Joulukuun elokuvapäiväkirja: Kuka pelkää Virginia Woolfia?, Muutostiloja, Pride

image

Edellisessä uudenvuodenlupauksessani haaveilin elokuva per päivä -tahdista, mutta kaukaiseksi haaveeksi jäi. Katsoin viime vuonna 150 uutta elokuvaa ja 47 uusintana. Keskimäärin 16 elokuvaa kuukaudessa. Enemmän kuin minään aikaisempana vuonna.

Lukuja, koska luvut ovat kivoja:

  • Dvd/blu-ray = 89
  • VOD, Netflix ja Yle Areena = 37
  • elokuvateatterissa (ml. lehdistönäytökset ja festivaalit) = 24

Kaikista uusista katseluista raportoiminen on ollut kiinnostavaa. Välillä myös vähän noloa, kun on pitänyt myöntää, miten tyhjänpäiväisiä elokuvia katson, ja kuinka suuria aukkoja sivistyksessäni on.

Siinä missä arvioita tulee kirjoitettua, no, arvottavasta positiosta, päiväkirjoissa olen ensisijaisesti reagoinut elokuviin ja pyrkinyt löytämään niistä yhden kiinnostavan piirteen tai ajatuksen. Klassikoiden kohdalla se on ollut kiehtovaa ja vapauttavaa. Jos en kirjoittaisi niiden katsomisista raportteja, todennäköisesti vain teeskentelisin tunteneeni elokuvan iät ajat ja sulauttaisin sen pikavauhtia osaksi elokuvatietämystäni, koska teennäisyys. Nyt on olemassa dokumentaatiota siitä, että olen nähnyt ne tietyssä vaiheessa ja yrittänyt ajatella niistä jotain – mahdollisesti jotain typerää ja mitätöntä, mutta se on silti osa kehitystäni katsojana.

400 kepposta (1959)
(Les Quatre cents coups)
ohjaus: François Truffaut
****

Ensimmäinen katsomani Truffaut on ensimmäinen Truffaut. Nuori ranskalaispoika on ongelma vanhemmilleen. Koulussa ei suju. Poika varastelee. Lopulta poika valehtelee äitinsä kuolleen ja häpeissään lähtee pakosalle. Elokuva seuraa pojan seikkailuja ystävän kanssa. Kun vanhemmat ilmiantavat pojan rikoksesta, poika joutuu laitokseen.

400 kepposta välittää täydellisesti rakkauden puutteen ja kuvaa kiusallisen hyvin vanhempia, jotka osaavat järkeillä sen. Poika ei edes yrittänyt olla parempi, toivoton tapaus, vanhemmat huokailevat poliisille. Hetken vanhemmat yrittivät olla hyviä vanhempia, mutta onnellisen perheen kulissia kestää yhtä kauan kuin kaikki ovat valmiita pistämään parhaansa peliin.

Kuka pelkää Virginia Woolfia?(1966)
ohjaus: Mike Nichols
*****

Vaikuttava, inhottava, säälimätön elokuva. Elokuva käynnistyy tiukkasävyisenä kamaridraamana, ja pysyy hetkessä niin kauan että muuttuu sietämättömäksi. Ajassa ei hypitä ja tilanteesta ei poistuta kuin vasta pitkälle elokuvassa päästyä. Hahmot paljastavat pahimpia puolia itsestään, ja lopulta käyttävät niitä toisiaan vastaan kuin kamalimmat sosiopaatit. Miltä tuntuu, kun vain haluaa saada toisen ihmisen kärsimään? Kun vain haluaa, että toisella olisi mittaamattoman paljon kurjempi olo kuin oma olo on nyt.

Näyttely on tajuttoman hyvää. Kuvaus on mestarillista silloin kun se päästetään loistamaan muutaman täydellisesti valaistun otoksen verran. Käsikirjoituskin on kaunis niin kamalaksi ja masentavaksi.

World War Z (2013)
ohjaus: Marc Forster
**

En malttanut olla ajattelematta koko World War Z:n keston ajan, kuinka paljon paremmin se olisi toiminut videopelinä. Elokuva koostuu isoista, selkeästi toisistaan erotelluista “kentistä”, jotka sijoittuvat eri puolille maailmaa; on videopelianimaatiota muistuttavaa CGI:a, ja lopuksi vielä hiiviskelykenttä, mikä on aina hyvä lisä toimintapeleihin. Tarinakin on höyhenenkevyt ja tunnelataus hahmoja kohtaan parhaimmillaankin välttävä, joten se puolikin on kunnossa.

