Kappaleet, joista pidin vuonna 2014

Viime vuodenvaihteessa kokeilemani tapa listata vuoden suosikkikappaleeni ilmestymisvuodesta välittämättä osoittautui niin mukavaksi, että jatkan sen parissa. Kuuntelin kuitenkin tänä vuonna enemmän tuoreita levyjä, joten pienenä kompromissina listaan myös nopeasti tämän vuoden suosikit. Listaa ei kuitenkaan kannata sekoittaa mihinkään oikeaan, asiantuntevaan vuosilistaan.

Kirjoitin jo tähän jotain motkotusta musalehtien vuosilistausten ennalta-arvattavuudesta ja tylsämielisyydestä, mutta sitten muistin että Sue on lopetettu, ja kuinka olisin mielelläni silmäillyt läpi senkin listauksen tänä vuonna. Rumban ja Soundin listaukset eivät riitä. Suomalainen musiikkimedia ei ole täydellinen, mutta sen pitäisi olla olemassa niin runsaana kuin mahdollista.

  • The War on Drugs: Lost in the Dream
  • Sun Kil Moon: Benji
  • Cloud Nothings: Here and Nowhere Else
  • Future Islands: Singles
  • Pepe Willberg: Pepe & Saimaa
  • Jarkko Martikainen: Koirien taivas
  • The Pains of Being Pure at Heart: Days of Abandon
  • Gerard Way: Hesitant Alien
  • The New Pornographers: Brill Bruisers
  • The Rentals: Lost In Alphaville
  • Weezer: Everything Will Be Alright in the End
  • Ryan Adams: Ryan Adams
  • Thurston Moore: The Best Day
  • J Mascis: Tied to a Star

Kalkitos – 1978

Wojciechissa soittaneiden Jari Oisalon ja Sami Lehtosen sekä laulaja Mimmi Aaltosen indiepop-yhtye Kalkitos lainaa nimensä 1980-luvun siirtokuvaleluilta. Debyytti on samanniminen. En ole kuunnellut sitä, koska sitä ei löydy Spotifysta, ja olen ilmeisesti muuttunut lopullisesti Spotify-punkeroksi. Ensimmäinen sinkku “Pahis” on hyvää Blondieta. Toinen, “1978”, on pehmeästi groovaavaa unipoppia ihastuttavilla lyriikoilla ja erinomaisella kertosäkeellä. Menneen ajan ujo tulevaisuusoptimismi tiivistyy lopun pontevaan codaan:

“Heijastavat vielä mainokset pilviinkiin
ehkä jo vuonna yhdeksänkymmentä
Kaupunkimme on suurin ja mahtavin
se kaataa meidät voimattomina sänkyymme”

Tulevaisuusoptimismia tuntuivat vuonna 2014 harjoittavan lähinnä vain poliitikot ja yrittäjät, ihmiset jotka voivat hyötyä siitä. Muilta sitä ei helpolla irtoa – paitsi tietenkin kaikista hyväntahtoisimmilta hönteiltä. Optimismi vaatisi valikoivan huomiokyvyn venyttämistä äärimmilleen maailmassa, jota uhkaa jokainen mahdollinen ympäristökatastrofi – talouden ja kapitalismin kriisien sekä yleisen hommien vituiksi menemisen lisäksi. Kappaleen optimismia varjostavat orastavat uhkakuvat: paidan kaulukset tummuvat saasteista ja väriaineista, ja liikenteen häly on loputonta. Silti tulevaan kehtaa uskoa – vaikka se usko ei olisikaan muuta kuin vain hatara mielikuva uudesta, utopistisesta mainostekniikasta.

Elvis Costello & the Attractions – Every Day I Write the Book

Alkuvuodesta tutustuin ja ihastuin Elvis Costellon varhaiseen tuotantoon. Siitä huokuu samanaikaisesti tunteva ote popin historiasta, huikea melodiantaju sekä nuoruuden vimma. (Tämä siitäkin huolimatta, että Costello on myöhemmin viitannut “vihaisen nuoren miehen” imagoonsa tietoisena rakennelmana. Seuranneiden vuosikymmenien hattupäistä blues/jazz-setä-Costelloa seuratessa siihen on helppo uskoa.)

Neljä ensimmäistä levyä – My Aim Is True (1977), This Years Model (1978), Armed Forces (1979) ja Get Happy!! (1980) – on kukin täynnä loistavia kappaleita ja pitkälti täydellisiä pitkäsoittoja. Yritin kirjoittaa muutamasta suosikistani, mutta ei irronnut. Vahvimmin mieleeni jämähti (muuten vieraan) Punch the Clockin (1983) hitti “Every Day I Write the Book”.

