Helmikuun elokuvapäiväkirja: Whiplash, Margot at the Wedding, A Streetcar Named Desire

image

Kun en taaskaan muiden kiireiden vuoksi ehtinyt katsoa niin paljon elokuvia kuin olisi tehnyt mieli, kompensoin kirjoittamalla katsotuista vähän enemmän. Tuli ajelehdittua vähän isompien, poliittisten teemojen pariin. Yleensä en sellaisista kirjoita kun en tiedä mistään tarpeeksi, mutta joskus se on välttämätöntä.

Kuukauden suosikkielokuva: A Streetcar Named Desire

Happy Gilmore (1996)
ohjaus: Dennis Dugan
**

Olen ärsyttävä apologisti monesta maailmanmaineeseen nousseesta, huonoja elokuvia tehneestä koomikosta puhuttaessa. (Ben Stiller, Jack Black, Owen Wilson, Will Ferrell jne.) Eivät alisuoriutuvat komediatähdet tarvitse puolustajia, mutta koen silti tarvetta vastustaa, kun muuten fiksut elokuvankatsojat eivät tunnu yrittävän ymmärtää komediaa edes sen verran että huomaisivat, mikä erottaa hyvän koomikon huonosta, ja miksi jotkut nousevat suurempaan maineeseen.

Tähtikoomikkojen kohdalla on helppoa sivuuttaa kaikki kyvyt ja ainutlaatuisuus ja niputtaa suosio joko kansan huonon maun syyksi tai sitten viihdeteollisuuden salaliitoksi. Huumorintaju on korostetun yksilöllistä ja komedian pitää yllättää katsoja toimiakseen, minkä vuoksi usein on vaikea arvostaa komediaa, jos se ei sillä ensimmäisellä katselulla ole naurattanut aidosti ja kolahtanut omaan hermoon. Siksi komediat ovat kriitikoille niin vaikea pala. Draamoissa on helppo tunnistaa laatu, ja henkilökohtaisilla mieltymyksillä ei ole niin suurta painoarvoa (eikä maku yleensäkään ole niin kapea).

Adam Sandlerin kohdalla en ole koskaan apologioihin pystynyt, ja harvemmin edes kokenut tarvetta. 2000-luvun tuotanto on ollut yhtä matalaotsaista rimanalitusta toisensa perään (suurimpana hirvittävän laiska The Grown-Ups). En kylmiltään osaa nimetä Punch-Drunk Loven lisäksi yhtään roolisuoritusta Sandlerilta, joka osoittaisi tämän jotenkin puolusteltavaksi.

Olen yrittänyt paneutua Sandlerin varhaisempiin, puolustelijoiden mukaan aidosti hyviin elokuviin. The Wedding Singer on katselulistalla. Viime vuonna The Waterboyn ensi kertaa vuosiin, ja nautin hetkittäin sen surrealismista (ja Henry Winklerin roolista), mutta puolustelijaa se ei minusta tehnyt.

Se on hieman parempi elokuva kuin Happy Gilmore, joka on yhtä matalaotsainen ja laiska, mutta jossa ei juurikaan ole sitä lapsenomaista viehätysvoimaa, joka teki Waterboysta siedettävän. Sandlerin esittämä golffariksi siirtyvä äkkipikainen jääkiekkoilija on Sandlerin hahmolle tyypillistä miehisen alitajunnan purkausta, mutta ei erityisen karismaattisesti ja hellyttävästi, hahmo kun on lähinnä aggressiivinen ilkeyttään tai typeryyttään, ilman mitään pelastavia piirteitä. Ilman viattomuutta hahmo on vain tavanomainen mieslapsi, eli tympeä.

Kun elokuvasta puuttuu edes se ajoittainen kipinä, kiinnittyy huomio hirvittävän tylsään ohjaukseen ja yllätyksettömään tarinaan. Molemmat voi komediassa sietää, jos siitä löytyy riittävästi yllättäviä vitsejä.

European Vacation (1985)
ohjaus: Amy Heckerling
*

National Lampoon’s Vacationin jatko-osa on kuin elokuvasta kirjoitettua fanifiktiota, niin hämmästyttävän huono tuntuma sillä on hahmoihinsa. Kukaan ei reagoi asioihin niin kuin ihmisolennot yleensä.