Kun Brad Pittin hahmo puolustaa alussa perhettään, olin vielä mukana, mutta viimeistään puolenvälin kohdalla vähinkin tunnesidos ja mielenkiinto katosivat. Jostain syystä Pittin perhe hylättiin toisaalle, ja sen jälkeen tapahtumista hävisi kaikki jännite ja merkitys. Tapahtumista tuli eri toimintakohtauksista suoriutumista. Tunnesidoksen puuttuminen ei usein haittaa videopeleissä koska interaktiivisuus, mutta elokuvissa kyllä.

Rehellisesti sanottuna odotin, että elokuva olisi kestänyt vielä tunnin pidempään (mutta olen iloinen että ei), sillä loppu oli sen verran antiklimaattinen. Se oli hiljainen ja mahdollisesti parempi kuin se alkuperäinen, ison budjetin taistelu, joka kuvattiin ja hylättiin. Merkityksetön se silti oli, aivan kuten elokuva muutenkin. Zombi-invaasio ei tarkoittanut mitään, enkä siksi tuntenut mitään lopussa, kun Pittin hahmo kohtaa piilossa lymyilleen perheensä.

Like a Rockstar (2014)
ohjaus: Tage Rönnqvist, Jan-Olof Svarvar
***

Nyt tuntuu vähän pahalta kuinka vahingoniloinen olin siitä, että Sturm und Drangin paluu vuonna 2012 jämähti kamalaan radiobiisiin “Molly the Murderer” ja levy-yhtiön keplottelemaan Elämä lapselle -vetoon. Dokumentin mukaan yhtyeen tarina menestyksen jälkeen oli kangertelua: päihdeongelmia, taiteellista suunnattomuutta, miehistönvaihdoksia ja mitä niitä rockkliseitä nyt onkaan. (Yhtyeen oma lisä kliseiden kaanoniin on “laulajan surkuhupainen tuottajaisä, joka elää omaa rockelämäänsä lapsensa kautta”.) Sellaista se varmaan on, kun saa kaiken annettuna. Erotetun basisti Henkan psykoterapeutti-isä on ivallisen tarkka kommentoimaan tapahtumien ennalta-arvattavuutta, ja Henkan siirtymä opiskelijaksi dokumentin ilahduttavin käänne.

Itse dokkari oli täynnä mahtavaa materiaalia suoraan tapahtumien keskeltä, monen vuoden ajalta. Olisin ehkä kaivannut joidenkin hetkien tiukempaa elokuvallista painottamista; tällaisenaan dokkari tuntui vähän liiankin televisiomaiselta ensiluokkaiseen materiaaliinsa nähden. Televisiodokumenttienkaan ei ole pakko tuntua televisiodokumenteilta.

Galaxy Quest (1999)
ohjaus: Dean Parisot
****

Star Trek -sarjoja parodioiva Galaxy Quest on syystä yksi sarjan fanien suosikkielokuvista: se pilkkaa sarjoja, näyttelijöitä ja faneja lämmöllä ja ymmärtää pohjimmiltaan sen, mistä koko hommassa on kyse –merkitystä ja iloa tuovista, yhteisöllisistä kokemuksista. Fanit tietävät, että touhu on noloa ja hölmöä, mutta silti se tarkoittaa jotain.

Avaruuteen oikeaan seikkailuun tempaistava televisiomiehistö on ilahduttava sekoitus alkuperäissarjan ja The Next Generationin miehistöjen arkkityyppejä. Tim Allen on riemastuttava ikikrapulainen ja egomaaninen “William Shatner”, Alan Rickman mainio “Leonard Nimoy”, Sigourney Weaver “Gates McFadden” (eli TNG:n povekas lekuri). Elokuva on muutenkin täynnä mahtavia roolisuorituksia, on Tony Shalhoubia ja muita vakiosuoriutujia. Kummasti Veronica Marsin Enrico Colantoni vastaa koko elokuvan ylivoimaisesti hienoimmasta suorituksesta. Colantonin hyväuskoinen ja hömelö, sarjan parissa kasvanut alien tihkuu ihastuttavaa sympatiaa ja naurattaa kuoliaaksi. Sympaattinen komedia on hankalaa. Alan Rickman on tietenkin hauska, mutta hänen palkkaamisensa tulee perustelluksi jo yhdellä, kylmäävän hienosti lausutulla repliikillä elokuvan loppupuolella.