Kappaleen, jonka Costello omien sanojensa mukaan kirjoitti kymmenessä minuutissa vitsinä/harjoitteena, studioversio on suttuisesti sovitettua rytmipoppia, josta on vaikea saada otetta. Sävellys on kuitenkin niin vahva, että se selviäisi vaikka mistä, ja kappaleesta tulikin hitti äänitteestä huolimatta. Tekstissä Costellolle tyypillisen leikkisä ja näsäviisas kirjallisuusallegoria muuttuu koskettavaksi muutamalla idiootinvarmalla säkeellä:

“Chapter one:  We didn’t even get along
Chapter two: I think I fell in love with you”

Todellinen syy miksi kappaletta rakastan, on duetto, jonka Elvis Costello esitti kappaleesta Ron Sexsmithin kanssa musiikkiohjelmansa jaksossa. Sexsmith coveroi kappaleen lämmitellessään Costelloa kiertueella Japanissa, mikä sai Costellon muuttamaan omaa suhtautumistaan kappaleeseen. “It’s a song he rescued for me”, Costello mainitsee johdannossa.

Moni artisti vähättelee suurimpia hittejään; usein koska kaikista yksinkertaisimmat, nopeimmin tekaistut sävelmät päätyvät sellaisiksi. Ne korostavat tekijän taidokkuutta käsityöläisenä, ei taiteilijana. Costello tuntuu kanavoineen häpeäänsä – ehkä puoliksi tiedostaen – äänittämällä kappaleen niin puolivillaisesti.

Sexsmithin kaunis tulkinta osoitti Costellolle, että silkalla ammattitaidollakin voi tempaista aidosti hyvän, tärkeän sävelmän, josta ihmiset välittävät. Artistin hyvä on usein aivan jotain muuta kuin yleisön hyvä.

Jarkko Martikainen – Ei-toivotut laulut

YUP:n kiemurainen älykköhevi ei ole koskaan viehättänyt minua niin paljon, että olisin todella viitsinyt paneutua yhtyeen materiaaliin. (Tosin 1990–1992 (1992) on hyvä tapa hajottaa aivot silloin tällöin, ja Normaalien maihinnousulla (1999) on hyviä kappaleita.)

Jarkko Martikaisen soololevyistä olen pitänyt paljon. Koirien taivas (2014) on pieni, hyvä poplevy. En ole palannut sen pariin juurikaan ilmestymisajan jälkeen; sävellykset ja tekstit kuluivat melko nopeasti puhki. Pop-vaihteelle täysin heittäytynyt Martikainen on hylännyt ilmaisustaan turhankin auliisti kaiken kulmikkuuden ja terävyyden – kaiken martikaismaisen. Levy kuulostaa välillä “lauluntekijän pop-levyltä” negatiivisessa merkityksessä: artisti on asettunut rooliinsa ja noudattaa sitä alusta loppuun niin hyvin kuin kuvittelee täytyvän.

Toisaalta korostetun pop luonne sopii lyriikoiden pirteään optimismiin. Monissa kappaleissa käsitellään ihmisen pohjimmaista empatiaa, joka tiivistyy ajatukseen koirien taivaasta. (Suunnittelin levystä ja sen teemasta pidempää kirjoitusta, mutta se jäi roikkumaan ja unohtui. Niko Peltonen kirjoitti levystä erinomaisesti Salamaisema-blogissa.)

“Ei-toivotut laulut” on täynnä sellaista martikaismaisuutta, joka on YUP:ssa vieraannuttanut. Kuten Peltonen mainitsee, kappale on marttyyrimainen vastalause sille, että “jotkut ilmeisesti paheksuvat hänen tapaansa kirjoittaa raskaista aiheista otsa rypyssä”. Sävy on samanaikaisesti olevinaan vilpittömän ihmettelevä, mutta tihkuu älyllistä hyökkäävyyttä ja itsevarmuutta joka riviltä.

Martikaisen ote tuntuu kuitenkin perustellulta, etenkin levykontekstissa. Puolustuspuuskahdus synkistelylle tuntuu pienen älyllisen mutkan kautta täydentävän sitä optimismista perspektiiviä, josta muut laulut on laulettu. “Ehkä annetaankin jostain ylempää / ei-toivotut laulut?” Martikainen ehdottaa, ja avaa näkökulman: optimismi on tietoinen valinta, pakotettu tapa suhtautua maailmaan, kun taas raskaiden asioiden kanavointi maailmaan on väistämättömämpää; ylhäältä annettua. Martikainen työskentelee enemmän ollakseen positiivinen – synkistely tulee luonnostaan.

Älylliset kiemurat sikseen: kappaleessa on räjähtävän hieno kertosäe, josta tulee mieleen Townes Van Zandtin “Fare Thee Well, Miss Carousel”. Tunteenpalo on yhtä suurta ja sävyssä samaa katkeruutta. (Ja sointukierroissa samankaltaisuuksia, jos konnotaatiota rehellisimmin perustelen.) Ärhäkkää sävyä pehmentää Pekka Kuusiston viulunsoitto, joka vaihtelee rallattelun ja herkistelyn välillä. Samae Koskisen kevyet stemmat tasapainottavat Martikaisen äärimmilleen venyttämää laulusuoritusta. Kappaleessa on samanaikaisesti vihainen, leikkisä ja kaunis tunnelma.

