Charlie Wilsonin sota ja Aaron Sorkinin totuudet

image

Jos amerikkalaisesta mielenlaadusta haluaa etsiä jotain positiivisia piirteitä, voidaan esimerkiksi rikkumaton moraalisuus ja vääryyksiin innolla tarttuminen – eli nykysuomalaisittain tahtotila – sellaisiksi laskea. Etenkin Suomessa, jossa poliitikot keskittyvät vaikeana aikana jo myöhässä olevien päätösten pallotteluun, triviaaliin kansankiihottamiseen ja toistensa kampittamiseen, esittäytyy amerikkalaisen poliitikon naiivien maailmanmuuttamisihanteiden muuttaminen teoiksi hämmästyttävänä demokratian ihanteen toteutumisena.

Itseensä ja vaikutusmahdollisuuksiinsa uskova amerikkalainen on naivismissaan ja omnipotentiaharhoissaankin ihailtava otus, vaikka kyynisesti tekisikin mieli korostaa intoilun ja hötkyilyn negatiivisia vaikutuksia, joita maan historiasta myös löytyy.

Aaron Sorkin, tuo määrätietoisten ja sananvalmiiden miesten suurin ihailija, kirjoittaa Yhdysvaltojen Afganistanin-sotaa junailleesta poliitikko Charlie Wilsonista (Tom Hanks) miehen, joka uskoo voivansa pysäyttää Neuvostoliiton julmuudet, ja tavallaan tulee niin tehneeksikin. Wilson on myös irstasteleva viskisieppo, mutta sorkinmaisesti viehättävällä tavalla; pojat ovat poikia ja niin edelleen. Hahmo on (kohtalaisen) positiivisessa merkityksessä kaksiulotteinen. Molemmat piirteet – suoraselkäisyys ja rappiollisuus – väännetään kaakkoon, ja Tom Hanks on roolisuorituksessaan vakuuttavasti (ja viihdyttävästi) molempia, mutta ei muuta.

Elokuva lähtee toden teolla käyntiin puolessa välissä, kun Philip Seymour Hoffmanin esittämä, Afganistanista vastaava CIA-työläinen Gust päätyy työskentelemään Wilsonin kanssa. Hoffman ottaa elokuvan haltuunsa Hanksilta Gustin ollessa myös sorkinmaisesti nokkela, mutta myös hoffmanilaisesti arvaamaton, maaninen ja moniulotteinen. Hanks ja Hoffman yhdessä ovat hillittömän nautinnollista seurattavaa.


Sorkinin toinen tositapahtumiin perustuva elokuva, The Social Network (2010), on samalla lailla innostava ja nautinnollinen elokuva. Niinkin paljon kuin elokuvasta pidän, tuntuu sen katsominen faktojen valossa epäilyttävältä.

Charlie Wilsonin sodan dramaattinen ydin on totta. Elokuvan ei tarvitse sanoa ääneen sitä ilkeää ironiaa, että myöhemmällä islamistisella terrorismilla on juurensa Yhdysvaltojen Afganistaniin tarjoamassa sotilasvarustelussa ja koulutuksessa. Ohjaaja Mike Nichols viittoo sen suuntaan lopussa, kun Wilson, joka ei saa edes pikkurahoja suunnattua maan infrastruktuurin palauttamiseen, palkitaan Neuvostoliiton vastaisesta työstään. Elokuva päättyy juhlavaan musiikkiin ja Hanksin vaikeaan hymyyn.

Facebookin tarinaa seuranneena olen muodostanut näkemyksen, ettei Sorkinin näkemys Zuckerbergista ja hänen motiiveistaan ole kiinni totuudessa, ja elokuvan lopullinen dramaattinen ydin – Zuckerberg on suosiota haluava mulkku, ja sellaiseksi menestyksessäänkin jää – ei tunnu todenmukaiselta. Se tuntuu taitavan käsikirjoittajan dramatisoimalta totuudelta: mikä ironia, saada koko maailma yhteen ja jäädä itse yksin!

Jos tositarina mankeloidaan Sorkin-myllyn läpi esittämään sitä samaa vallan ja määrätietoisuuden vaikutusta, joka on Sorkinin pelikenttää, pitäisi sen tarinan todellisuuden olla jollain lailla siihen soveltuva. Tarinan pitäisi löytyä jossain muodossa siitä varsinaisesta todellisuudesta sen sijaan, että se keksitään siihen.

Mainokset