Ujon ihmisen nettipelit

Minä olen ujo ihminen. Olen vuosien varrella jotakuinkin oppinut ymmärtämään sitä, enkä näe sitä kauheana rajoitteena, toisin kuin nuorempana, jolloin se hävetti ja harmitti.

(Jostain syystä inhosin sanaakin. Se tuntui aina muiden käyttämänä vähättelevältä ja alentuvalta. En koskaan kutsunut itseäni ujoksi vaan poikkeuksetta “hiljaiseksi” ihmiseksi, vaikka se onkin huono kiertoilmaus siinä mielessä, että se tarkoittaa pitkälti eri asiaa.)

Olen jotakuinkin oppinut toimimaan ujoudesta huolimatta eri tilanteissa, ja joskus jopa unohdan sen kokonaan. (Avustajana yleensä alkoholi.)

Netistä on tavattu ajatella, että siellä ujot ihmiset pääsevät irrottautumaan rajoitteestaan ja luomaan itsensä uusiksi, ilman arki-identiteetin rajoituksia. Etenkin nettipeleissä hiljaiset pojat löytävät toisensa ja pääsevät muodostamaan omia sosiaaliympäristöjään – ja mahdollisesti muuttuvat siellä niiksi alfauroksiksi, jotka heitä tosimaailmassa mukiloivat.

Minä en ole nettipeleissä osannut koskaan olla mitään muuta kuin oma itseni.

Sain kivuliaan muistutuksen asiasta kun kokeilin hyväntekeväisyyspelipakettiin kuulunutta verkkoräiskintää. Peli on tavallisia räiskintöjä haastavampi ja vaatii pelitaitoja ja huolellisuutta, joista kumpaakaan minulla ei ole.

Nopean perehdytyksen jälkeen kokeilen pelata tietokonetta vastaan muiden pelaajien kanssa kentässä, jossa pelaajat etenevät kohteita tuhoten ja taistelevat vihollisaaltoja vastaan. Kohteen tuhoamisen jälkeen kuolleet pelaajat elpyvät.

Pysyttelen taka-alalla ja annan taitavampien ottaa johdon. (Henkilökohtaisella tehtävälistalla: opettele näppäimet ja yritä olla ampumatta omia.) Ensimmäisen kohteen valloitettua koko joukkue on samassa talossa. Vierestä kulkee tie, jonka toiselta puolelta saapuu iso aalto vihollisia. Kykin yläkerran ikkunan äärellä ja räiskin välillä vähän vihollisten suuntaan. (Aivan kuten toimisin oikeassakin sodassa.)

Koko tiimi kuolee yllättävään ohjusiskuun ja olen ainoa jäljellä. Kuumotus iskee. Aikaisemmin piilottelin osaamattomuuttani pysyttelemällä taka-alalla tai kuolemalla aikaisin taistelussa ihan vähän tahallaan, etten vahingossakaan olisi viimeinen elossa. (En välttämättä tehnyt itsemurhaa. Enemmänkin vain heittäydyin aina taisteluun vähän liian innokkaasti ja huolimattomasti. Ja samalla tunsin osallistuvani ja yrittäväni, vaikka tiesinkin että yritys oli vain näennäistä.) Nyt sellainen ei ole mahdollista. Kaikki muut pelaajat näkevät saman kuin minä. Muut näkevät, kun tuijotan seinää etsiessäni näppäintä kyykistymiselle, ja kun yritän ladata asetta lattialla ryömien ja taskulamppua räpeltäen.

Ammun ikkunasta muutaman vihollisen. Chatissa muut jännittävät, kannustavat ja antavat vinkkejä vihollisten sijainnista. Yksi vihollinen nousee ylös portaita. En osu, ja lippaasta loppuvat panokset. Heittäydyn maahan laatikon taakse makaamaan. Hädissäni yritän vuoroin ladata ja vaihtaa asetta – niin että kumpikin toiminto keskeytyy aina kun aloitan toisen. Jollain ihmeen kaupalla vihollinen ei osu ja saan ladattua ja ammuttua. Liikun kohti portaita, joista nousee juuri toinen vihollinen. Ammun vaistonvaraisesti lonkalta. Pelikaverit naurahtavat epäuskoisina.

