Interstellarin tunteista

image

Sisältää spoilereita.

Stanley Kubrick tapasi elokuvissaan tarkastella tapahtumia ja tuntemuksia paksun pleksilasin läpi. Kubrickin kaltaisen loogisen ajattelijan älyllinen etäisyys kaikkeen tuntuu joistakin katsojista kolkolta, mutta toisaalta se on oleellinen osa Kubrickin ilmaisua. Tohtori Outolempi saa kaikessa riemastuttavuudessaankin lopullisen silauksensa siitä kylmyydestä, jolla Kubrick tarkastelee kylmää sotaa ja ydinsodan pelkoa. Kellopeliappelsiinin ei pidä olla kiihottava (toisin kuin Pauline Kael aikoinaan arviossaan argumentoi), vaan sen pitää olla etäännytetty ja yliälyllinen ollakseen väkivaltapornografian onnistunut kritiikki. (Kuinka onnistunut se sitten onkaan, kun elokuva innoitti matkivia rikoksia, minkä vuoksi Kubrick kielsi elokuvan näyttämisen vuosikymmeniksi.)

Interstellarin kohdalla on puhuttu paljon Christopher Nolanin kubrickmaisesta kylmyydestä ja loogisuudesta. Elokuva on eittämättä ajattelultaan tekninen ja älyä korostava (mitkä tosin ovat attribuutteja, joita en osaa yhdistää mihinkään Kubrickin elokuvaan suoraan; kyseessä on enemmänkin haaleahko yleissävy), mutta samalla ohjaaja tavoittelee sentimentaalista ydintä, johon Kubrick ei kertaakaan urallaan tähdännyt.

Nolan yhdisti ideavetoisuuden ja sentimentaalisuuden hienosti Inceptionissa, joka on ohjaajan muiden elokuvien lailla älypeli, mutta joka myös ihan aidosti kosketti. (Se oli myös huippuviihdyttävä, bondmainen ryöstöelokuva. Ohjaajan paras.) Leonardo DiCaprion esittämän uniryöstäjän tuska menetyksen ja unimaailman houkuttelevuuden parissa oli Nolania tunteellisimmillaan. Hahmo oli silti samanlainen pakonomainen missiomies, jollainen Nolanin jokaisessa elokuvassa on pääosassa.

Interstellar yrittää Inceptionin lailla yhdistää monimutkaiset ideat tunteelliseen tarinaan, mutta tekee sen pakotetun oloisesti. Hahmojen puheet rakkaudesta ja selviytymisvietistä kuulostavat tieteellisten artikkelien tiivistelmiltä. Nolan kokee, että tiedeihmiset selittäisivät tunnemaailman asioita tismalleen samalla tavalla kuin selittävät madonreikien toimintaa.

Elokuvassa on raskas selittämisen maku, mikä ei ole Nolanin elokuville vierasta. ”Kun Inception ei selitä katsojalle elokuvan keskeisen konseptin, ideoiden juurruttamisen sääntöjä, se selittää Inceptionin sääntöjä”, kirjoitti James Verini New Yorkerin verkossa 2012.

Mieleen tulevat videopelit, joissa katsojalle annetaan säännöt, joiden puitteissa voidaan toimia, ja minkä jälkeen nämä lähetetään seikkailemaan. Samana vuonna Sight & Soundissa Joseph Bevan kirjoitti, kuinka “Nolan saattaa hyvinkin olla ensimmäinen ohjaaja, joka avoimesti tiedostaa valtavirtaelokuvan haasteet pelien ikeessä, ja pyrkii vakuuttamaan pelisukupolven siitä, että elokuvat voivat olla ihan yhtä immersiivisiä ja mukaansatempaavia”. Nolanin pelimäinen tarinankerronta on eittämättä yksi syy, miksi nuoret miehet ovat kokeneet hänen elokuvat omakseen.

Tunteellisten hetkien kankeutta korostaa näyttelijäsuoritusten laadukkuus. Oletusarvoisesti olisin nyyhkyttänyt, kun Anne Hathaway kertoo rakkaudestaan toista lentäjää kohtaan, mutta Nolanin autistisella tiedebändärin dialogilla reaktioksi irtosi vain tuhahdus. (En todellakaan haluaisi olla niitä ihmisiä, jotka ironisesti tuhahtelevat elokuville, mutta joskus sille ei vain voi mitään.)

Vajavaisuudet tunnetasolla ovat sääli siksikin, että elokuva pohjasi liian harvoin viihde-elokuvissa nähtävään suhteeseen: isän ja tyttären. Etenkin Nolanin miesvoittoisessa maailmassa se oli raikasta. (Sentään täysi seksittömyys säilyi!) Matthew McConaugheyn esittämän insinöörilentäjän ja Mackenzie Foyn tyttären väliset kohtaukset ovat alussa erinomaisia, ja Foy on ilahduttavan luonteva lapsinäyttelijä.

Kun isä menee planeetalle, jossa aika kuluu nopeammin ja maassa ehtii vierähtää kaksikymmentä vuotta, Nolan ei näytä ollenkaan tyttären vanhenemista. Isä oli pelännyt juuri sitä, lastensa menettämistä, mutta sitten kun uhkakuva toteutuu, Nolan pihtailee sen vaikutuksella. Olin jo valmistautunut sydäntä särkevään kuvaukseen tyttären vanhenemisesta ja pettymyksestä. Ehkä jotain Upin alun hengessä? Ei. Tytär ei lähetä isälleen viestejä avaruuteen, koska on vihainen. Poika lähettää. Sydän kyllä särkyy, kun McConaughey suree vanhentuvan poikansa viestejä katsoessa, mutta isän ja tyttären välinen suhde ei kehity; lapsinäyttelijä vain vaihtuu Jessica Chastainiin.

Lyhytkin kuvaus muutoksesta olisi tehnyt siitä juuri niin koskettavan ja hirvittävän kuin sen olisi pitänyt olla. Lastensa nuoruuden menettävän vanhemman kokemus on kamala, ja sen ilmentämisen Nolan jättää kokonaan McConaugheyn harteille. En enää saanut todellista tunnesidosta isän ja tyttären suhteeseen, mikä edesauttoi sitä, etten saanut mitään irti elokuvan (muutenkin niin puolivillaisesta) tunteilulopusta.

Nolanilla on elokuvassa ongelmia kuvata ihmiskunnanlaajuisia kysymyksiä (ilmastokatastrofi, tieteen arvo, maapallolta muuttaminen) yksilötasolla. Nolan todellakin yritti, mistä on todisteena vaivaannuttavia arkikeskusteluja, joissa ihmiset pudottelevat näkemyksiään maailman nykytilasta ja insinöörityön arvosta. Yksilöihin keskittyminen tuntuu falskilta, kun Nolan ei ole pystynyt tekemään hahmoistaan muita kuin ideoiden ilmentymiä.

En malta olla ajattelematta: jos Nolan olisi todella hyväksynyt elokuvansa insinöörimäisen luonteen ja unohtanut hahmot ja tunteilun, olisiko elokuva onnistunut paremmin? Nolan ei tunnu olevan rehellinen omia taipumuksiaan kohtaan – toisin kuin Stanley Kubrick poikkeuksetta oli. Siihen nähden kuinka monta menestynyttä elokuvaa Nolan on tehnyt omilla vahvuuksillaan pelaten, tuntuu Interstellar oudolta virhelaskelmalta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s