Pride (2014)
ohjaus: Matthew Warchus
***

1980-luvun homojen ihmisoikeuskamppailuja käsittelevä Pride toimii kuten Hairspray (2007): se tekee lähimenneisyyden rujoista kamppailuista hyvän mielen viihde-elokuvan. Hairsprayssa rotuerottelu oli pieni epämiellyttävyys, joka tanssittiin kumoon hymy kasvoilla. (Ilman Watersin alkuperäisversion (1988) outouksia, kuten valkoihoisen tytön vierottamista tummasta rakkaasta sähköshokein.)

Pridessa on myös kourallinen synkempiä piirteitä: hahmoilla on rikkoutuneita perhesuhteita, ja aidsia on liikkeellä. Painopiste on silti ilossa ja huumorissa.

Joukko lontoolaista LGBT-väkeä haluaa kerätä rahaa lakkoileville kaivostyöntekijöille, jotka protestoivat Margaret Thatcherin leikkaussuunnitelmia vastaan. Vain pieni walesilaiskylä suostuu vastaanottamaan rahaa. Paddy Considinen esittämän ennakkoluulottoman miehen johdolla suurin osa kylän väestä toivottaa homoväen tervetulleeksi. Seuraa ihastuttavia kohtauksia, joissa mummot kohtaavat homoja ja riehaantuvat homoklubeilla, heteromiehet oppivat arvostamaan homomiesten tanssitaitoja ja niin edelleen.

Elokuva on täynnä vankkaa komediaosaamista: on veteraaninäyttelijöitä kuten Bill Nighy ja Imelda Staunton, jotka pakkaavat vitsit täyteen elettyä elämää. The Wiren McNulty, Dominic West, tihkuu karismaa homoryhmän iäkkäämpänä, räiskyvänä jäsenenä. Andrew Scott on sydäntäsärkevän hyvä parin kohtauksen ajan. Scottin esittämä walesilainen mies kohtaa vihdoin hyväksyntää kotikonnuilla, ja uskaltautuu jopa ottamaan yhteyttä välit poikki laittaneeseen äitiin.

Käsikirjoitus on paikoin vähän laimeasti dramatisoitua hömppää, ja loppua kohti leviää sotkuksi, mutta hahmojensa suhteen se toimii. Se on tärkeintä.

Pridea katsoessa tulin miettineeksi, miten tällaisia asioita pitäisi kuvata. Pride ei ole moniulotteinen kuvaus taistoista; se on yksinkertaistettu hyvän mielen elokuva. Onko koominen ja kevyt näkökulma yhtään valheellisempi kuin monimutkainen ja realistinen draama, joka esittelee kontekstia laajemmin ja pohtii asioita tarkemmin?

Huomaan olevani ehdollistettu tuntemaan, että vakavia aiheita pitäisi käsitellä vakavissaan. Silti esimerkiksi pidän enemmän Django Unchainedista orjuuden kuvaajana kuin 12 Years a Slavesta. Jälkimmäinen on erinomainen elokuva, mutta ensin mainitun pöyhkeä ja jopa absurdi näkökulma tuntuu tuovan aiheeseen sellaista elokuvallista näkemyksellisyyttä, jollaista 12 Years a Slaven erinomaisesti näytellyssä, ohjatussa ja käsikirjoitetussa laatudraamassa en näe. Djangon olen ilolla katsonut monesti, ja jokaisella kerralla muuttanut käsitystäni siitä, kuinka hyvin se käsittelee orjuutta ja Yhdysvaltoja. (Ensi katselulla en elokuvasta suuremmin edes välittänyt – orjuuden käsittely oli tärkeä syy. Elokuvan rasismikin on ihan validi keskustelu. ) 12 Years a Slavesta tunsin saaneeni kaiken oleellisen irti ensimmäisellä katselulla.

Seventh Son (2014)
ohjaus: Sergei Bodrov
**

Sisältää tavallista enemmän spoilereita.

