Melkein autenttinen Big Game

image

Jalmari Helanderin ohjauksessa ilahduttaa suureellisuus. Kun on tekemässä spielbergmäistä nuorisoseikkailua, pitää uskaltaa paisutella. Kun tuntuu välttämättömältä kuvata kolmetoistavuotiasta poikaa Michael Bayn pyöröotoksella, niin silloin täytyy. On väkevä kasvutarina, pakahduttavaa musiikkia, isoja panoksia. Jarruttelulle ei ole isoissa viihde-elokuvissa tilaa, ja se on yksi tärkeimmistä tekijöistä, joka erottaa puolivillaiset Spielbergin jälkeläiset paremmista (visuaalisen tarinankerronnan kyvyn lisäksi).

Kirkasotsaisuus on Big Gamen vahvuus: se, kuinka Helander pelailee kliseillä ilman ironiaa ja onnistuu ajoittain muotoilemaan niistä itsensä näköisen elokuvan. Elokuva muotoilee vahvan tunnelatauksen Oskarin (Onni Tommila) ympärille, joka oppii miehisyydestä ja itsestään. Kemia Samuel L. Jacksonin esittämän presidentin kanssa on myös keskeistä; Jacksonin aaltoilu tärkeilevän presidentin ja isällisen mentorin välillä täydentää Oskarin kasvutarinaa.

Samalla Big Game ei kuitenkaan tunnu aivan autenttiselta, vaan hieman puolittaiselta; liian vahvasti kliseisiin luottavalta. Tiedän että ”autenttinen” on vaarallinen ilmaisu, koska sillä annan ymmärtää, että on olemassa jotain ”puhtaampaa” viihde-elokuvaa, mitä Big Game ei ole. Tarkoitan lähinnä sitä, että kliseissä vellovan viihde-elokuvan täytyy tuntua käyttävän niitä kliseitä ainutlaatuiselta tuntuvasti. Niihin pitää saada puhallettua se hippu omaperäisyyttä, joka saa hyväksymään niiden käytön. Helander tuntuu usein käyttävän kliseitä vain koska niitä kuuluu käyttää, mikä saa muuten omapäiseltä tuntuvan elokuvan tuntumaan epäautenttiselta.

Tarinassa pahikset ja näiden juonittelu repsottaa vähän miten sattuu, ja toimintakohtaukset eivät varsinaisesti tunnu hahmojen kasvutarinoiden fyysisiltä ilmenemiltä, vaan enemmänkin budjettirajoitteiden ja esikuvien määrittelemiltä. Keskivaiheillakin tunnutaan jättävän muutama toimintakohtaus väliin, joissa hahmojen välistä suhdetta olisi todella päästy syventämään. Kun hahmojen välinen suhde ei tunnu tarpeeksi syvältä, tuntuu lopun katarsis kehnosti perustellulta – vaikka myönnänkin liikuttuneeni ja iloinneeni, koska Oskarin kasvutarina oli kuitenkin hellyyttävä, ennen kaikkea erinomaisen Tommilan myötä. Jos hyvä viihde-elokuva on vuoristorata, on Big Game Linnanmäen vanha puinen: ihan hauska, mutta vähän lyhyt ja vain hetkittäin mahanpohjassa tuntuva.

Tämä on kaikki melko pikkutarkkaa huomiointia, minkä saattaisin jättää tekemättä, jollen olisi niin suurella kiinnostuksella seurannut elokuvan matkaa ja sijoittanut sille niin suuria odotuksia. Nautin elokuvasta, mutta en ihan niin antaumuksella kuin olisin halunnut. Ulkomaisten kriitikkojen hehkutukset saattoivat myös nostaa odotukset liian korkealle; ehkä heidän on helpompi suhtautua elokuvaan hieman etäännytettynä, yllättyen kun jonkin toiseuden keskelle on sijoitettu jotain tuttua ja toimivaa. Kun elokuvan kohtalon on ottanut liian vahvasti sydämen asiaksi, saattaa odottaa enemmän.

