Tammikuun elokuvapäiväkirja: Harmontown, Kings of the Road, Godzilla

image

Kuukauden suosikkielokuva: Kings of the Road

Harmontown (2014)
ohjaus: Neil Berkeley
***

Communityn, yhden 2000-luvun parhaista sitcomeista luoneen Dan Harmonin Harmontown-podcastia paljon kuunnelleena en osaa sanoa, onko Harmontown hyvä vai huono dokumentti. Dokumentti kuvaa maanlaajuista livekiertuetta, jonka Harmon järjesti saatuaan vuonna 2012 potkut Communityn vastaavan tuottaja roolista. Aikaisemmin vain Hollywoodissa pikkuisessa takahuoneessa äänitetyissä podcasteissa Harmon ystäviensä ja puolisonsa kera improvisoi vodkanhuuruista keskusteluohjelman ja komedian välistä sekasortoa, joka parhaimmillaan on eloisaa ja arvaamatonta, huonoimmillaan vaivaannuttavaa rönsyilyä ja kitkerää vuorovaikutusta (mikä on yleensä silti hauskaa).

Dokumentin tulkinta tapahtumista on sama kuin Harmonin oma: kiertue on kirjoittajan tapa etsiä yhteyttä faneihin. Huomiosta elävä Harmon tapaa esiintymisten jälkeen joka ainoan halukkaan fanin ja poimii näitä vierailemaan lavalla. Todelliseksi tähdeksi Harmon – ja dokumentti – nostaa podcastissa pelattavan Dungeons and Dragons -pelin pelinjohtaja Spencerin, joka joutuu kiertueella pois mukavuusalueeltaan ihmisten keskuuteen ihailtavaksi.

Kun Harmon jo itse kiertueen aikana esityksissä sommitteli tapahtumia eri tarinarakenteisiin, korostuu kaikkien dokumenttien kertomien tarinoiden väistämätön keinotekoisuus. Mistä kiertueessa on oikeasti kyse? Ytimeen nostetaan lopulta myös Harmonin fanit, jotka ovat vähän eriskummallisia nörttejä, joille Harmontown (Communityn ohessa) tarjoaa jonkinlaista yhteisöllisyyden tunnetta. En pysty analysoimaan dokumenttia kovin tarkasti, sillä suhteeni on elokuvassa esiintyvien fanien lailla vähän liian syvä Harmonin maailmaan.

(Vähän hävettää kirjoittaa näin ympäripyöreä esittely elokuvasta ja sen esittämästä alakulttuurista, mutta en saa aivoista irrotettua yhtään kiinnostavaa ajatusta, jolla sitä saisin kuvattua omasta näkökulmastani.)

Hairspray (1988)
ohjaus: John Waters
****

John Watersin otanta Yhdysvaltojen 1960-luvun rotuerotteluun oli (suuren yleisön elokuvien kontekstissa) anarkistinen, viehättävän outo hömppämusikaali, joka samalla otti kantaa lihavienkin ihmisten suvaitsemisen puolesta. Vuoden 2007 uusintaversio oli vähintäänkin yhtä ihastuttava (jollei ihastuttavampi), mutta toisaalta sen yritys pyöristää Watersin eksentrinen vyörytys koherentiksi viihdetarinaksi oli paikoin falskia – ja elokuvassa oli vähän outo häivähdys omahyväisyyttä. Niin on Watersinkin elokuvassa, mutta niin oudolla ja näsäviisaalla tavalla, että se on viehättävää.

How to Marry a Millionaire (1953)
ohjaus: Jean Negulesco
***

Joskus olen niitä rasittavia ihmisiä, jotka korostavat Marilyn Monroen vetovoimaisuutta kaiken muun yliajavana syynä tämän tähteydelle, mutta olihan Monroella ilmeisiä kykyjä koomikkona, kuten How to Marry a Millionaire osoittaa. Kiinnostavaa elokuvassa on myös viiden minuutin alkusoitto, jonka jälkeen elokuva alkaa. Ei sellaisia usein näe – varsinkin kun niitä on ilmeisesti leikattu monien ajan elokuvien kotiteatterijulkaisusta.