Ylitän hiljenneen kadun kyyryssä ja jollain ilveen kaupalla selviydyn jäljellä olevista vihollisista. Chatista kuuluu neuvoja:

“Takana!”

“Ota kranaatti ja räjäytä kohde!”

“Ei sitä kranaattia, vaan tuo toinen.”

“No, poimi se!” (Tuijotan kranaattia ja yritän löytää näppäintä, jolla se poimitaan.)

Saan tuhottua kohteen ja pelikaverit syntyvät takaisin. Vapisevin käsin kirjoitan chattiin: “thanks guys im new to this”. Kukaan ei sano mitään. Joko kukaan ei halua ottaa kunniaa, tai haparointia seurannut rehellisyys on liian vaivaannuttavaa.

Olen maailman huipulla. Tein kaikista suurimman urotyön: selviydyin. En ollut pettymys muille ihmisille.

Nämä ovat täysin vieraita ihmisiä, joita tuskin tulen tapaamaan koskaan uudestaan, mutta olin silti hermostunut siitä, miltä vaikutan heidän silmissä. Jos olisin yhtään itsevarmempi ihminen, olisin tehnyt mitä huvittaa ja nauranut päälle – näyttänyt henkistä keskisormea ja jatkanut matkaa.

Heilahtelin vieraiden äänien seurassa häpeästä huojennukseen ja ylpeyteen. Kävin läpi sellaisen tunteiden vuoristoradan, joita ei edes arjessa joka päivä tunne.

Tom Bissell kuvaa kirjassaan Extra Lives otteluaan Left for Deadissa, jota Bissellin ystävät muistelevat yhä kaiholla. Bissell pelasti yksin urhoollisesti jokaisen ystävänsä kuolemasta näiden ensin pilkattua Bisselliä pelkuruudesta. “Kyllä, se oli ja tuntui sankarilliselta”, Bissell kuvaa urotekoaan ja jatkaa:

“Pelatessa tuntemani tuntemukset – pelko, epäilys, huojennus ja viimeisenä rohkeus – olivat yhtä aitoja kuin mitkä tahansa romaanin, elokuvan tai musiikin herättämät tuntemukset. Mitä muuta ihminen voisi kaivata?”

Interstellarin tunteista

image

Sisältää spoilereita.

Stanley Kubrick tapasi elokuvissaan tarkastella tapahtumia ja tuntemuksia paksun pleksilasin läpi. Kubrickin kaltaisen loogisen ajattelijan älyllinen etäisyys kaikkeen tuntuu joistakin katsojista kolkolta, mutta toisaalta se on oleellinen osa Kubrickin ilmaisua. Tohtori Outolempi saa kaikessa riemastuttavuudessaankin lopullisen silauksensa siitä kylmyydestä, jolla Kubrick tarkastelee kylmää sotaa ja ydinsodan pelkoa. Kellopeliappelsiinin ei pidä olla kiihottava (toisin kuin Pauline Kael aikoinaan arviossaan argumentoi), vaan sen pitää olla etäännytetty ja yliälyllinen ollakseen väkivaltapornografian onnistunut kritiikki. (Kuinka onnistunut se sitten onkaan, kun elokuva innoitti matkivia rikoksia, minkä vuoksi Kubrick kielsi elokuvan näyttämisen vuosikymmeniksi.)

Interstellarin kohdalla on puhuttu paljon Christopher Nolanin kubrickmaisesta kylmyydestä ja loogisuudesta. Elokuva on eittämättä ajattelultaan tekninen ja älyä korostava (mitkä tosin ovat attribuutteja, joita en osaa yhdistää mihinkään Kubrickin elokuvaan suoraan; kyseessä on enemmänkin haaleahko yleissävy), mutta samalla ohjaaja tavoittelee sentimentaalista ydintä, johon Kubrick ei kertaakaan urallaan tähdännyt.