 

Ozzyteksti ja musiikista kirjoittaminen

image

Kun kirjoitin viime vuoden lopulla Antti Hurskaisen esseekokoelmasta Tapan sut, mainitsin jättäneeni kirjoittajan esikoiskokoelman Ozzyteksti lukematta vieraan aihepiirin vuoksi. Niputin kirjan ennakkoon mielessäni niiden epätoivoisten heviapologioiden joukkoon, mitä monet musiikkityylistä kirjoitetuista, vakavasti otettavaksi tarkoitetuista kirjoituksista tuntuvat olevan. Kirjoittajilla on syvä tarve puolustella mielimusiikkiaan tärkeänä niille, jotka sitä väheksyvät. Pahastutaan, puolustellaan, väläytellään sosiologian avainsanoja kun kirjoitetaan hevin yhteisöllisistä merkityksistä. Pään heiluttaminen ja ringissä törmäileminen on veljeyttä!

Hevin historiaa ahkerasti kronikoinut Sam Dunn kävi dokumenttisarjassa Metal Evolution neurotieteiden laitoksella skannauttamassa aivonsa saadakseen tietää, miten hevin kuunteleminen vaikuttaa. Mistä kuuntelun herättämät aggressiot kumpuavat? ”Äänen intensiteetti ja särö tapaavat sammuttaa tietoisen ajattelun”, tutkija kertoi ja lisäsi varmistellen perään, että turvallisessa ympäristössä aggressioiden purkaminen voi olla ihan positiivinen asia. Validoitua kulttuuria! Saisiko jostain Aivotutkija hyväksyy –tarroja hevilevyihin liimattavaksi?

Olkinukeille ja Dunnille naljailu sikseen. Tietenkin hevimusiikista voi kirjoittaa älykkäästi ja kiehtovasti, kuten Antti Hurskainen osoittaa. ”Black Sabbath vaatii tulkinnan suoruutta, likipitäen tulkinnasta luopumista”, Hurskainen mainitsee kirjoittaessaan esseessä Black Sabbathin gospel yhtyeen ilmeisestä kristillisyydestä. Sisältö – Geezer Butlerin sanat, yhtyeen soittamat nuotit, Ozzy Osbournen laulu – on yksinkertaista. Vaikkapa Bob Dylan taipuu helposti älylliseen pohdiskeluun, koska kappaleet ovat täynnä älyä. Monimuotoisesta lyriikasta on helppo purkaa kirjoituksessa ne merkitykset, joita Dylan on sinne sijoittanut – ja itse musiikistahan voi aina puhua epämääräisin kielikuvin vähän sinne päin. Helppoa.

Kun puheena on “Into the Voidin” yksinkertainen riffi, Hurskainen pureutuu siihen, mikä juuri Tony Iommin soittotekniikassa tekee kappaleen tulkinnasta kaikista merkityksellisimmän. Ja kun on puhe “After Hoursin” piinaavan yksioikoisesta kristillisestä sanomasta, Hurskainen kieltäytyy vetoamasta “sarkasmiin ja ironiaan, noihin imbesillien ja intellektuellien yhteisiin pelastusrenkaisiin” ja sukeltaa syvälle yhtyeen sisäänrakennettuun kristillisyyteen; siihen kuinka yhtye “elää kristillisen maailmankuvansa rajoissa”, valon ja pimeän ääripäissä. Yksiulotteisuudesta tulee kiinnostavaa, jos siihen suhtautuu vakavissaan ja tarkastelee oikeista kulmista.