Nuorille suunnattujen scifi- ja fantasiaelokuvien tekijät tuntuvat olettavan, että katsojat eivät pysty samaistumaan päähenkilöön, jos tämä ei ole väritön ja persoonaton tavis, jonka ennustus tai kohtalo on valinnut mitättömyydestä tekemään urotekoja. Päähenkilö ei osoita tarinassa minkäänlaista agentuuria, paitsi korkeintaan taistelemalla lopussa, sillä tappelemaan oppiminen on hahmon henkinen kasvu.

Seventh Sonissa Jeff Bridgesin esittämä velho Gregory valitsee nuoren pojan (Ben Barnes) uudeksi oppipojakseen, koska poika on seitsemännen pojan seitsemäs poika. Gregory on valmistautumassa taisteluun Julianne Mooren esittämää pahaa noitaa vastaan.

Pojalla ei ole persoonallisuutta. Velho ajaa tapahtumia ja tekee kaikki tärkeät päätökset. Poika roikkuu mukana, kunnes loppupuolella tekee naiiviuttaan yhden väärän päätöksen, joka käynnistää viimeisen taistelun. Poika on onneksi oppinut taistelemaan ja pelastaa päivän. Todellinen sankari, jolle tapahtumat ylipäätään tarkoittavat mitään, on silti velho Gregory, joka setvii historiaansa noidan kanssa.

Mitä jos poistetaan poika kokonaan elokuvasta? Ja korvataan vaikkapa velhon uskollisella ja typerällä örkkiapurilla, Tuskilla. Velho olisi ottanut Tuskin uudeksi oppipojakseen. Yllättävää! Tuskilla saattaisi olla jokin tarve osoittaa olevansa muutakin kuin mykkä ja ruma örkki. Örkkiperhe olisi ylpeä pojastaan, ja Tusk haluaisi osoittaa olevansa ylpeyden arvoinen. Tusk työskentelisi kovaa ja yrittäisi osoittaa olevansa velhon kunnioituksen arvoinen.

Päähahmolla olisi motiivi.

Poika sen sijaan lähtee mukaan, koska niin on määrä tapahtua, ja pyörii mukana, koska miksi ei. Tarina tapahtuu pojan ympärillä muiden toimesta, eikä tämä tunnu osoittavan mitään mielenkiintoa mihinkään.

Aloitteen puutteella elokuvantekijät yrittävät tehdä hahmoista samaistuttavampia nuorille katsojille, jotka ovat vähän epävarmoja ja pelokkaita, mutta haluavat sijoittaa itsensä tarinaan. Elokuvantekijät tähtäävät alimpaan yhteiseen nimittäjään – ymmärtämättä, että nuoretkin haluavat hahmoja, jotka tekevät asioita, ylittävät itsensä. Muuttuvat.

Entä elokuva muuten? Halvan näköistä, kehnosti ohjattua, taulapäisesti kirjoitettua Taru sormusten herrasta -kierrätystä. Jeff Bridges kanavoi samanaikaisesti Kova kuin kivi -elokuvan juoppoaan ja Ian McKellenin Gandalfia. Elokuva itse asiassa tuntuukin siltä, jos Gandalf olisi päättänyt Sormuksen ritareissa viedä sormuksen itse Mordoriin ja antanut Frodon roikkua mukana, koska tämä olisi ollut valittu jossain ennustuksessa.

(Teologian opiskelijana ilahduin syvästi elokuvan lopusta, jossa poika saa velhotatuointinsa, ja velho tokaisee “Mysterium tremendum et fascinans”. Kyseessä on uskontieteilijä Rudolf Otton teoria uskonnollisesta pyhästä, joka on sekä tremendum eli kauhua herättävää, että fascinans eli kiehtovaa. Ne kuvastavat jumalolennon kahta puolta: vihaa ja armoa.)

