Melkein autenttinen Big Game

image

Jalmari Helanderin ohjauksessa ilahduttaa suureellisuus. Kun on tekemässä spielbergmäistä nuorisoseikkailua, pitää uskaltaa paisutella. Kun tuntuu välttämättömältä kuvata kolmetoistavuotiasta poikaa Michael Bayn pyöröotoksella, niin silloin täytyy. On väkevä kasvutarina, pakahduttavaa musiikkia, isoja panoksia. Jarruttelulle ei ole isoissa viihde-elokuvissa tilaa, ja se on yksi tärkeimmistä tekijöistä, joka erottaa puolivillaiset Spielbergin jälkeläiset paremmista (visuaalisen tarinankerronnan kyvyn lisäksi).

Kirkasotsaisuus on Big Gamen vahvuus: se, kuinka Helander pelailee kliseillä ilman ironiaa ja onnistuu ajoittain muotoilemaan niistä itsensä näköisen elokuvan. Elokuva muotoilee vahvan tunnelatauksen Oskarin (Onni Tommila) ympärille, joka oppii miehisyydestä ja itsestään. Kemia Samuel L. Jacksonin esittämän presidentin kanssa on myös keskeistä; Jacksonin aaltoilu tärkeilevän presidentin ja isällisen mentorin välillä täydentää Oskarin kasvutarinaa.

Samalla Big Game ei kuitenkaan tunnu aivan autenttiselta, vaan hieman puolittaiselta; liian vahvasti kliseisiin luottavalta. Tiedän että ”autenttinen” on vaarallinen ilmaisu, koska sillä annan ymmärtää, että on olemassa jotain ”puhtaampaa” viihde-elokuvaa, mitä Big Game ei ole. Tarkoitan lähinnä sitä, että kliseissä vellovan viihde-elokuvan täytyy tuntua käyttävän niitä kliseitä ainutlaatuiselta tuntuvasti. Niihin pitää saada puhallettua se hippu omaperäisyyttä, joka saa hyväksymään niiden käytön. Helander tuntuu usein käyttävän kliseitä vain koska niitä kuuluu käyttää, mikä saa muuten omapäiseltä tuntuvan elokuvan tuntumaan epäautenttiselta.

Tarinassa pahikset ja näiden juonittelu repsottaa vähän miten sattuu, ja toimintakohtaukset eivät varsinaisesti tunnu hahmojen kasvutarinoiden fyysisiltä ilmenemiltä, vaan enemmänkin budjettirajoitteiden ja esikuvien määrittelemiltä. Keskivaiheillakin tunnutaan jättävän muutama toimintakohtaus väliin, joissa hahmojen välistä suhdetta olisi todella päästy syventämään. Kun hahmojen välinen suhde ei tunnu tarpeeksi syvältä, tuntuu lopun katarsis kehnosti perustellulta – vaikka myönnänkin liikuttuneeni ja iloinneeni, koska Oskarin kasvutarina oli kuitenkin hellyyttävä, ennen kaikkea erinomaisen Tommilan myötä. Jos hyvä viihde-elokuva on vuoristorata, on Big Game Linnanmäen vanha puinen: ihan hauska, mutta vähän lyhyt ja vain hetkittäin mahanpohjassa tuntuva.

Tämä on kaikki melko pikkutarkkaa huomiointia, minkä saattaisin jättää tekemättä, jollen olisi niin suurella kiinnostuksella seurannut elokuvan matkaa ja sijoittanut sille niin suuria odotuksia. Nautin elokuvasta, mutta en ihan niin antaumuksella kuin olisin halunnut. Ulkomaisten kriitikkojen hehkutukset saattoivat myös nostaa odotukset liian korkealle; ehkä heidän on helpompi suhtautua elokuvaan hieman etäännytettynä, yllättyen kun jonkin toiseuden keskelle on sijoitettu jotain tuttua ja toimivaa. Kun elokuvan kohtalon on ottanut liian vahvasti sydämen asiaksi, saattaa odottaa enemmän.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s