Marraskuun elokuvapäiväkirja: Alice ei asu enää täällä, Network, Gone Girl

image

Koko vuoden pohjat on nyt vedetty viidellä elokuvalla, kiitos rankaksi äityneen opintoperiodin. Tällaisesta elokuvattomuudesta tulee levoton olo. Täytynee pyhittää joululoma elokuville.

Kuukauden paras elokuva: Network

Apinoiden planeetan vallankumous (2014)
ohjaus: Matt Reeves
****

Tuntuu mahdottomalta, että minkään elokuvan tunneydin voi löytyä tietokoneella ja liikkeenkaappauksella luoduista apinoista. Harvoin tulee elokuvatekniikan kehityksen parissa enää hämmästyttyä näin; isojen alusten ja robottien alkuviehätys karisee todella nopeasti. Andy Serkis on ihan järisyttävän hyvä, ja apinakohtaukset ovat väkevää draamaa. Ihmiskohtaukset ovat melko keskinkertaisia (edes Jason Clarke ei yllä ihmetekoihin, vaikka on selvästi sellaisiin kykenevä) ja tarina vähän sinne päin sohaistu, minkä voi ymmärtää tietoisena ratkaisuna, ihmisten jättämisenä taka-alalle kiinnostavamman tarinan tieltä. Ihmisyyttä tutkitaan vertaamalla apinoiden optimistista yhteiskunnallisen kehityksen alkua ihmisen post-apokalyptiseen, kyynisyyttä tihkuvaan vaiheeseen.

Juuri tällaisia isojen toimintaelokuvien pitäisi olla: tunteellisia ja riittävän fiksuja.

Network (1976)
ohjaus: Sidney Lumet
*****

Hahmottelin Networkin alkupuoliskon aikana mielessäni ylistävää tekstiä siitä, kuinka tarkka ja ajankohtainen satiiri se on tämän hetken mediasta. Ajatus kuitenkin hukkui hiljalleen, kun elokuva muuttui hetki hetkeltä syvällisemmäksi, ällistyttäväksi puheenvuoroksi ihmisyydestä markkinavoimien maailmassa. Maailmassa, jossa media ja viihde tarinallistavat kaikki totuudet puhki, merkityksettömiksi. Maailmassa, jossa vastakulttuuri ja valtakulttuuri ovat samalla puolella imemässä mielekkyyttä elämästä. Eikä ihmisillä ole niin väliä, koska meillä on yritykset.

Network on minulle kuin Don DeLillon Valkoinen kohina ja Roy Anderssonin Toisen kerroksen lauluja: ne kertovat kaiken tarpeellisen 2010-luvusta (teknologiasta, viihteestä ja kapitalismista) – ja saavat aikaan vastustamattoman tarpeen julistaa niiden tärkeyttä, silläkin uhalla että se olisi hölmöä. Haluan opetella Valkoisen kohinan parhaat kappaleet ulkoa ja laittaa Networkin vaikuttavimmat kohtaukset loputtomalle toistolle mieleeni. Kehystäisin jokaisen Toisen kerroksen laulujen kauneimman otoksen, jos vain olisi mahdollista vangita pysäytyskuvaan niiden humoristinen surumielisyys. Voisin tehdä niin jopa silläkin uhalla, että redusoisin teokset irrallisiksi fragmenteiksi, jotka lopulta menettäisivät merkityksensä. Kaikki Tumblr-giffit ovat joskus tarkoittaneet jotain.

Ymmärrän, miksi Tommi Melender lukee Valkoisen kohinan ainakin kerran vuodessa: miten kukaan voisi elää tekemättä niin? Katsoin Networkin uudestaan vielä seuraavana päivänä, kun se jäi kummittelemaan mieleen niin vahvasti. Se on vaikuttava elokuva, ja sellaiselle antautuminen tuntuu vaaralliselta – ja välttämättömältä.

This Is 40 (2012)
ohjaus: Judd Apatow
***

Vanhemmuus on muuttunut. Aikuisuus on muuttunut, kuin myös vanhuus ja nuoruus. Vanhemmiksi tullaan yhä vanhempina, ja aikuisilla lapsilla on isän uusioperheestä tenavaikäisiä sisaruksia. On vaikea olla vanhempi omille lapsille, kun kuva vanhemmuudesta on häilyvä, ja omakin elämä on vielä rakennusvaiheessa.