I Heart Huckabees (2004)
ohjaus: David O. Russell
***

Verrattuna Charlie Kaufmanin elokuviin, joita David O. Russellin I Heart Huckabees muistuttaa, elokuvan eksentrisyys tuntuu pingottuneelta ja pinnalliselta; miellyttämisenhaluiselta. Temaattisuus ei ole kaufmanilaisen johdonmukaista, vaan sotkuista ja kokeellista – mikä sopii tietty siihen filosofisten kysymysten röykkiöön, joita elokuvan hahmot epätoivoisesti käyvät läpi mielenrauhaa ja merkitystä etsiessään. Yksilöllisyys, yhteisöllisyys, materian ykseys, globalisaatio jne., kaikki ovat tolkuttoman vaikeita ja outoja ja typeriä kysymyksiä. Parhaiten modernin ihmisen ahdistus tiivistyy ruokapöytäkeskustelussa, jossa epätoivoiset, vastauksia etsivät miehet (Jason Schwartzman ja Mark Wahlberg) väittelevät kristillisen ydinperheen kanssa iloisesti sekaisin sosialismista, globalisaatiosta, humanitarismista, uskonnosta. Perhe on adoptoinut pojan Sudanista, mutta miten se liittyy bensan kulutukseen? Jotenkin, ja sehän vasta pään hajottaakin. Maailmanlaajuisen individuaalin ahdistus tiivistyy kohtauksessa kauniisti.

Lopulta elokuva tuntuu pääsevän jonkinlaisiin johtopäätöksiin eksistentiaalisissa pohdinnoissaan: kaikki ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa, ja jos satutan sinua, satutan itseäni. Perustavanlaatuiset filosofiset kysymykset tulevat eloon konkreettisesti ja humoristisesti. Jude Lawin pahantahtoinen juppi osoittaa mitä käy, jos eksistentiaaliset kysymykset yrittää sivuuttaa, ja kuinka kivuliasta niille antautuminen lopulta voi olla, jos ei sitä tee tarpeeksi ajoissa.

Elokuvassa on hienoja roolisuorituksia, oivallista sommittelua, veikeitä ideoita ja Jon Brionin mestarillinen soundtrack, mutta kovin syvää tunnesidosta en siihen kokenut, vaikka olinkin paikoin hyvin vaikuttunut siitä, mitä kaikkea elokuva yritti sanoa. En ole nähnyt David O. Russellin varhaisimpia elokuvia, Spanking the Monkeya (1994) ja Flirting with Disasteria (1996). Myöhemmän uran kolme hittiä ovat olleet juuri ja juuri tavanomaista kirkkaampia viihde-elokuvia. The Fighter on niistä näkemyksettömin (eikä myöskään Russellin itse käsikirjoittama), mutta toimii hyvien näyttelijäsuoritusten vuoksi. Silver Linings Playbook ja American Hustle ovat kivaa viihdettä, joista kumpikaan ei ole yhtään niin kekseliäs kuin teeskentelee olevansa, vaan niin miellyttämisenhaluisia, että ovat valmiita heivaamaan kaiken näkemyksen tiehensä. Niihin verrattaessa I Heart Huckabees loistaa yritteliäisyydellään, älyllään ja värikkyydellään.

Muutostiloja (1980)
(Altered States)
ohjaus: Ken Russell
****

Metafyysistä totuutta etsivä tiedemies saa yhteyden ihmisaivojen evolutiiviseen tietopankkiin ja taantuu ensimmäiseksi ihmiseksi. Tunnekylmä mies pääsee kiinni totuuteen, ja huomaa ettei sellaista ole – on vain rajallisuus; toiset ihmiset, rakkaus. Ihmisen puhtain oleminen on maallista, merkityksetöntä – ja tietoisuutta omasta merkityksettömyydestä.

Ken Russellin scifitaidekauhuelokuvassa on visuaalisesti vaikuttavia hetkiä, jopa vähän kehnosti vanhentuneista hetkistä huolimatta. Elokuvan on käsikirjoittanut Paddy Chayefsky romaaninsa pohjalta, ja etenkin dialogissa on samankaltaista suureellista runollisuutta kuin Networkissa. Myös ajatukset ja teemat ovat yhtä suuria ja rohkeita. Välillä ohjaus tuntui kankealta ja käsikirjoitus yliselittelevältä, mutta samalla vaikutuin elokuvan tavasta tuoda uskonnollisuus, filosofia ja tiede yhteen – ja tehdä se vieläpä genre-elokuvan keinoja käyttäen.

Oman elämänsä sankari (1999)
(The Cider House Rules)
ohjaus: Lasse Hallström
***

Jokin on elokuvassa pielessä, tai sitten odotuksissani katsojana. The Cider House Rules on tyypillistä Lasse Hallströmin pehmonyyhkyttelyä, mutta samalla siinä tuntuu olevan taustalla jotain epäsopusuhtaista synkeyttä, joka tekee elokuvasta vieraannuttavan. Michael Cainen esittämä orpokodin lääkäri on laskelmoiva ja karkea, mutta sydämellinen. Hän ei haluaisi Tobey Maguiren esittämän ottopojan lähtevän maailmalle, mutta poika lähtee silti. Lääkäri opettaa suoraan ja välillisesti pojalle… jotain elämästä, kuolemasta ja aborteista, ennen kuin kuolee yliannostukseen heroiinia.

