Parhaat elokuvat 2014

image

2014 oli hyvä elokuvavuosi. Joitakin kiinnostavia jäi katsomatta (Grand Budapest Hotel, The Dallas Buyers Club, Interstellar, Noah, Only Lovers Left Alive, The Raid 2), mutta ilman niitäkin oli vaikea rajata suosikit.

Koostin listan niin subjektiivisesti kuin pystyin; sen mukaan, miten elokuva säväytti, en sen mukaan, miten koen teoksella olevan elokuvallista arvoa. Sellainen vertailu tuntuu niin hankalalta ja pohjimmiltaan mielivaltaiselta, että rehellinen mielivaltaisuus on houkuttelevampaa. Joka tapauksessa listasta tuli aika sovinnainen, joten kai minulla on aika sovinnainen maku.

Boyhood

Richard Linklaterin kerronta Boyhoodissa tuntuu lähinnä elokuvaksi vangitulta todellisuudelta. Ehkä koska pystyin samaistumaan elokuvaan niin vahvasti. Olen todistanut monta vastaavanlaista eronneiden vanhempieni ystävällistä, vähän jännitteistä keskustelua sukujuhlissa, kuin mitä Ethan Hawken ja Patricia Arquetten hahmot käyvät elokuvan loppupuolella; käynyt samanlaisia keskusteluja oman äidin kanssa elämästä ja hänen vanhenemisen pelosta; vastahankaisesti ottanut mukaan lapsuusmuistoja varastontyhjennyksistä ja niin edelleen. Boyhood on totta.

Elokuva vangitsee elämän sellaisena, mitä se pohjimmiltaan on: sarjana pieniä, vaistonvaraisesti tunnettuja muutoksia ja liikkeitä, joita on vaikea pukea sanoiksi.

Gone Girl

David Fincher ja Gillian Flynn tekevät avioliitosta ilkeämielisen kamppailun mielipuolisen viihdyttävässä roskatrillerissä. En ole aivan varma, ovatko kaikki esitetyt ajatukset identiteetistä, sukupuolirooleista ja yhteiselosta kovin pitäviä (esimerkiksi Grantlandin Wesley Morris argumentoi vahvasti elokuvan iljettävyyttä ja epäkoherenttiutta vastaan), mutta joka tapauksessa kiehtovia ja ajatuksia herättäviä.

Snowpiercer

Snowpiercerin yhteiskunta-allegoria on herkullisen rohkea, vaikka sitä yksioikoiseksi voisikin väittää. Elokuvan näkemys ihmisyydestä on yhtä kylmä kuin maapallon kohtalo, eikä tulevaisuudenvisiotakaan voi erityisen lämpimäksi kutsua. Myös moralisointia ja allegoriaa voi haukkua yksioikoisiksi, mutta niiden ajankohtaisuutta on vaikea kiistää kaikkien maailman talous- ja ilmastokriisien hengittäessä niskaan.

Guardians of the Galaxy

Guardians of the Galaxy osoittaa, kuinka puutteet tarinankerronnassa on helppo unohtaa, jos elokuva on sydämellinen ja täynnä hyviä hahmoja. Tärkeintä on seikkailun tuntu joka elokuvasta välittyy, ja joka välittyi myös toisella katselukerralla. Elokuva on yhtä vaivattoman hurmaava kuin Tähtien sota. Sen lailla Guardiansin viehätys on universaalia, mutta kyseessä on silti tunnistettavasti James Gunnin näkemys.

He ovat paenneet

J-P Valkeapään heikosti katsojia kerännyt rönsyilevä taide-elokuva jää mieleen erityisesti yksittäisillä, rohkeilla kohtauksillaan. Elokuva uskaltaa olla mitä vain: hetken verran hahmovetoinen roadtrip, abstraktia tunnelmointia, ahdistavaa katsojan kiusaamista ja ihastuttava rakkaustarina, joka päättyy puhuttelevaan yhteiskunnalliseen viestiin. On hämmästyttävän hienoa ja mukavaa, että se on olemassa.

Inside Llewyn Davis

Coen-veljesten kevyemmän ja taiteellisemman materiaalin välimaastoon sijoittuva Inside Llewyn Davis on huomaamattoman puhutteleva elokuva. Sen hiljainen melankolia voi sekoittua “kädenlämpöisyyteen”, mutta aidosti kädenlämpöisten elokuvien rinnalla sen syvyys on omaa luokkaansa. Elokuva seuraa nimihahmonsa hiljaista reittiä kurjuudesta ja menetyksessä vellomisesta jonkinasteiseen ryhdistäytymiseen, ja tekee sen merkittävimmältä osin musiikin kautta.

The Wolf of Wall Street

Martin Scorsesen huikenteleva, ylikellotettu kapitalismikritiikki on juuri oikea tähän päivään: hahmoja ei rankaista irstailuista, vaan ympäröivä yhteiskunta kohottaa heidät sankareikseen. Elokuva rikkoo moraalitajua vastaan, koska niin rikkoo maailmakin. Ihmiset, jotka janoavat itselleen loputtomasti hyvää, ovat valmiita uskomaan vaikka mihin – kuten siihen, että toisen hyvä voi olla hyvää myös itselle. Leonardo DiCaprio pistää kaiken mahdollisen peliin ja osoittaa olevansa ällistyttävän monipuolinen näyttelijä, vaikka pintapuolisesti elokuva onkin lähinnä yhtä hanat kaakossa -elämöintiä (mikä ei sekään ole helppoa näyteltävää, etenkin jos tavoitteena on olla niin karismaattinen kuin elokuvan Jordan Belfort on).

Her

Herin katsomisesta tuli heikko olo. Ulos teatterista kävellessä oli keskipäivä, ulkona hieman pakkasta ja taivas vaaleansininen. Junassa nojasin käteen ja tuijottelin pientä auringonvalon kaistaletta, joka välillä osui vastapäiseen penkkiin. Teki mieli rakastua.

Her herättää ajatuksia rakkaudesta ja yhteiselosta niin monesta eri näkökulmasta niin monella eri tavalla, että niiden kaikkien avaaminen tuntuu toivottoman vaikealta. Kaikkien kummallisuuksien takaa Spike Jonze löytää sen saman universaalin rakkauden tunteen ja sen tarpeen. Yhteyden kaipuu näkyy kaikessa: onnistuneissa ja epäonnistuneissa parisuhteissa, nettiyritykseltä tilatuissa kirjeissä lähimmäiselle, suhteessa tekoälyn kanssa.

Pakahduttavan herkkä tunnelma on vaikea saavuttaa, mutta jo Hassut hurjat hirviöt -elokuvassa Jonze osoitti sellaiseen kykenevänsä (siinä tapauksessa lapsenmielisen leikkisyyden ohessa, mikä oli erityisen vaikuttavaa). Her on itsevarma mestariteos, joka sai toisellakin katselulla olon kaihoisaksi.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s