This Is 40 esittää ydinperheen elämän lukuisten tekijöiden riistävänä pakkotilana, jolle ei ole ratkaisua. Loputtomalta tuskalta se todella tuntuu, jos sen voi elokuvan ansioksi laskea. Judd Apatow ei ole koskaan ollut tehokkaan kerronnan ystävä; suurin osa ohjaajan elokuvista kaipaisi vakavaa tiivistystä ja terävöitystä. Perheen ongelmat kasautuvat hetki hetkeltä, ja lopussa niitä vatvotaan ja niissä vellotaan niin kauan, että emotionaaliset katharsikset ehditään käydä eri muodoissa vaikka kuinka monesti läpi ennen kuin elokuva malttaa loppua. Apatowin dialogi on ensiluokkaista ja näyttelijäsuoritukset pääasiassa mainioita (päänäyttelijät ovat kautta linjan loistavia – sivuhahmoista Jason Segel on oudon unohdettava, mutta Melissa McCarthy ja Charlyne Yi murhaavan hyviä), mutta draaman käsittely vain jutustelun voimin on kevinsmithmäisellä tavalla puuduttavaa. Apatow on yleensä heittämällä parempi tarinankertoja, mutta tällaisissa tapauksissa vain hädin tuskin.

Ongelmat tuntuivat kouriintuntuvan aidoilta, mutta aitous ei korvaa raikkautta, joka This Is 40:sta puuttuu. Se on paikoin tunkkainen kuin huoneilma ihan mukavana sunnuntaisena perheiltana niiden ihmisten kanssa, joista tavallaan joskus ja ainakin just nyt tykkää, mutta ihan oikeasti, vähän vähempi kelpaisi, kiitos.

Alice ei asu enää täällä (1974)
ohjaus: Martin Scorsese
***

Scorsesen varhaisessa melodraamakomediassa vanhat ajatukset perheidylleistä tulevat myllätyiksi uuden, sotkuisen arjen tieltä. Miehensä menettänyt Alice lähtee tien päälle näsäviisaan poikansa kanssa etsimään töitä laulajana. Se on ainoa ammatti, mikä hänellä ennen kotiäitityttä oli. Äidin ja pojan suhde on hankala, mutta samalla avoin ja rehellinen. Molemmat ovat samalla puolella, vaikka siltä ei aina tuntuisi. Kaksikko jutustelee sarkastisesti toisilleen, mikä keventää toivottomia tilanteita. Tarina on puhditon ja etenkin loppuratkaisu on valju. Unelman tavoittelemisen teeman käsittely on puolittaista.

Scorsesen ohjauksessa on tuttuja piirteitä myöhemmistä tyylikeinoista, kuten suureellisia kraanaotoksia, nopeita ja ironisia leikkauksia ja rock-musiikin hyödyntämistä. Ellen Burstyn (tuttu Unelmien sielunmessun amfetamiinimummona) on loistava Alicena ja ehdottomasti parasta elokuvassa. Miehen ikeessä elävänäkin kotiäitinä Alicesta tihkuu omapäisyys, joka pääsee tien päälle lähtiessä kunnolla esille. Uudet perheet ovat rikkinäisiä, totta, mutta ne voivat olla myös terveellisemmällä tavalla rikkinäisiä kuin tukahduttavissa idyllivalheissa elävät ydinperheet.

Gone Girl (2014)
ohjaus: David Fincher
****

Tähän mennessä suosikkini David Fincherin elokuvista on ollut Zodiac, joka on mielipuolisen taidokas ja viihdyttävä trilleri. (Alien 3 on melko kelpo niin epäonnistuneeksi elokuvaksi, Seitsemän aivan hyvä trilleri, Fight Club taitavasti ohjattu viihde-elokuva mutta surkea satiiri, Panic Room viihdyttävä (ja muistaakseni aika hölmö) trilleri, Benjamin Buttonin uskomaton elämä merkityksetöntä höttöä, The Social Network ohjaajan toiseksi paras elokuva ja The Girl with the Dragon Tattoo aivan kelpo trilleri.)

Nyt saattaisin sijoittaa Gone Girlin sen rinnalle. Elokuvissa on yhtäläisyytensä: juonet ovat täynnä herkullisen hyviä käänteitä, ja Fincherin ihmiskuva on yhtä kolkko kuin visuaalinen tyylinsä. Suurin ero elokuvissa on se, kuinka Gone Girlissä kaikki twistit kumpuavat hahmoista. Zodiacin kaltaisella juonivetoisella trillerilläkin on puolensa, mutta ihmisyyden sijoittaminen koko jutun ytimeen tekee Gone Girlistä sopivan monimutkaisen elokuvan niin tavattoman jännittäväksi ja viihdyttäväksi elokuvaksi. Gone Girl heittelee ilmaan kiinnostavia pointteja parisuhteista, mediasta ja identiteetistä, ja lopussa hahmot ovat yksiä risteävien identiteettien ja motivaatioiden solmua.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s