Kyse ei ole monista kulttuurijulkaisuista löytyvästä älyllisestä briljeeraamisesta, jossa yksinkertaisista teoksista tehdään mutkikkaan ylitulkinnan avulla monimutkaisen oloisia välittämättä siitä, onko se perusteltavissa lähdemateriaalia tarkastellessa. (En halua menetelmää tietenkään paheksua: parhaimmillaan älylliset loikat ja mielikuvituksellinen ylitulkinta ovat herkullista luettavaa.) Hurskainen pysyttelee varsin orjallisesti kiinni musiikissa näkemyksiä perustellessaan. Se toimii, koska Hurskainen osaa kirjoittaa musiikista mielikuvia herättäen.


En ole varma voiko tätä laskea kehuksi, mutta en Ozzytekstin luettuani koe erityistä tarvetta kuunnella kappaleita, joista on puhe. (Tosin olen niistä useita kuunnellut nuorempana sen verran, että tiedän suunnilleen mistä on kyse. Luullakseni miessukupuolen edustajana olisi ollut mahdotonta käydä yläastetta radanvarsikaupungissa ilman että olisi perehtynyt ainakin jonkin verran hevimusiikkiin.) Hurskainen onnistuu kuvailemaan niin vahvasti sen, miksi Zakk Wylde soittamassa “Into the Voidia” on pyhäinhäväistys, ja sen kokemuksen, mitä ”Back on Earthin” musiikkivideon katsominen on, ja ennen kaikkea mitä nuo molemmat tarkoittavat, että itse kuunteleminen/katsominen olisi korkeintaan kuriositeetti – pahimmillaan hyödytöntä lähteiden syynäämistä.

Sen sijaan musiikkijournalismi ei yleensä toimi noin. Onnistuessaan se herättää tarpeen tutustua levyyn itseensä – usein jos tekstistä löytyy esimerkiksi riittävästi viittauksia omiin suosikkiyhtyeisiin, tai jos kriitikon makuun osaa luottaa. Arvo sanataiteena ja mielikuvien herättäjänä on toissijaista, kun teksti toimii lähinnä tiivistettynä suunnannäyttäjänä, kulutuspäätösten ohjeistajana. Tai siis nykyään Spotify-kuuntelun innoittajana.

Parhaissa musiikkikirjoituksissa puhutaan useammin kaikesta muusta kuin itse musiikista: ilmiöistä sen ympärillä, niistä oikeasti kiinnostavista asioista. Politiikasta, ihmisistä, yhteiskunnasta. Tai joskus ihan vain itse kirjoittajasta, kuten vaikkapa Nick Hornbyn tapauksessa.

Hornby on ihan kelpo musiikista kirjoittaessaan ja harvemmin sortuu löysään musiikkijournalismiin. Ärsyynnyin silti usein esseekokoelman 31 biisiä (2004) parissa, kun Hornby kokonaisen esseen ajan kirjoittaa kaikista muista ajatuksistaan kuin itse kappaleesta, jonka lopulta kuittaa muutamalla lauseella tekstin lopuksi.

Tietenkään hyvä kirjoittaja ei hirttäydy aiheeseensa vaan kirjoittaa sellaisista asioista sellaisella tavalla, että kirjoituksesta syntyy mahdollisimman kiinnostava. (Aivan kuten lahjattomat ovat matkakirjailijoita ja taitavat kirjailijoita, jotka matkustavat, pitäisi olla kirjoittaja, joka kirjoittaa musiikista, ei musiikkikirjoittaja. Pieni sävyero, joka jäi mieleeni kirjailija Tom Bissellin haastattelusta Make-lehdessä. Lajityypin ehtojen mukaan kirjoittaessa syntyy tylsää matkakirjallisuutta ja musiikkijournalismia.)

Silti: eikö Hornbylla pitäisi olla jotain sanottavaa itse kappaleesta, siitä miten se maailmaan linkittyy? Mikä on kirjoittajan velvollisuus sille? Pitäisikö minunkin kirjoittaa jotain Ozzytekstistä rönsyilyn sijaan?


Jätän kysymykset auki ja rönsyilen vielä vähän.