Kings of the Road (1976)
(Im lauf der zeit)
ohjaus: Wim Wenders
*****

Kaikista ahdistavimpia hetkiä elämässä ovat ne, joina ei ole mitään tekemistä, eikä mitään paikkaa missä pitäisi olla. Ei ole mitään puuhasteltavaa, johon hukuttautua ja jonka avulla unohtaa oma olemassaolo. Matkaillessa hiljaiset odotukset ennen matkan jatkamista (vaikka muiden heräämistä odottaessa) ovat muistutus siitä, kuinka mielivaltaista ja outoa ja hassua kaikki elämässä on; että olen matkalla enkä kotona, että lähden vasta kohta liikkeelle enkä nyt; että sillä ei ole merkitystä, olenko juuri nyt tässä vai jossain muualla.

Wim Wendersin yksinäinen roadtrip sijoittuu aikaan, jolloin ei ollut yksinäisyyttä turruttavia älypuhelimia. (Hiljaisuutta lieventämään tosin on kannettava vinyylisoitin.) Elokuvan päähenkilöt – itsemurhaa yrittänyt mies ja elokuvaprojektoreita ympäri Itä-Saksaa korjaava mies – matkustavat paikasta toiseen bussilla korjaajan reitin mukaan. Matkan varrella miehet päätyvät odottelemaan eri paikoissa, yleensä toisistaan etäällä seisoskellen, maisemaa ja detaljeja hiljaa tutkaillen. Miehet ovat yhdessä yksin.

Helpoin – ja heittämällä oudoin – tapa kuvailla vaikuttuneisuuttani on tämä: nousin kesken katsomisen ylös tekemään iltapalaa. Olin puolittaisessa makuuasennossa, josta nousin nopeasti, mikä sai pään huimaamaan – parin viskipaukun jälkeen tavallista enemmän. Päätä huimasi hetken – minkä jälkeen kaaduin suoraan selälleni lattialle. Jollain ilveellä en lyönyt päätäni mihinkään esineeseen, joita parinkymmenen sentin säteellä oli useita.

Tästedes mittaan vaikuttuneisuuttani elokuvasta vain sillä, saako se minut kaatumaan suorilta jaloilta lattiaan.

Interstellar (2014)
ohjaus: Christopher Nolan
***

Kirjoitus elokuvasta.

Godzilla (2014)
ohjaus: Gareth Edwards
**

Godzillasta olisi ollut mukava pitää enemmän, varsinkin sen vuoksi, kuinka kiinnostava ohjaaja Gareth Edwards on. Visuaalisesti elokuva on kekseliäs ja nautinnollinen jatkuvasti: loppupuolen laskuvarjohyppy tummien pilvien läpi tulenpunaisena hehkuvaan kaupunkiin parhaana esimerkkinä. Edwards ei missään vaiheessa anna hirviöiden taistelun viedä elokuvaa mennessään, vaan siirtää näkökulman velvollisuudentuntoisesti ihmishahmoihin, koska niinhän isojen hirviöelokuvien pitää tehdä, jos ne haluavat toimia kunnolla dramaattisesti, eikö?

Yleensä kyllä. Godzillassa ihmishahmojen seuraamiseen vain ei ole mitään syytä, koska ihmiset eivät tee mitään kiinnostavaa tai tärkeää. Tappavan tylsä Aaron Taylor-Johnson venkoilee paikasta toiseen tekemässä tärkeältä vaikuttavia asioita, joilla ei ole mitään merkitystä. Ken Watanaben ja Sally Hawkinsin esittämät tiedeihmiset oivaltavat välillä, miksi Godzilla ja vastustajat tekevät mitä tekevät ja lämpimikseen paheksuvat sotilasjohdon toimia. Lopulta elokuva väsähtää ja hiipuu pois.

Ihmishahmoihin keskittyminen olisi perusteltua, jos näiden läpikäymät konfliktit koskettaisivat jotenkin oleellisesti hirviöitä ja elokuvan viestiä luonnon säälimättömästä voimasta. Godzilla on luonnon lähettämä tasapainon tuoja, eräänlainen “antisankari”, kuten Edwards on haastatteluissa maininnut.