Swan Lake – All Fires

Frog Eyesin Carey Mercerin, Wolf Paraden Spencer Krugin ja Destroyerin Dan Bejarin sivuprojektin ensimmäiseen levyyn, Beast Moansiin (2006) oli vaikea päästä sisälle. Hälyisä, pursuileva äänimaailma on hankala hahmottaa, etenkin kun suurimmassa osassa kappaleita ei ole juurikaan rumpuja. Swan Laken kappaleet eivät ole epärytmissä, mutta ilman vahvoja rytmielementtejä ne kuulostavat levottomilta, jatkuvasti sortumisvaarassa olevilta. Aivojen virittäminen kappaleiden tasolle vaati useamman kuuntelun, mutta sen jälkeen levy paljastui olevan täynnä erinomaisia sävellyksiä ja hienoja sovituksia.

Kaikista helpoiten lähestyttävä kappale levyltä on Spencer Krugin “All Fires”. Leirinuotiokompin päälle Krug laulaa yhteisöstä, jonka palvonnan kohde on Teresa. Tulee tulva. Puinen kirkontorni revitään palasiksi kellumisavuksi. Krug kertoo sitä seuranneesta tragediasta groteskilla vitsin rytmityksellä:

“Five hundred pieces means
five hundred float
One thousand people means
Five hundred don’t
And it’s Teresa they love the best”

Kappale käsittelee yhteisön uskonnollista vakaumusta Teresaa kohtaan, joka ajaa lähimmäisten rakkauden ohi, ja joka saa kuolemankin tuntumaan vähemmän pelottavalta. “All fires have to burn alive to live”, Krug laulaa.

Kuuntelin kappaletta toistolla alkuvuoden myöhäisimmillä iltalenkeillä. Yleensä suosiin lenkeillä rytmistä, energistä musiikkia, mutta pimeällä kaikenlainen itkumusiikki kelpaa. Toteava luonne häiritsee, mutta samalla se saa kappaleen tuntumaan oudon tyyneltä. Lainaamani säkeistö muistuttaa siitä, kuinka suurimmankin tragedian edessä ihmisellä on tarve vitsailla – ja kuinka kaikenlainen usko auttaa. On kiinnostavaa, onko yhteisön ihailema Teresa jumalhahmo vai ainoastaan rakastettu yksilö. Myös rakkaus maallisia idoleja, erityisyksilöitä kohtaan voi ajaa läheisten ohi ja auttaa.

Risto – Mikä estää olemasta ihan kaikki?

Aina kun joko a) törmään ihmisten aivan liian monimutkaisiin kuvauksiin itsestä netissä tai b) huomaan ajattelevani samansuuntaista itsestäni, toistelen ironisesti mielessäni: mikä estää olemasta ihan kaikki? Yksilö on rajaton ja pyhä, eikä kenelläkään ole oikeutta sanoa, mitä kukaan on tai ei ole. Ei se ole niinkään huono asia; miksi kenelläkään pitäisi olla määrittelyoikeus muihin? Samalla internet on kuitenkin mahdollistanut oman identiteetin jatkuvan uudelleenrakentamisen, mikä luo houkutuksen olla kaikkea. Ihmiset ovat kyllä monimutkaisia, mutta yritykset kuvastaa kaikkia aspekteja eivät voi onnistua – ainakaan vaikuttamatta omahyväisiltä.

Pohdintani yksilöidentiteetistä ja sen rajattomuudesta 2010-luvulla taitaa olla kaukana Riston scifi-bluesista. En ota sanoista selvää, mutta robotti-Riston kysymys herättää mielleyhtymiä tulevaisuuteen, jossa ihmiset on kytketty samaan tajuntaan. Teknologialla ihmiset yrittävät ylittää oman kuolevaisuutensa (kuten esimerkiksi Don DeLillo Valkoisessa kohinassa huomioi), mutta usein sen rajattomuuden ja kuolemattomuuden kuvataan ironisesti vievän ihmiseltä taidon olla elossa. Rajallisuus tekee ihmisestä ihmisen. Jos ihminen voi olla kaikkea niin kauan kuin haluaa, ihminen ei ole ihminen.

Wolf Parade – Modern World

Kun nyt olen päässyt vauhtiin jonkinlaisessa tulevaisuusahdistuksessani, on helppo kirjoittaa kappaleesta, joka on suorasanaista turhautumista modernia maailmaa kohtaan. “It was a torch driving the savages back to the trees” on Spencer Krugin kyyninen näkemys: edistys on taantumista. Pilvenpiirtäjät, talouskasvu ja tupaten asutetut lähiöt masentavat niitä, jotka joutuvat niistä kärsimään. Aina välillä joku journalisti jaksaa muistuttaa, kuinka elämme jatkuvasti pidempään ja vauraammissa oloissa kuin koskaan aikaisemmin, eli oikeasti asiat ovat oikeasti hyvin, vaikkei siltä tuntuisi. Silti: Modernin elämän päämäärättömyys ja uudet ahdistukset ovat jotain, mitä menneisyyden ihmiset eivät olisi voineet osata kuvitella – ja joita mekään emme aina osaa hahmottaa, ainakaan ilman turtunutta ironiaa. Miten ihmeessä ihmistä voisi muka ahdistaa kaupungissa turvassa muiden ihmisten ja (vähintäänkin kohtalaisen) vaurauden keskellä?