Nolan yhdisti ideavetoisuuden ja sentimentaalisuuden hienosti Inceptionissa, joka on ohjaajan muiden elokuvien lailla älypeli, mutta joka myös ihan aidosti kosketti. (Se oli myös huippuviihdyttävä, bondmainen ryöstöelokuva. Ohjaajan paras.) Leonardo DiCaprion esittämän uniryöstäjän tuska menetyksen ja unimaailman houkuttelevuuden parissa oli Nolania tunteellisimmillaan. Hahmo oli silti samanlainen pakonomainen missiomies, jollainen Nolanin jokaisessa elokuvassa on pääosassa.

Interstellar yrittää Inceptionin lailla yhdistää monimutkaiset ideat tunteelliseen tarinaan, mutta tekee sen pakotetun oloisesti. Hahmojen puheet rakkaudesta ja selviytymisvietistä kuulostavat tieteellisten artikkelien tiivistelmiltä. Nolan kokee, että tiedeihmiset selittäisivät tunnemaailman asioita tismalleen samalla tavalla kuin selittävät madonreikien toimintaa.

Elokuvassa on raskas selittämisen maku, mikä ei ole Nolanin elokuville vierasta. ”Kun Inception ei selitä katsojalle elokuvan keskeisen konseptin, ideoiden juurruttamisen sääntöjä, se selittää Inceptionin sääntöjä”, kirjoitti James Verini New Yorkerin verkossa 2012.

Mieleen tulevat videopelit, joissa katsojalle annetaan säännöt, joiden puitteissa voidaan toimia, ja minkä jälkeen nämä lähetetään seikkailemaan. Samana vuonna Sight & Soundissa Joseph Bevan kirjoitti, kuinka “Nolan saattaa hyvinkin olla ensimmäinen ohjaaja, joka avoimesti tiedostaa valtavirtaelokuvan haasteet pelien ikeessä, ja pyrkii vakuuttamaan pelisukupolven siitä, että elokuvat voivat olla ihan yhtä immersiivisiä ja mukaansatempaavia”. Nolanin pelimäinen tarinankerronta on eittämättä yksi syy, miksi nuoret miehet ovat kokeneet hänen elokuvat omakseen.

Tunteellisten hetkien kankeutta korostaa näyttelijäsuoritusten laadukkuus. Oletusarvoisesti olisin nyyhkyttänyt, kun Anne Hathaway kertoo rakkaudestaan toista lentäjää kohtaan, mutta Nolanin autistisella tiedebändärin dialogilla reaktioksi irtosi vain tuhahdus. (En todellakaan haluaisi olla niitä ihmisiä, jotka ironisesti tuhahtelevat elokuville, mutta joskus sille ei vain voi mitään.)

Vajavaisuudet tunnetasolla ovat sääli siksikin, että elokuva pohjasi liian harvoin viihde-elokuvissa nähtävään suhteeseen: isän ja tyttären. Etenkin Nolanin miesvoittoisessa maailmassa se oli raikasta. (Sentään täysi seksittömyys säilyi!) Matthew McConaugheyn esittämän insinöörilentäjän ja Mackenzie Foyn tyttären väliset kohtaukset ovat alussa erinomaisia, ja Foy on ilahduttavan luonteva lapsinäyttelijä.

Kun isä menee planeetalle, jossa aika kuluu nopeammin ja maassa ehtii vierähtää kaksikymmentä vuotta, Nolan ei näytä ollenkaan tyttären vanhenemista. Isä oli pelännyt juuri sitä, lastensa menettämistä, mutta sitten kun uhkakuva toteutuu, Nolan pihtailee sen vaikutuksella. Olin jo valmistautunut sydäntä särkevään kuvaukseen tyttären vanhenemisesta ja pettymyksestä. Ehkä jotain Upin alun hengessä? Ei. Tytär ei lähetä isälleen viestejä avaruuteen, koska on vihainen. Poika lähettää. Sydän kyllä särkyy, kun McConaughey suree vanhentuvan poikansa viestejä katsoessa, mutta isän ja tyttären välinen suhde ei kehity; lapsinäyttelijä vain vaihtuu Jessica Chastainiin.