Alkuperäiselokuva on varsin kelpo komedia, joka paljastaa rehellisen tuntuisesti keskiluokkaisen perheidyllin valheellisuuden Chevy Chasen kohelluksen ohessa. Se ei juurikaan tunnu alentuvalta ja laskelmoidulta. Jatko-osa haaveilee saman tavanomaisen perhelomadynamiikan toisintamisesta. Kukaan perheenjäsenistä ei tunnu todella häpeävän Chevy Chasen esittämän isän täyttä noloutta, mikä nähdäkseni oli edeltäjässä tärkein piirre. Ja kun kaikkien vastoinkäymisten myötä isän ylipirteän pinnan alta paljastui epätäydellinen, kiroileva ja pahansuopa mies, joka ei jaksa pysytellä roolissaan, sai elokuvakin tehokkaan tunne ytimen: isäkin on vain ihminen, vaikka muuta teeskentelee.

European Vacationissa Griswaldien perhe kolaroi Lontoon liikenteessä, hajottaa Stonehengen ja Vapaudenpatsaan soihdun ja kaahailee Roomassa. Ohjaus on jopa komedialle hämmästyttävän näkemyksetöntä. Lindsay Buckinghamin ensimmäiseen elokuvaan kirjoittama “Holiday Road” kuulosti ensimmäisen elokuvan kontekstissa siedettävältä – viehättävän hölmöltä lomamusiikilta, jossa oli viitteitä Fleetwood Macin Tuskin (1979) sovituksista –, mutta jatko-osassa kappalekin kuulostaa vain siltä muoviselta vasemman käden popilta, mitä se oikeasti on.

Charlie Wilsonin sota (2007)
ohjaus: Mike Nichols
****

Kirjoitus elokuvasta.

Willard (2003)
ohjaus: Glen Morgan
***

On ihailtavaa, miten kukaan ohjaaja on pystynyt valjastamaan Crispin Gloverin käyttöönsä sivurooleihin ilman, että näyttelijä varastaa koko elokuvan. Willardissa Glover päästetään valloilleen nimiroolissa: hahmo on yhtä kipristelevää, ytimiä myöten vaivaantunutta maniaa. Gloverin voisi tietty sanoa “ylinäyttelevän”, mutta tarkempi termi tuntuu olevan purkautuminen; kaikki glovermainen ahdistus vain ryöppyää joka hetkenä ulos, joskus hienovaraisesti mutta useimmiten täydellä teholla.

Elokuva ymmärtää yksinkertaisen luonteensa hienosti: Crispin Glover, rottia, kauhua. Sitä, miksi Willard pystyy komentamaan rottia, ei selosteta ollenkaan, vaan elokuva syöksähtää pikavauhtia puolen tunnin paikkeilla rottien koulutusta kuvaavaan montaasiin(!), kun Willard kykynsä huomaa. Absurdiutta hyväillään kujeilevalla kamarimusiikilla. Tyylitellyn äkkivääryyden huipentuma voisi olla kohtaus, jossa Michael Jacksonin “Benin” soidessa rottajoukkio metsästää kissaa. Erikoisuudenhakuisuus on usein pingottunutta ja korkeintaan hymähdysten arvoista, mutta Crispin Gloverin  vuoksi elokuva pysyy jotakuinkin kasassa ilahduttavana kauhukomediana.

Viettelysten vaunu (1951)
(A Streetcar Named Desire)
ohjaus: Elia Kazan
*****

Luettuna muistilapulta, johon listasin lyhyesti Viettelysten vaunun antamat kuvat miehisyydestä ja naiseudesta, voisi elokuvan olettaa yksioikoiseksi.

Tennessee Williamsin näytelmään pohjaavassa elokuvassa naiseus yhdistyy siveellisyyteen, yläluokkaisuuteen, manipulointiin, kaunisteluun, illuusioissa elämiseen. Vivien Leighin esittämä Blanche on iholle käyvä, viettelevä, puhelias ja sivistynyt tyttö. Blanchen siskon miehessä, Marlon Brandon esittämässä puolalaistaustaisessa Stanleyssa kiteytyy miehisyyden karkeus, rehellisyys ja kapea-alainen suoraselkäisyys, alaluokkaisuus, äkkipikaisuus, pelolla hallinta.