“Modern world, I’m not pleased to meet you
You just bring me down”

Varjo – Maailmanpyörä

Suomalaisen post-punkin kulttinimi Varjo oli ensimmäisellä levyllään, Kuka korvaa poistetun sydämen? (2000), Suomen The Cure. Lyriikat ovat alakuloista kaupunkiahdistusta, musiikissa kiemuraisia kitarakuvioita ja suureellisia synavalleja. Pieni hapuilu (etenkin lyriikoiden tautologisuus) kuuluu debyyttilevyn viehätykseen, ja myöhemmillä levyillä yhtye hioi synkistelystään sujuvampaa.

“Maailmanpyörässä” puhutaan niistä yksinäisistä aamuista, joina juodaan aamukahvit petikumppanin jo lähdettyä. Päivät sulautuvat toisiinsa. Kappale tiivistää sen hiljaisen ahdistuksen, jota epätoivoisen treffailun ja ikkunan äärellä vietettyjen yksinäisten aamupäivien yhdistelmä pahimmillaan voi olla.

PS I Love You – Subtle and Majestic

Kanadalaisduon varhaisilla ep:llä ja sinkuilla ei ole kuin viitteitä siitä räjähtävästä kitaraindiestä, josta yhtye on pitkäsoitoillaan tullut tutuksi. Figure It Out (2011) -kokoelmalla on suhisevia, rumpukoneella komppailtuja suloisia kappaleita.

“Subtle and Majestic” on kummallinen rakkauslaulu. Räjähtämistä odottavassa kappaleessa laulaja-kitaristi Paul Saulnier laulaa kaikenlaisesta romanttisesta: hän on tehnyt rakkautensa kohteelle mixtapen, joka on nimen mukaisesti “hienovarainen ja majesteettinen”, sekä sarjakuvan, joka on “lälly ja romanttinen”. Muita romanttisia eleitä? Lopetetaan tupakointi yhdessä, Saulnier ehdottaa.

Lopulta kappale räjähtää rumpukonepaahtoon ja Saulnierin palavaan falsettihuutoon. Sellaista rakastaminen on: vähän vaivaannuttavaa, aivan liian avointa, mutta joskus myös ehkä vähän hienovaraista ja majesteetillista.

The Replacements – I’ll Be You

Elvis Costellon lisäksi paneuduin tänä vuonna kunnolla The Replacementsin tuotantoon. Yhtyeen kiistaton klassikko, Let It Be (1984), sekä ensimmäinen isolle levy-yhtiölle tehty levy, Pleased to Meet Me (1987) olivat tuttuja ja rakkaita, muu materiaali vierasta. Opin pitämään kaikesta – myös myöhemmistä levyistä, jotka eivät ole niinkään The Replacementsia kuin laulaja-kitaristi Paul Westerbergin soololevyjä. Kitaristi Bob Stinsonin poistuttua yhtyeestä Westerberg oli vapaampi päästämään pehmeämmän puolensa esille. Don’t Tell a Soul (1989) ja All Shook Down (1990) eivät ole verrattavissa muuhun yhtyeen tuotantoon. Ensimmäisen stadionpopin ylituotettua soundia Westerberg on jälkikäteen harmitellut, ja jälkimmäisellä on muutaman akustisen pop-helmen seassa melko hirveitä fillereitä. Pidän silti suunnattomasti kummastakin.

Jos haluaa nähdä, miltä 1980-luvun lopun itsetuhoisin rock-yhtye näyttää, ei pidä katsoa Guns n’ Rosesin musiikkivideoita, vaan niiden tyyliä imitoiva “I’ll Be You”. Filttereiden läpi kuvaamalla ohjaaja tuntuu välttelevän näyttämästä, millaisia yksilöitä on soittamassa: kulmiensa alta mulkoileva Tommy Stinson, aivan liian vanha Mick Dunlop, sekä parissa vuodessa rock-tähdestä farkkutakkisedäksi muuttunut Westerberg.

Guns n’ Rosesin rocktähtien sekoilu on turvallista, helposti hahmotettavaa kapinaa, mutta “I’ll Be You’n” The Replacements – suursuosiota hakeva ex-kulttisuosikki hajottamassa soittimiaan ja venkoilemassa ironisesti – on todellista kapinaa: sellaista, jota ei pysty tuotteistamaan. Siitä kärsii jokainen – levy-yhtiö, potentiaalinen yleisö, ja ennen kaikkea yhtye, joka janosi suurempaa suosiota, mutta ei sitä todella halunnut, tai edes olisi osannut ottaa vastaan. “I’ll Be You” on hieno stadionrock-hitti, yksi vuosikymmenensä parhaista, mutta ei The Replacementsista olisi voinut tulla isoa suosikkia edes sillä. Jos olisi, maailmassa olisi jotain pielessä.