Kokemuksen tarpeettomuudesta tuli mieleen videopelikritiikki, jota lapsena ahmin. Pelejä ei ollut varaa ostaa kuin harvoin, mutta lehtiä sain luettavakseni riittämiin, isä kun työskenteli postimiehenä ja sellaisia joskus sai käsiinsä. Kritiikit olivat usein riittävä kokemus itse pelistä: luin tekstejä kerrasta toiseen, katselin kuvia ja koin kokeneeni pelit kirjoittajien kanssa. Saatan yhä muistella jotain kymmenen vuoden takaista peliä, jota en koskaan pelannut – ja jota olisi erityisen tuhoisaa yrittää pelata tänä päivänä, videopelit kun ikääntyvät huonosti. Ainakin 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun pelit.

Lapsi on erityisen valmis käyttämään mielikuvitustaan, etenkin kun virikkeitä on tarjolla vain rajoitettu määrä. Livelevyjä käsittelevässä esseessä Elävänä huoneessaHurskainen kirjoittaa virikkeiden modernista runsaudesta. Internet on poistanut rajat ja kaikki on saatavilla. Runsauden aikakaudella on vaikea perustella livelevyä, joka on aina puutteellisempi esitys tapahtumasta kuin vaikkapa videotallenne. Miksi tyytyä vähempään kuin parhaaseen mahdolliseen?

”Tyytyminen ei inhimillisenä asenteena ole livelevyn tavoin kuollut, mutta siitä on tehty merkittävästi vaikeampaa”, Hurskainen kirjoittaa. Nuori poika, jolle teoriassa olisi ollut mahdollista haalia paljon Black Sabbathin livemateriaalia kuultavakseen ja katsottavakseen, tyytyi Live & Loudiin, koska ei tiennyt paremmasta. Kokemuksen rajallisuus myös jättää varaa mielikuvitukselle, haaveelle vieraasta tapahtumasta, johon ei ole todellista pääsyä. ”Livelevy ei ole mahdollinen, koska kaikki on mahdollista”, Hurskainen kiteyttää.


Kokoelman paras essee on Konfuusio, jossa kirjoittaja argumentoi Ozzyn “tavaramerkkiluonteenpiirteen” olevan hämmennys. Tosin konfuusio on tarkempi ilmaisu: sillä voi tarkoittaa “ongelmaa, joka seuraa asioiden yhdistämisen vaikeudesta”.

Hurskainen hakee esimerkkejä Osbournen haastattelulainauksista, joissa tämä kirosanoja viljellen ilmaisee hämmästyneisyyttään eri asioiden äärellä (reaktio kuulleessaan yrittäneensä tappaa Sharonin: That hit me like a fuckin’ hammer between the eyes!) ja tarkastelee kappaleiden lyriikoita, joissa Osbourne purkaa tuskaansa maailman kätkettyjen merkitysten äärellä.

Siinä missä Osbournen sekavuus johdetaan yleensä vain huumeiden käyttöön ja siihen liittyvään seniiliyteen, joka Ozzyn aspektina irrotetaan fokusoituneeksi koetusta lava-Ozzysta, Hurskainen löytää sekavuudesta Osbournen taiteen kantavan teeman. Kaikki tämä tiukasti materiaalissa pysytellen ja sieltä käsin teräviä, perusteltuja näkökulmia esitellen.

 

Helmikuun elokuvapäiväkirja: Whiplash, Margot at the Wedding, A Streetcar Named Desire

image

Kun en taaskaan muiden kiireiden vuoksi ehtinyt katsoa niin paljon elokuvia kuin olisi tehnyt mieli, kompensoin kirjoittamalla katsotuista vähän enemmän. Tuli ajelehdittua vähän isompien, poliittisten teemojen pariin. Yleensä en sellaisista kirjoita kun en tiedä mistään tarpeeksi, mutta joskus se on välttämätöntä.

Kuukauden suosikkielokuva: A Streetcar Named Desire

Lue loppuun