Miten sisko pystyy elämään niin karkean, luolamiesmäisen miehen kanssa? kysyy Blanche tuskastuneena ja pian elokuva jo osoittaa, kuinka kevyttä Blanchen oma sivistys on. Ei hän ole se etelän hienostunut kaunotar, jollaisena esiintyy. Blanche etsii itselleen hienostunutta miestä, mutta ei saa kuin hikoilevan ja hyväuskoisen teräsvatsan, joka treffeillä puhuu painostaan ja äidistään. Lopulta mies osoittautuu aivan yhtä ilkeämieliseksi nöyryyttäjäksi kuin Stanley, mitä Blanchen seksuaalisuuteen tulee. Pihtaava nainen on pahasta jos historiassa on promiskuiteettia, teräsvatsa ajattelee ja kiteyttää madonna/huora-kompleksin.

Näytelmä on jo liki seitsemänkymmentä vuotta vanha, ja sen hahmottelemien sukupuoliarkkityyppien voi sanoa nykyään jo hieman pölyttyneen, tai ainakin saaneen paljon uusia muotoja. Kuitenkin jokainen, joka on joskus pelännyt Brandon kaltaista vimmaista – ja karkean seksuaalista – miestä tai huumaantunut Leighin kaltaisesta viettelijättärestä, tunnistanee elokuvasta niitä vahvoja pohjavirtauksia, jotka niistä elävät meissä kaikissa vähintäänkin jossain pienessä muodossa. Ne eivät ole koko totuus, mutta ne voivat olla.

Margot at the Wedding (2007)
ohjaus: Noah Baumbach
***

Noah Baumbachin elokuvat ovat arkkityyppistä 2000-luvun indie-elokuvaa: on söpöilevän ja tyylitellyn välillä liikkuva estetiikka, vastenmieliset ja itseriittoiset hahmot, sekä soundtrackit täynnä 1970-luvun indieuskottavinta musiikkia.

The Squid and the Whale (2005) oli kipeän hauska ja puhutteleva avioerokuvaus, Greenberg (2010) vähän vastenmielinen kuvaus vanhenemisesta ja itsekkyydestä ja Frances Ha (2012) ihastuttava kasvutarina kolmenkympin tienoilla kolistelemisesta. Rakastan elokuvista jokaista syvästi. Katsoessa vuoroin irvistelen ja itkeskelen (paitsi Frances Han kohdalla lähinnä hymyilen). Elokuvien viallisista ja paikoin suorastaan inhottavista hahmoista on aina löydettävissä jotain niin ilmeisen inhimillistä, ettei epämiellyttävyys tunnu koskaan itsetarkoitukselliselta. (Mistä esimerkiksi Todd Solondzia on usein syytetty. Joskus aiheestakin.)

Margot at the Wedding ei suureksi harmikseni kuulu samaan kastiin. Se voisi mennä hetkittäin läpi modernin indiedraamakomedian parodiasta. Kauheat hahmot töksäyttelevät toisilleen ilkeyksiä nolaamistarkoituksessa, kun taustalla soi jonkin unohdetun folkartistin kappale. Manipuloiva ja itsekeskeinen kirjailija Margot (Nicole Kidman) läimäyttää lastaan naamalle ja elokuva leikkaa äkisti toiseen kohtaukseen. Kohtaukset lähinnä esittelevät hahmojen inhottavuutta yhä groteskimmalla ja vaivaannuttavammalla tavalla. Tulee tukahtunut ja apea olo.

Elokuvan edetessä Baumbach tuntuu löytävän hieman rakkautta hahmojaan kohtaan, mutta ei yhtä paljon kuin muissa elokuvissaan. Tässä hahmot ovat ensisijaisesti raunioita, epäonnensa ansainneita hirvityksiä, joista voi löytää jotain sympatian arvoista, jos vähän siristää silmiään (minkä Baumbachin fanina olin valmis tekemään).