Caine antaa suorituksessaan viitteitä monimutkaisesta hahmosta, jossa isällinen huoli ja humanitaarinen velvollisuudentaju elävät rinnakkain äkkipikaisuuden, itsekkyyden ja laskelmoivuuden kanssa, mutta suoritus tuntuu silti vain… no, väärältä. Varsinainen teksti tuntuu sanovan jotain muuta kuin mitä ohjaus. Hallström ei tunnu tunnistavan potentiaalisia nyansseja ja toisenlaista sävyä edellyttäviä hetkiä, vaan pakottaa kaiken oman pehmomankelinsa läpi. Ei sillä, että tekstissä nyt olisi mitään erityistä, viihde-elokuvalle epätavallista syvyyttä; John Irvingin käsikirjoituksessa on laatukirjallisuudelle tyypillisiä Isoja Teemoja elämästä, kuolemasta ja aborteista, jotka muotoillaan varovaisiksi ja valjuiksi, älyllisen etäisyyden takaa kerrotuiksi käänteiksi.

Kaikki kuninkaan miehet (1949)
(All the King’s Men)
ohjaus: Robert Rossen
****

Totuus ja hyvyys muuttuvat politiikassa suhteellisiksi. Suoraselkäisestä, vähän yksinkertaisesta maalaisjuntista kuoriutuu häikäilemätön vallankäyttäjä, joka rakentaa koko systeemin mieleisekseen. Aggressiivisessa, kansaan vetoavassa retoriikassa kuvernöörin hyvästä tulee kansan hyvä. Lähipiirille kuvernööristä paljastuva, itsekeskeisyydestä kumpuava pahuus on vaikea niellä: oliko miehellä hyviä aikeita alkuunkaan?

Kaikki kuninkaan miehet toimii ennen kaikkea vahvan materiaalinsa vuoksi. Ohjaus oli vähän sinne päin, kuin myös tarinan jäsentely. Tai sitten en vain saanut keskityttyä elokuvaan kunnolla, koska yläkerran naapuri piti ystävineen bändiharjoituksia, mikä kuuluu läpi melkoisen hyvin. Kuka helvetti soittaa sähkörumpuja kaiuttimilla kerrostalossa? Yläkerran naapurini, ja tunteja putkeen. Nyt meinasin vihdoin rohkaistua ja käydä sanomassa asiasta, mutta juuri silloin soitto loppui ja pystyin jatkamaan elokuvan katsomista, vähän silti vielä ärsytyksestä kihisten.

Roman Holiday (1953)
ohjaus: William Wyler
****

Sabrina (1954)
ohjaus: Billy Wilder
***

Kun Audrey Hepburnin esittämä prinsessa huomaa eilisen lomatoverinsa toimittajien joukossa, Hepburn käy muutamassa sekunnissa läpi tunneskaalan yllättyneestä kauhusta pelkoon ja lopulta pettyneeseen hyväksyntään: mies olikin yksi muiden joukossa yrittämässä hyötyä prinsessasta. Kohtaus on ilkeää katsottavaa. Mies seisoo kuvaajansa kanssa suoraselkäisinä yleisössä, kaikkia kortteja (eli siis valokuvia) käsissään pidellen. Miehellä on kaikki valta. Onneksi mies päättää toimia oikein.

Audrey Hepburnin esittämä tyttö on myös kahden veljeksen keskinäisen kamppailun kohteena ja Sabrinassa. Nämä pelailevat tytön tunteilla ja lopulta sopivat keskenään, kumpi tytön saa.

Hepburnin hahmot ovat värikkäitä ja todentuntuisia yksilöitä, mutta molemmissa elokuvissa ensisijaisesti toiminnan kohteita. Miehet päättävät, mitä tapahtuu, eikä siinä ollut mitään hassua. Totta helvetissä Hepburnin nuoret hahmot päätyivät elokuvissa Humphrey Bogartin ja Fred Astairen esittämien vanhusten kanssa yhteen, koska niin maailma toimi silloin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s