Plush – Soaring and Boring

Muutaman sekunnin ajan High Fidelityssä (2000) Plush eli Liam Hayes soittaa “Soaring and Boringia” baarissa, kun John Cusackin hahmo jutustelee kameralle menneisyydestään. More You Becomes You (1998) on putkeen soitetun oloiseksi miksattua, vain joitakin päällekkäinäänityksiä sisältävä pianopoplevy. Destroyerin Dan Bejar mainitsi levyn inspiraationa haastattelussa pari vuotta sitten, ja sen jälkeen olen etsinyt sitä käsiini. Kuuntelin jonkin aikaa jopa eteläafrikkalaista Plushia luullen että kyseessä oli sama poppoo. (Ihan kelpo musiikkia sekin.)

Jossain vaiheessa levy ilmestyi Spotifyyn. Siinä on hapuileva tunnelma, ja yhdenkin kappaleen kohdalla Hayes purskahtaa nauruun epäonnistuneen falsetin jälkeen – ja jatkaa soittamista.

“Soaring and Boring” on Hayesin lyhyine falsetteineen täydellistä musiikkia tuoppiin tuijottelun taustalle: vähän haikeaa, mutta sellaisella viihdemusiikkimaisella, rehvakkaalla tavalla.

The New Pornographers – Champions of Red Wine

The New Pornographers on hemmotellut minut pilalle: kaikki pop-musiikki, joka ei kuulosta yhtä taidokkaalla tavalla veistetyltä kuin yhtyeen kappaleet, tuntuu minusta nykyään puutteelliselta. AC Newmanin johtama kollektiivi on siirtynyt ensilevyjen powerpopista kohti ties minkälaista poppia: kamari-, kasari-, glam-, indie- ja mitä ikinä.

Brill Bruisersin (2014) leitmotifeja ovat 1980-lukulaiset syna-arpeggiot, ja Dan Bejarin kirjoittamissa kappaleissa muoviset kitarasäröt ja huuliharppusoolot. “Champions of Red Winen” alun töksähtelevä synakuoromelodia on hauska, typerä ja koukuttava. Neko Case laulaa pehmeämmin ja eteerisemmin kuin yleensä. Väliosan kaksiääniset stemmat ovat kappaleen todellinen sydän: kuuntelin kappaletta vaikka missä, niskavillat nousevat niiden kohdalla pystyyn ja tekisi mieli halata koko maailmaa. Sama vaikutelma oli vuosia sitten yhtyeen parhaalla biisillä, “The Bleeding Heart Show’lla”: kuuntelin sen vaikka missä, siitä tuli kylmät väreet aina. Siitä tuli myös itseään toteuttava ennustus: levyä kuunnellessa osasin odottaa liikuttumista, ja joka kerta se tuli.

Death In June – Come Before Christ and Murder Love

Ystävä suositteli tulemaan keikalle. Death In June oli vieras artisti, mutta tiesin live-esiintymiset performansseiksi, joten miksi ei. Neofolk oli vieras, vähän epäilyttävä genre, mutta kuvailu pienensi kynnystä tutustua: Yhtyeen nokkamies Douglas Pearce on kuulemma “metsänatsien oma Morrissey”. Siinä tapauksessa.

Suositellut kappaleet kuunneltuani nappasin Spotifysta summamutikassa jotain soimaan. (Summamutikka on ilahduttava metodi laajan tuotannon tehneiden artistien kohdalla: voi olla, että rakastuu johonkin levyyn, jota kukaan asiantuntija ei pidä arvossa.) The World that Summer (1986) -levyn “Come Before Christ and Murder Love” voisi olla kuin mitä tahansa kasari-indietä: rumpukone hakkaa, pehmeät koskettimet ja helisevät kitarat soivat ja Pearcen karkeassa äänessä on outoa lämpöä.

Keikka Korjaamolla alkaa oudosti: nuori mies soittaa parikymmentä minuuttia koskettimilla parhaita paloja yhtyeen kappaleista. Odotan ainakin puolet kestosta sitä viimeistä säveltä, jonka jälkeen Pearce saapuisi lavalle, mutta soitto vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ajattelen hetken verran, jos kyseessä olisikin poikkitaiteellinen vittuilu, eikä Pearce edes saapuisi lavalle koko keikan aikana.

Saapuu hän kuitenkin, valkoinen naamari päässään. Nuori mies vaihtaa haitariin, jolla duo soittaa “He’s Disabledin” ja muutaman muun tunnetun kappaleen. Pearce soittaa tuulikelloja. Kolmas jäsen, iäkäs perkussionisti liittyy seuraan. Pearce tarttuu kaksitoistakieliseen kitaraan ja soittaa parin tunnin ajan kaikki mahdolliset hitit, joita yhtyeellä on – mukaan lukien “Come Before Christin”, jota en olisi tunnistanut ilman ystävän vinkkausta. Loppukeikasta Pearce ottaa vastaan toiveita, mikä tuntuu olevan kaikin tavoin vastoin sitä vittuilevaa, etäistä olemusta, jonka keikan alkupuolella Pearcesta mielessäni loihdin. (Naamarikin on jo vaihtunut aurinkolasit-lippis-komboon.) Pearce ensin antaa odottaa itseään ja sen jälkeen hukuttaa hyvään; niin, että ahkerinkin kuulija väsähtää. Vaikeasti tavoiteltavasta hittiautomaatiksi. Se tuntuu jollain poikkitaiteellisella tavalla hienolta ja kierolta.