Kidmanin Margotin ja Jennifer Jason Leighin esittämän sisko Paulinen välinen dynamiikka on kiehtovaa, etenkin näiden manipuloidessa lapsiaan, omia ja toistensa, toisiaan vastaan. Margot on valkoviiniin menevä, äärimmäisen epävakaa ihminen, joka diagnosoi auliisti muille milloin mitäkin psyykkisiä sairauksia. Hellämielinen poika Claude on auttamattoman kiinni äidissään, ja saa kokea sekä suurta lämpöä että pistävää ilkeyttä äidin mielentilasta riippuen. Kun pojan isä avustaa naista, jonka koira on jäänyt auton alle, on sekin vain yksi keino saada Margot tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi. Kohtausta tekisi mieli pitää naurettavana, jollei kyseessä olisi aito alitajunnan ruma impulssi, joka pääsee oikeassa elämässä joskus pinnalle.

Jack Black tarjoaa elokuvan ainoat naurut loppupuolella muutamassa kohtauksessa, jotka ovat aivan toista maata kuin näyttelijän muut kohtaukset baumbachilaisena luuseritaiteilijana. Tuntui hyvältä nauraa, vaikka aiheena olikin se, kuinka mies pussaili teini-ikäisen tytön kanssa ja itkua tuhertaen paljastaa asian.

Yksi suurimmista syistä elokuvan vieraannuttavuuteen lienee Kidmanin ja Leighin hahmojen välisen dynamiikan kylmyys, eikä elokuva oikein löydä todellista lämpöä pojan ja äidinkään suhteesta, vaikka yrittää. The Squid and the Whalessa eroavat vanhemmat olivat hirvittäviä ja tartuttivat hirveytensä poikiinsa, mutta Jesse Eisenbergin esittämän pojan ja äidin välisessä suhteessa ilmenee kuitenkin aitoa lämpöä. Greenbergissa Ben Stillerin ja Greta Gerwigin välinen kemia on rumaa ja vaivaannuttavaa, mutta myös oudon hurmaavaa. Ja Frances Ha kertoo lopulta Gerwigin nimihahmon ja tämän ystävän suhteesta, joka kestää aikuistumisen ja sosiaaliluokan vaihtumisen kauhut.

Do the Right Thing – kuuma päivä (1989)
ohjaus: Spike Lee
*****

Yhdysvalloissa Fergusonin tapahtumista kirjoitettaessa, myös Suomessa, yksi keskeinen asia on tuntunut olevan se, kutsutaanko tapahtumia mielenosoitukseksi vai mellakaksi. Mellakaksi tapahtumia kutsuvat ne, jotka haluavat riistää tapahtumilta merkityksen ja sanoman. Puhumalla mellakoinnista tapahtumia kuvataan kaoottisena, epäoikeutettuna, epä-älyllisenä toimintana, joka ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan – eivätkä täten sen synnyttäneet jännitteet edes ole yhteiskunnallisia epäkohtia, josta pitäisi välittää.

Fergusonissa osoitettiin mieltä. Fergusonissa mellakoitiin. En haluaisi sortua valheelliseen tasapuolisuuteen vain kirjoittamalla nuo kaksi lausetta ja näin asettamalla ne samanarvoisiksi tapahtumien kuvaajiksi, koska ne eivät sitä ole. En kuitenkaan ole perehtynyt asiaan niin hyvin että voisin uskottavia väitöksiä tapahtumista tehdä. Fiksummat ovat tehneet erinomaisia arvioita. Eikä se ole tämän kirjoitus tarkoitus.

(Varmuudella uskallan vain sanoa, että media keskittyi lietsomaan tapahtumista kuvaa väkivaltaisina ja kaoottisina mellakoina, koska se myy. Ja etenkin Yhdysvalloissa vähemmistön esittäminen väkivaltaisena myy erityisen hyvin – onhan yhdysvaltalaismedian tärkein yleisö hyvätuloiset valkoihoiset, joita on helppo pelotella.)

Tärkeämpää on nähdäkseni tämä: mellakointi voi olla myös mielenosoitusta. Mielenosoitus sanana kuvaa jonkin asian vastustamista ja sen ääneen sanomista. Se yhdistetään yleensä rauhanomaiseen marssimiseen, lehtisten jakamiseen ja sen sellaiseen. Mutta myös yhteiskunnan sopimusten ulkopuolella tapahtuvat toimet voivat olla mielenosoitus, jos mielenosoitukseksi nähdään yhteiskunnalliseen epätasa-arvoisuuteen reagoiminen vastustaminen jollain tavalla.