Lyhytkin kuvaus muutoksesta olisi tehnyt siitä juuri niin koskettavan ja hirvittävän kuin sen olisi pitänyt olla. Lastensa nuoruuden menettävän vanhemman kokemus on kamala, ja sen ilmentämisen Nolan jättää kokonaan McConaugheyn harteille. En enää saanut todellista tunnesidosta isän ja tyttären suhteeseen, mikä edesauttoi sitä, etten saanut mitään irti elokuvan (muutenkin niin puolivillaisesta) tunteilulopusta.

Nolanilla on elokuvassa ongelmia kuvata ihmiskunnanlaajuisia kysymyksiä (ilmastokatastrofi, tieteen arvo, maapallolta muuttaminen) yksilötasolla. Nolan todellakin yritti, mistä on todisteena vaivaannuttavia arkikeskusteluja, joissa ihmiset pudottelevat näkemyksiään maailman nykytilasta ja insinöörityön arvosta. Yksilöihin keskittyminen tuntuu falskilta, kun Nolan ei ole pystynyt tekemään hahmoistaan muita kuin ideoiden ilmentymiä.

En malta olla ajattelematta: jos Nolan olisi todella hyväksynyt elokuvansa insinöörimäisen luonteen ja unohtanut hahmot ja tunteilun, olisiko elokuva onnistunut paremmin? Nolan ei tunnu olevan rehellinen omia taipumuksiaan kohtaan – toisin kuin Stanley Kubrick poikkeuksetta oli. Siihen nähden kuinka monta menestynyttä elokuvaa Nolan on tehnyt omilla vahvuuksillaan pelaten, tuntuu Interstellar oudolta virhelaskelmalta.

Joulukuun elokuvapäiväkirja: Kuka pelkää Virginia Woolfia?, Muutostiloja, Pride

image

Edellisessä uudenvuodenlupauksessani haaveilin elokuva per päivä -tahdista, mutta kaukaiseksi haaveeksi jäi. Katsoin viime vuonna 150 uutta elokuvaa ja 47 uusintana. Keskimäärin 16 elokuvaa kuukaudessa. Enemmän kuin minään aikaisempana vuonna.

Lukuja, koska luvut ovat kivoja:

  • Dvd/blu-ray = 89
  • VOD, Netflix ja Yle Areena = 37
  • elokuvateatterissa (ml. lehdistönäytökset ja festivaalit) = 24

Kaikista uusista katseluista raportoiminen on ollut kiinnostavaa. Välillä myös vähän noloa, kun on pitänyt myöntää, miten tyhjänpäiväisiä elokuvia katson, ja kuinka suuria aukkoja sivistyksessäni on.

Siinä missä arvioita tulee kirjoitettua, no, arvottavasta positiosta, päiväkirjoissa olen ensisijaisesti reagoinut elokuviin ja pyrkinyt löytämään niistä yhden kiinnostavan piirteen tai ajatuksen. Klassikoiden kohdalla se on ollut kiehtovaa ja vapauttavaa. Jos en kirjoittaisi niiden katsomisista raportteja, todennäköisesti vain teeskentelisin tunteneeni elokuvan iät ajat ja sulauttaisin sen pikavauhtia osaksi elokuvatietämystäni, koska teennäisyys. Nyt on olemassa dokumentaatiota siitä, että olen nähnyt ne tietyssä vaiheessa ja yrittänyt ajatella niistä jotain – mahdollisesti jotain typerää ja mitätöntä, mutta se on silti osa kehitystäni katsojana.

Lue loppuun