Ujon ihmisen nettipelit

Minä olen ujo ihminen. Olen vuosien varrella jotakuinkin oppinut ymmärtämään sitä, enkä näe sitä kauheana rajoitteena, toisin kuin nuorempana, jolloin se hävetti ja harmitti.

(Jostain syystä inhosin sanaakin. Se tuntui aina muiden käyttämänä vähättelevältä ja alentuvalta. En koskaan kutsunut itseäni ujoksi vaan poikkeuksetta “hiljaiseksi” ihmiseksi, vaikka se onkin huono kiertoilmaus siinä mielessä, että se tarkoittaa pitkälti eri asiaa.)

Olen jotakuinkin oppinut toimimaan ujoudesta huolimatta eri tilanteissa, ja joskus jopa unohdan sen kokonaan. (Avustajana yleensä alkoholi.)

Netistä on tavattu ajatella, että siellä ujot ihmiset pääsevät irrottautumaan rajoitteestaan ja luomaan itsensä uusiksi, ilman arki-identiteetin rajoituksia. Etenkin nettipeleissä hiljaiset pojat löytävät toisensa ja pääsevät muodostamaan omia sosiaaliympäristöjään – ja mahdollisesti muuttuvat siellä niiksi alfauroksiksi, jotka heitä tosimaailmassa mukiloivat.

Minä en ole nettipeleissä osannut koskaan olla mitään muuta kuin oma itseni.

Sain kivuliaan muistutuksen asiasta kun kokeilin hyväntekeväisyyspelipakettiin kuulunutta verkkoräiskintää. Peli on tavallisia räiskintöjä haastavampi ja vaatii pelitaitoja ja huolellisuutta, joista kumpaakaan minulla ei ole.

Nopean perehdytyksen jälkeen kokeilen pelata tietokonetta vastaan muiden pelaajien kanssa kentässä, jossa pelaajat etenevät kohteita tuhoten ja taistelevat vihollisaaltoja vastaan. Kohteen tuhoamisen jälkeen kuolleet pelaajat elpyvät.

Pysyttelen taka-alalla ja annan taitavampien ottaa johdon. (Henkilökohtaisella tehtävälistalla: opettele näppäimet ja yritä olla ampumatta omia.) Ensimmäisen kohteen valloitettua koko joukkue on samassa talossa. Vierestä kulkee tie, jonka toiselta puolelta saapuu iso aalto vihollisia. Kykin yläkerran ikkunan äärellä ja räiskin välillä vähän vihollisten suuntaan. (Aivan kuten toimisin oikeassakin sodassa.)

Koko tiimi kuolee yllättävään ohjusiskuun ja olen ainoa jäljellä. Kuumotus iskee. Aikaisemmin piilottelin osaamattomuuttani pysyttelemällä taka-alalla tai kuolemalla aikaisin taistelussa ihan vähän tahallaan, etten vahingossakaan olisi viimeinen elossa. (En välttämättä tehnyt itsemurhaa. Enemmänkin vain heittäydyin aina taisteluun vähän liian innokkaasti ja huolimattomasti. Ja samalla tunsin osallistuvani ja yrittäväni, vaikka tiesinkin että yritys oli vain näennäistä.) Nyt sellainen ei ole mahdollista. Kaikki muut pelaajat näkevät saman kuin minä. Muut näkevät, kun tuijotan seinää etsiessäni näppäintä kyykistymiselle, ja kun yritän ladata asetta lattialla ryömien ja taskulamppua räpeltäen.

Ammun ikkunasta muutaman vihollisen. Chatissa muut jännittävät, kannustavat ja antavat vinkkejä vihollisten sijainnista. Yksi vihollinen nousee ylös portaita. En osu, ja lippaasta loppuvat panokset. Heittäydyn maahan laatikon taakse makaamaan. Hädissäni yritän vuoroin ladata ja vaihtaa asetta – niin että kumpikin toiminto keskeytyy aina kun aloitan toisen. Jollain ihmeen kaupalla vihollinen ei osu ja saan ladattua ja ammuttua. Liikun kohti portaita, joista nousee juuri toinen vihollinen. Ammun vaistonvaraisesti lonkalta. Pelikaverit naurahtavat epäuskoisina.

Ylitän hiljenneen kadun kyyryssä ja jollain ilveen kaupalla selviydyn jäljellä olevista vihollisista. Chatista kuuluu neuvoja:

“Takana!”

“Ota kranaatti ja räjäytä kohde!”

“Ei sitä kranaattia, vaan tuo toinen.”

“No, poimi se!” (Tuijotan kranaattia ja yritän löytää näppäintä, jolla se poimitaan.)

Saan tuhottua kohteen ja pelikaverit syntyvät takaisin. Vapisevin käsin kirjoitan chattiin: “thanks guys im new to this”. Kukaan ei sano mitään. Joko kukaan ei halua ottaa kunniaa, tai haparointia seurannut rehellisyys on liian vaivaannuttavaa.

Olen maailman huipulla. Tein kaikista suurimman urotyön: selviydyin. En ollut pettymys muille ihmisille.

Nämä ovat täysin vieraita ihmisiä, joita tuskin tulen tapaamaan koskaan uudestaan, mutta olin silti hermostunut siitä, miltä vaikutan heidän silmissä. Jos olisin yhtään itsevarmempi ihminen, olisin tehnyt mitä huvittaa ja nauranut päälle – näyttänyt henkistä keskisormea ja jatkanut matkaa.

Heilahtelin vieraiden äänien seurassa häpeästä huojennukseen ja ylpeyteen. Kävin läpi sellaisen tunteiden vuoristoradan, joita ei edes arjessa joka päivä tunne.

Tom Bissell kuvaa kirjassaan Extra Lives otteluaan Left for Deadissa, jota Bissellin ystävät muistelevat yhä kaiholla. Bissell pelasti yksin urhoollisesti jokaisen ystävänsä kuolemasta näiden ensin pilkattua Bisselliä pelkuruudesta. “Kyllä, se oli ja tuntui sankarilliselta”, Bissell kuvaa urotekoaan ja jatkaa:

“Pelatessa tuntemani tuntemukset – pelko, epäilys, huojennus ja viimeisenä rohkeus – olivat yhtä aitoja kuin mitkä tahansa romaanin, elokuvan tai musiikin herättämät tuntemukset. Mitä muuta ihminen voisi kaivata?”

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s