Kappaleiden samankaltaisuuden luoma monotonia rikkoo minut jo alkuvaiheessa ja toljottelen tyhmänä Pearcen valkoista naamaria, jonka tummat silmäkuopat luovat vaikutelman, että Pearce katsoisi koko ajan juuri minua kohti. Tulee aivan saatanan ahdistunut olo, eikä tee mieli hakea lisää juotavaa – varsinkaan Korjaamon hinnoilla (ja koska en edes halua rikkoa ahdistustani). Toljottelen ja ahdistun lisää, koska vain niin on oikein.

J Mascis – Several Shades of Why

J Mascisin soololevyjen tunnelma on pehmeä ja hauras. Artisti tuntuu olevan todella läsnä, enemmän kuin Dinosaur Jr.:n levyillä, joilla kauneimmatkin sävelet peitetään meluvallien taakse.

Levyjen kaltaista esiintymistä odottaneena petyin, kun Masciksen soolokeikka Nosturissa joulukuussa osoittautui etäiseksi, säröiseksi ja hutaistuksi rymistelyksi. Ei keikan luonne tullut täysin yllätyksenä: Lou Barlow puhui WTF-haastattelussaan puolihuvittuneena näkemästään Masciksen soolokeikasta, joilla tämä looppailee kitarakuvioitaan, joiden päälle sooloilee mielin määrin. Sitä tapahtui Nosturissa paljon. Enemmän kuitenkin harmitti soundipolitiikka: Masciksen akustisen kitaran soundi oli ohutta surinaa, josta uupui tyystin soololevyjen akustinen lämpö. Soolojen kohdalla soundi muuttui massiiviseksi fuzzpörinäksi.

Mascis ei turhia puhunut tai ottanut kontaktia yleisöön vaan siirtyi biisistä toiseen vauhdilla. Kiirehdinnän tuntu välittyi yleisöönkin: ihmiset jutustelivat biisien aikana eivätkä malttaneet pysyä paikoillaan. Niin Mascis kuin yleisökään ei hiljentynyt musiikin äärelle. Yritin ja totesin sen mahdottomaksi ja mietiskelin vain muita asioita. Soolokappaleiden tulkinnat olivat heikoimpia, kun taas lopussa kuullut Dinosaur Jr.:n kappaleet toimivat paremmin. “Out Theren” ja “Pond Songin” energia säilyi Mascisin (poikkeuksellisessa) trubaduurimuodossakin, ja encore “Just Like Heaven” oli kiehtova maanjäristystä muistuttavine efektivalleineen.

“Several Shades of Why’ta” ei keikalla kuultu, ja ehkä hyvä niin – en tiedä millaiseksi se olisi muuttunut. Kappaleen surumielisyys tuskin olisi Masciksen esiintymisessä päässyt oikeuksiinsa.

Soittolista kappaleista:

Parhaat elokuvat 2014

image

2014 oli hyvä elokuvavuosi. Joitakin kiinnostavia jäi katsomatta (Grand Budapest Hotel, The Dallas Buyers Club, Interstellar, Noah, Only Lovers Left Alive, The Raid 2), mutta ilman niitäkin oli vaikea rajata suosikit.

Koostin listan niin subjektiivisesti kuin pystyin; sen mukaan, miten elokuva säväytti, en sen mukaan, miten koen teoksella olevan elokuvallista arvoa. Sellainen vertailu tuntuu niin hankalalta ja pohjimmiltaan mielivaltaiselta, että rehellinen mielivaltaisuus on houkuttelevampaa. Joka tapauksessa listasta tuli aika sovinnainen, joten kai minulla on aika sovinnainen maku.

Boyhood

Richard Linklaterin kerronta Boyhoodissa tuntuu lähinnä elokuvaksi vangitulta todellisuudelta. Ehkä koska pystyin samaistumaan elokuvaan niin vahvasti. Olen todistanut monta vastaavanlaista eronneiden vanhempieni ystävällistä, vähän jännitteistä keskustelua sukujuhlissa, kuin mitä Ethan Hawken ja Patricia Arquetten hahmot käyvät elokuvan loppupuolella; käynyt samanlaisia keskusteluja oman äidin kanssa elämästä ja hänen vanhenemisen pelosta; vastahankaisesti ottanut mukaan lapsuusmuistoja varastontyhjennyksistä ja niin edelleen. Boyhood on totta.

Elokuva vangitsee elämän sellaisena, mitä se pohjimmiltaan on: sarjana pieniä, vaistonvaraisesti tunnettuja muutoksia ja liikkeitä, joita on vaikea pukea sanoiksi.