Kun sotilaat pohtivat, voiko hirviöitä tuhota ydinaseiskulla, se esitetään moraalisena kysymyksenä. Voiko hirviöitä tuhota ihmisyyden pahimmalla keksinnöllä, jos muut ihmisten pahat taipumukset – olioiden salaaminen ja elossa pitäminen tutkimuksia varten – ovat syy, miksi oliot ylipäätään mellastavat? Ydinaseen käyttö olisi kuin juotaisiin edellisillalta auki jääneeseen piikkiin.

Päätös ei kuitenkaan varsinaisesti resonoi, koska sitä käsitellään yksinomaan juoniteknisenä asiana. Godzilla vain vahvistuisi iskusta, piste. Mitään todellisia vaihtoehtoja iskulle ei pohdita – eivätkä ihmiset edes päädy ydinaseen käyttämisen hetkeen, koska Godzilla saa työnsä valmiiksi ja jalosti ui takaisin mereen nukkumaan. Luonnon oma talonmies kävi siivoilemassa.

Mutta saavathan ihmiset vähän kärsiä pahoista teoistaan: hirviöt saapuivat mellastamaan, sitten pelättiin ja sitten tilanne oli ohi, huh sentään. Kärsijä elokuvassa on abstraktio nimeltä ihmiskunta: ne tuhannet kasvottomat, jotka kuvien ulkopuolella kuolivat hirviöiden jaloissa.

Juuri siksi monet hirviöelokuvista eivät resonoi tunnetasolla: kaikki on niin isoa ja etäännytettyä, että ihmiskokemukselle ei jää sijaa. Ihailtavasta yrityksestä huolimatta Godzilla ei kohtaloa onnistu väistämään.

Tarinassa on suunnilleen yhtä vähän tehoa kuin Pacific Rimissä, joka kuitenkin voitti puolelleen sillä lapsenomaisella innolla, jolla elokuva massiivisiin taisteluihinsa suhtautui. Godzilla pidättelee ja siirtyy ihmisiin aina, kun taistelu voisi todella lähteä käsistä ja saavuttaa sen suureellisuuden, joka elokuvasta välillä huokuu, mutta joka ei realisoidu kunnolla missään vaiheessa. Pidättely on tavallaan ihan fiksua, koska katsoja on helppo turruttaa mäiskeellä (Michael Bayn tapaan), mutta tyylitajuiselle pihtailulle ei ole elokuvassa mitään muuta perustelua kuin se, että sen myötä ne muutamat lopussa tulevat isot toimintakohtaukset olisivat mahdollisimman tehokkaita ja vaikuttavia.

The Grand Budapest Hotel (2014)
ohjaus: Wes Anderson
****

En osaa sanoa, onko The Grand Budapest Hotel Wes Andersonin paras elokuva, koska en ole nähnyt The Royal Tenenbaumsia. Ja olihan The Darjeeling Limitedpitkään suosikkini, vaikka sitä onkin yleisesti pidetty Andersonin uran heikompana hetkenä. En ole varma pitäisinkö siitä nyt, mutta katselukokemuksessa oli jotain mieleenpainuvaa; kylmyyttä ja etäisyyttä, mikä poikkesi ohjaajalle tyypillisemmästä lämminmielisyydestä.

The Grand Budapest Hotel on tavattoman kaunis elokuva – jopa kauniimpi kuinMoonrise Kingdom, josta muistikuvani on tohvelinpehmeä. Uudessa elokuvassa Anderson tuntuu saavan niputettua kaiken mahdollisen tyylissään yhtenäiseksi mestariteokseksi. Ralph Fiennesin esittämä charmantti ja huikenteleva hotellinjohtaja edustaa vanhan ajan sivistyneisyyttä, jota helposti kutsutaan ulkokultaisuudeksi tai pinnallisuudeksi – kuten Andersonin elokuviakin. Miehen edustama aika on katoamassa, mitä sota ja sen aiheuttama sivistyksen menetys kuvastaa.

Jos puolustaa tyyliä, pitää itsekin olla tyylikäs. Andersonin visuaalisuus on samanaikaisesti silmiinpistävän huikentelevaa ja jotenkin… vaivatonta. Se lienee avainsana. Tältä näyttää, kun ohjaaja on löytänyt oman mukavuusalueensa ja keinot sen parhaaseen ilmaisemiseen.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s