Tommi Melender ja Timo Hännikäinen kirjoittivat pamfletissa Liberalismin petos (2012) Lontoon vuoden 2011 mellakoista, joilla pintapuolisesti ei ollut mitään yhteiskunnallista sanomaa. Nuoret varastelivat kaupoista arvoteknologiaa, ja kysyttäessä tuskin kenelläkään oli muuta sanottavaa kuin epämääräisiä iskulauseita epätasa-arvosta. Hännikäinen ja Melender näkevät varastelevien nuorien edustavan reaktiota yhteiskunnalliseen tilanteeseen: nämä kokevat olevansa oikeutettuja merkkitavaroihin. Kapitalismissa ihmisarvo on kuluttajuudessa, siinä kuinka paljon rahaa on yllä vaatteina ja kiinni laitteissa, ja nuoret haluavat ihmisarvonsa. Heille on lapsina luvattu maailma, mutta nykytilanteessa tulevaisuus on vielä synkempi kuin Johnny Rottenilla vuonna 1977. Maailma on velkaa, ja saatavat otetaan vaikka väkisin.

Mielenosoitusten keskellä kauppoja ryöväävä poika on aina osa jotain suurempaa kontekstia. Se ei tarkoita, etteikö poika toimisi väärin siinä kontekstissaan. Poika tekee väärän teon.


On hämmästyttävää, kuinka Spike Lee kuvasi Fergusonin dynamiikan niin täydellisesti viisitoista vuotta aikaisemmin kaikessa monimutkaisuudessaan. Lee tunnistaa kaikki osatekijät, jotka vaikuttavat siihen jännitteiseen tilanteeseen, jossa vähemmistöjen asuttamissa lähiöissä eletään. Elokuvan mellakointi syttyy, kun poliisit saapuvat lopettamaan tappelun ja tukahduttavat hengiltä Radio-Raheemin. (Kohtaus tuntuu erityisen groteskilta, kun sen on nähnyt tapahtuvan videolla ihan oikeasti.) Taustalla oleva konflikti on monisyinen:

  • Raheem ja Buggin’ Out haluavat italianamerikkalaisen pitserianpyörittäjän laittavan seinille myös tummaihoisten amerikkalaisten kuvia. Paikan pyörittäjä Sal kieltäytyy.
  • Sal kokee olevansa osa yhteisöä, jossa on elänyt 25 vuotta. Toinen hänen omista pojistaan, jotka auttavat pitserian pyörittämisessä, halveksuu seutua, mihin Sal ei yhdy. Kuvat ovat Salin tapa vaalia omaa taustaa, ei tapa osoittaa omaa ylivertaisuutta ja erkaantuneisuutta muusta yhteisöstä.
  • Radio-Raheem kuljeksii ympäriinsä radionsa kanssa, myös pitseriaan, jossa Sal vaatii tätä hiljentämään Public Enemyn tuuttauksen ja väheksyy rap-musiikkia rasistisin sanankääntein. Seuraa jännitteitä.

Radio-Raheemin kuoleman jälkeen väkijoukko polttaa Salin pitserian. Joukkio näkee Salin vastustajana, koska poliisiväkivalta kohdistui vain tummaihoiseen Raheemiin; Saliin ja tämän poikiin ei koskettukaan tappelua keskeytettäessä. Epäoikeudenmukaisuuden tunne puretaan Saliin, yhteisön täysivaltaiseen jäseneen. Spike Lee esittää itse Mookieta, paikassa työskentelevää vätystä, joka aloittaa mellakoinnin ja henkilöi sen väärin kanavoidun pahoinvoinnin, joka tuhoaa yhteisön. Kuten tässä mittavassa ja mainiossa esseessä huomioidaan, Lee vertauskuvallisesti ottaa itse vastuun Mookien huonoista valinnoista esittämällä hahmoa.

Mookien sisko Jade kysyy Buggin’ Outilta, miksei tämä keskittyisi johonkin oikeasti tärkeään asiaan, eikä vaatimaan kuvia seinälle. Mitä kaikkea hän voisikaan saavuttaa tarmollaan, jos suuntaisi sen paremmin.