Gone Girl

David Fincher ja Gillian Flynn tekevät avioliitosta ilkeämielisen kamppailun mielipuolisen viihdyttävässä roskatrillerissä. En ole aivan varma, ovatko kaikki esitetyt ajatukset identiteetistä, sukupuolirooleista ja yhteiselosta kovin pitäviä (esimerkiksi Grantlandin Wesley Morris argumentoi vahvasti elokuvan iljettävyyttä ja epäkoherenttiutta vastaan), mutta joka tapauksessa kiehtovia ja ajatuksia herättäviä.

Snowpiercer

Snowpiercerin yhteiskunta-allegoria on herkullisen rohkea, vaikka sitä yksioikoiseksi voisikin väittää. Elokuvan näkemys ihmisyydestä on yhtä kylmä kuin maapallon kohtalo, eikä tulevaisuudenvisiotakaan voi erityisen lämpimäksi kutsua. Myös moralisointia ja allegoriaa voi haukkua yksioikoisiksi, mutta niiden ajankohtaisuutta on vaikea kiistää kaikkien maailman talous- ja ilmastokriisien hengittäessä niskaan.

Guardians of the Galaxy

Guardians of the Galaxy osoittaa, kuinka puutteet tarinankerronnassa on helppo unohtaa, jos elokuva on sydämellinen ja täynnä hyviä hahmoja. Tärkeintä on seikkailun tuntu joka elokuvasta välittyy, ja joka välittyi myös toisella katselukerralla. Elokuva on yhtä vaivattoman hurmaava kuin Tähtien sota. Sen lailla Guardiansin viehätys on universaalia, mutta kyseessä on silti tunnistettavasti James Gunnin näkemys.

He ovat paenneet

J-P Valkeapään heikosti katsojia kerännyt rönsyilevä taide-elokuva jää mieleen erityisesti yksittäisillä, rohkeilla kohtauksillaan. Elokuva uskaltaa olla mitä vain: hetken verran hahmovetoinen roadtrip, abstraktia tunnelmointia, ahdistavaa katsojan kiusaamista ja ihastuttava rakkaustarina, joka päättyy puhuttelevaan yhteiskunnalliseen viestiin. On hämmästyttävän hienoa ja mukavaa, että se on olemassa.

Inside Llewyn Davis

Coen-veljesten kevyemmän ja taiteellisemman materiaalin välimaastoon sijoittuva Inside Llewyn Davis on huomaamattoman puhutteleva elokuva. Sen hiljainen melankolia voi sekoittua “kädenlämpöisyyteen”, mutta aidosti kädenlämpöisten elokuvien rinnalla sen syvyys on omaa luokkaansa. Elokuva seuraa nimihahmonsa hiljaista reittiä kurjuudesta ja menetyksessä vellomisesta jonkinasteiseen ryhdistäytymiseen, ja tekee sen merkittävimmältä osin musiikin kautta.

The Wolf of Wall Street

Martin Scorsesen huikenteleva, ylikellotettu kapitalismikritiikki on juuri oikea tähän päivään: hahmoja ei rankaista irstailuista, vaan ympäröivä yhteiskunta kohottaa heidät sankareikseen. Elokuva rikkoo moraalitajua vastaan, koska niin rikkoo maailmakin. Ihmiset, jotka janoavat itselleen loputtomasti hyvää, ovat valmiita uskomaan vaikka mihin – kuten siihen, että toisen hyvä voi olla hyvää myös itselle. Leonardo DiCaprio pistää kaiken mahdollisen peliin ja osoittaa olevansa ällistyttävän monipuolinen näyttelijä, vaikka pintapuolisesti elokuva onkin lähinnä yhtä hanat kaakossa -elämöintiä (mikä ei sekään ole helppoa näyteltävää, etenkin jos tavoitteena on olla niin karismaattinen kuin elokuvan Jordan Belfort on).

Her

Herin katsomisesta tuli heikko olo. Ulos teatterista kävellessä oli keskipäivä, ulkona hieman pakkasta ja taivas vaaleansininen. Junassa nojasin käteen ja tuijottelin pientä auringonvalon kaistaletta, joka välillä osui vastapäiseen penkkiin. Teki mieli rakastua.

Her herättää ajatuksia rakkaudesta ja yhteiselosta niin monesta eri näkökulmasta niin monella eri tavalla, että niiden kaikkien avaaminen tuntuu toivottoman vaikealta. Kaikkien kummallisuuksien takaa Spike Jonze löytää sen saman universaalin rakkauden tunteen ja sen tarpeen. Yhteyden kaipuu näkyy kaikessa: onnistuneissa ja epäonnistuneissa parisuhteissa, nettiyritykseltä tilatuissa kirjeissä lähimmäiselle, suhteessa tekoälyn kanssa.

Pakahduttavan herkkä tunnelma on vaikea saavuttaa, mutta jo Hassut hurjat hirviöt -elokuvassa Jonze osoitti sellaiseen kykenevänsä (siinä tapauksessa lapsenmielisen leikkisyyden ohessa, mikä oli erityisen vaikuttavaa). Her on itsevarma mestariteos, joka sai toisellakin katselulla olon kaihoisaksi.