Salin pitserian kuvat ovat samanaikaisesti erittäin tärkeä ja triviaali kysymys. Ne kuvaavat sitä, kuinka vähemmistön jäsenillä ei ole edustusta ja roolia yhteisössään. Amerikanitalialaiset tulevat ruokkimaan ja laittavat omat kuvansa seinilleen. No, perusta oma pitseria? Mahdollisuudet ovat rajalliset, kuten tiedetään. (Avainsanat: rasismi, koulutus, sosiaalinen liikkuvuus.) Kadulla istuskelevan herrakerhon jäsen kadehtii korealaisia, jotka suoraan maahan tultuaan ovat saaneet pystytettyä menestyksekkään bisneksen. Mitä jos tekisit jotain? kysyy toinen herra ja pistää hiljaiseksi. Itsensä on helppo kokea osattomaksi yhteisössään, jos ei edes yritä tehdä mitään sen muuttamiseksi.

Spike Lee ei sorru siihen konservatiiviseen ja jopa rasistiseen paasaukseen, kuinka pitäisi vain ottaa itseä niskasta kiinni ja olla kohtelias niin kaikki sujuisi hyvin, johon Bill Cosby on vanhoilla päivillään taipunut (jota The Atlanticin Ta-Nehisi Coates kuvasi hienosti). Lee ei myöskään päästä ketään vastuusta tekemällä yksilöstä yksinomaan ympäristönsä uhria, kuten vasemmistolaisessa ajattelussa joskus tehdään ja oletetaan, että muutos lähtee ainoastaan päättäjien suunnalta ja toteutuu rakenteissa. Do the right thing, Lee painottaa. Jokaisella on edessään aina valintoja, ja jos ei pysty tekemään yhteisölle edullisia valintoja hankalissa tilanteissa, ei ongelmista päästä eroon koskaan. Vaikka lähtökohdat olisivat huonot ja tilanne toivottoman paha ja monimutkainen, pitää silti toimia oikein. Se on järjettömän epäreilu ja raskas vaatimus, jotain mitä hyväosaiset aniharvoin joutuvat kokemaan, mutta ei Lee helppoa ja kenenkään ajattelua myötäilevää elokuvaa ollutkaan tekemässä.

Mikä on se tapa toimia oikein? Ja miten osoitetaan mieltä? Lee antaa elokuvan päätteeksi kaksi vaihtoehtoa: lainauksen pasifistiselta Martin Luther King jr:lta ja radikaalimmalta Malcolm X:ltä. Siihen kiteytyy osin elokuvan monisyisyys: Lee ei pysty antamaan täsmällistä vastausta. Jokainen, joka kokee voivansa vastata Yhdysvaltojen (ja muidenkin maiden) rotukysymyksiin yhdellä maksiimilla, yksinkertaistaa. Lee on varma ensisijaisesti siitä, että pitää toimia oikein.

Liekehtivä torni (1974)
(The Towering Inferno)
ohjaus: John Guillermin
****

Olen nähnyt elokuvan joskus lapsuudessani, mutta tarkempien muistikuvien puutteessa katselukokemus oli niin uusi että kehtaan siitä kirjoittaa. Lapsuus tuli mieleen siitäkin, kuinka ala-asteella harrastin vapaapalokuntaa, ja opin heittämään letkuja oikeaoppisesti, sammuttamaan tulipaloja ja muistaakseni jopa savusukeltamaan (tosin kuivaympäristössä). Opin myös, kuinka elokuvissa tyypillisesti venytetään tulipalojen realiteetteja dramaattisen latauksen nimissä. Ihmiset eivät kestä häkää niin pitkään kuin elokuvissa. Liekehtivä torni oikoo välillä, mutta suhtautuu samalla tulipaloihin peläten ja kunnioittavasti, ei hollywoodmaisen huithapelisti.

Suhtautuminen palomiehiin on suorastaan fetistinen: elokuva on omistettu heille, ja iso osa elokuvasta kuvaa heitä tekemässä urotöitä, tai vaihtoehtoisesti ottamassa tilannetta haltuun suunnittelemalla ja säntillisesti proseduureja suorittamalla. Elokuva kuvaa miehisyyttä kahdella kuvalla. Toinen on Paul Newman kiipeämässä huteraa, ilmassa roikkuvaa metalliputkistoa pitkin pieni tyttö selässään. Toinen on Steve McQueen raskasmielisenä palopäällikkönä, joka tyynesti hyödyntää ammattitaitoaan muut pelastaakseen.

Jos miehisyys pitäisi jotenkin tiivistää, se olisi vaikeassa tilanteessa vastuun ottamista ja muiden olon helpottamista pyyteettömästi. Samaa voisi toisaalta kutsua myös vain urheudeksi; mikä siinä on leimallisesti miehistä, muuta kuin se, että historiallisesti on ollut miehen tehtävä olla vahva ja vastuussa? Näin pääsääntöisesti heikkona ja vastuuta karttavana yksilönä en keksi montakaan tilannetta nyky-yhteiskunnasta, jossa joutuisin juuri miehisyyteni vuoksi omaksumaan kyseisen roolin.

Fantastic Mr. Fox (2009)
ohjaus: Wes Anderson
*****

Jos The Grand Budapest Hotel oli Wes Andersonin tyylin täydellistymispiste, on sitä edeltänyt Fantastic Mr. Fox ehkä tärkein linkki siihen pääsemisessä. Animaatiomaailmassa Anderson pääsi todella leikittelemään visuaalisella tyylillään, mikä välittyi kiehtovasti myös The Grand Budapest Hoteliin.

Wes Andersonin elokuvista on vaikea kirjoittaa, aivan kuten hyvistä elokuvista useinkin. Sellaisista, joissa kaikki on niin viimeisen päälle täydellistä, että mihinkään ei tule tarttuneeksi ja vain uppoutuu elokuvaan. On vaikea kirjoittaa, kuinka taidokkaasti Anderson poukkoilee lapsenmielisen naivismin, modernin ironian ja rankankin paatoksen välillä.

Pari hajahuomiota:

  • Komedian rytmityksen kannalta animaatiomaailma tuntuu sopivan Andersonille erinomaisesti.
  • Vaikka eläimien maailmasta onkin paikoin vedettävissä suoria yhteyksiä ihmisyyteen, Andersonin vertauskuvat tuntuvat vaivattomilta, kuin arvaamattoman komedian sivutuotteilta. Jos jostain saa hyvät naurut, se kannattaa tehdä.

Whiplash (2014)
ohjaus: Damien Chazelle
****

Koko Whiplashin keston ajan olin valmiina väittelemään elokuvan kanssa siitä, mistä suuruus oikeasti kumpuaa. Aniharva eri taiteiden mestareista on syntynyt altistumalla mestarin simputukselle ja henkiselle pahoinpitelylle, ja sen osoittaminen luotisuoraksi reitiksi menestykseen tuntuu samalla tavalla groteskilta myytin pönkittämiseltä kuin sotaelokuvien itkun ja sisuuntumisen täyteiset alokasleirit. (Täydellisin myytin purkaminen löytyy tietenkin Stanley Kubrickin Full Metal Jacketista.)

Vaikka Whiplash tuleekin pönkittäneeksi sitä myyttiä, tekee elokuva sen fiksulla tavalla: samanaikaisesti kyseenalaistamalla ja osoittamalla, kuinka myytti voi silti toimia katalyyttina sille ylimaalliselle kauneudelle, mitä virtuoosimainen muusikkous voi tuottaa. Kumpikin hahmoista uskoo myyttiin, ja ehkä juuri siksi se toimii?

Jätän avaamatta tarinan yksityiskohdat, koska kyseessä on uusi ja hyvän katselukokemuksen ansaitseva elokuva. Damien Chazellen ohjaus on ällistyttävän sulavaa, kaikessa taituruudessaan täysin huomaamatonta ja funktionaalista. Intensiivinen ujostelukohtaus vangitaan yhdellä pitkällä puolilähiotoksella, ja musiikkia kuvataan hekumallisimpina hetkinä paremmin kuin missään musiikkivideossa.

JK Simmons on petollisen hyvä valinta rooliin: kuten Junossa, Simmonsissa on jotain vastustamattoman isällistä ja luotettavaa, mutta sadistisen isän lailla hahmo saattaa napsahtaa hetkessä musertaa hetkessä itsetunnon täysin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s