Arvottomista elokuvista

Teen julkean oletuksen: Nightmare-elokuvat ovat sietämättömän huonoja. En kiusallanikaan ajatellut katsoa niitä varmistuakseni asiasta. Arvioita olen kyllä lukenut. Nightmare 2 on “rehellistä kuraa” (Ilta-Sanomat), huonoin elokuva, jonka kriitikko on joutunut valkokankaalta katsomaan (Nyt), “henkisenä rääkkinä saman tason rangaistus kuin pitkä fyysinen kidutus (Dome) ja ”mahdollisesti Suomen historian huonoin elokuva” (Iltalehti).

On ilmeistä, että ohjaaja Marko Äijö ja tuotantoyhtiö FremantleMedia eivät edes ole yrittänee tehdä hyvää elokuvaa, sillä katsojia piisaa joka tapauksessa. Alisuoriutumisessa on röyhkeä leuhahdus: “Tekijät eivät yritä edes väittää vastaan: salkkarielokuva on sitä itseään” (Suomen Kuvalehti).

Loputtomia tylytyksiä lukiessa tulin pohtineeksi elokuvien arvoa. Onko elokuvilla poikkeuksetta oikeuksia tulla kohdelluiksi elokuvina – samalla lailla kuin ihmisillä on kiistattomat ihmisoikeudet, joita pitäisi kunnioittaa? Pitääkö elokuvakriitikon alentua kyynisesti tehdyn elokuvan tasolle, jos elokuvan tekijät eivät ole yrittäneet lainkaan?

Elokuva-arvion (ja etenkin kritiikin) ideana on, että elokuvalla on jotain arvoa, minkä vuoksi siitä pitää keskustella. Arviossa kirjoittaja yrittää säästää katsojan lompakkoa kertomalla, mitkä elokuvat ovat katsomisen arvoisia, ns. hyviä. Kritiikissä kirjoittaja pyrkii avartamaan lukijan tietoisuutta tarkoilla huomioilla ja kontekstoinnilla, joka voi ulottua elokuvahistoriaan ja yhteiskuntaan. (Jaottelu on karkea mutta suuntaa-antavana ihan kelpo.)

Kun sitten tulee vastaan sellainen teos kuin Nightmare 2, joka on tasottomaan televisiosarjaan pohjaava tasoton elokuva, joka on putkautettu ulos täysin ponnistuksitta, pitäisikö sitä edes vaivautua kohtelemaan kuin muita elokuvia?

Arvioissa se johtaa toisteiseen paasaukseen elokuvien huonoudesta – joskus mielikuvituksellisin sanankääntein, joskus ei.

Kiinnostavampaa – ja ehkä oikeudenmukaisempaa – olisi kirjoittaa yksinomaan elokuvan ohi. Kirjoittaa elokuvasta vain sen verran kuin se on kiinnostavaa (eli vähän), ja keskittyä elokuvaa ympäröivään maailmaan. Miksi joku tekee puolivillaisia rahastuselokuvia? Mitä se tarkoittaa, että Elokuvasäätiö tukee sellaisia? Tai se, että niin monet ihmiset menevät niitä katsomaan? Miksi sellaisia elokuvia päästetään teattereihin – mitä se kertoo portinvartijoista?

Menetelmä on ilkeä ja kenties pikkumainen (vaikka lopputulos voisikin olla suurenmoisen hienoa pohdintaa), ja todennäköisesti omiaan ruokkimaan monissa lukijoissa kytevää inhoa kriitikoita kohtaan. Aina välillä esiintyvä väittämä “mitä enemmän kriitikot inhoavat, sitä parempi elokuva” ei nyt vain ihan aikuisten oikeasti pidä paikkaansa, ainakaan tällaisissa tapauksissa. (Kriitikoiden makua sen sijaan voi monissa tapauksissa perustellusti syyttää tylsäksi, ennalta-arvattavaksi jne.) Tällaisia väittämiä esittäville ihmisille Salkkari-elokuvan mollaaminen elokuvataiteellisesta näkökulmasta tuskin avaa silmiä.

Voisiko nämä lukijat tavoittaa paremmin kekseliäällä kirjoituksella sitä elokuvaa ympäröivästä maailmasta; ahneudesta, viihteestä, katsojasta itsestä ja elokuvakulttuurista?

Saattaa olla toiveajattelua.

Pari huomiota Teenage Dirtbagista (ja Miss Farkku-Suomesta)

Wheatuksen “Teenage Dirtbag” on ihastuttava kappale siihen nähden, että se on pohjimmiltaan vähän kamala. 2000-luvun alun punkpoppia laskelmoidun simppeleillä, teineihin uppoavilla lyriikoilla, musiikkivideolla Jason Biggs ja Mena Suvari jossain teinielokuvassa, jota en ole nähnyt, kalastajahattuinen laulaja… yäh.

Kuitenkin siinä on idiootinvarma, tavallaan hieno sävellys, viehättävän huonosti aikaa kestänyt sovitus ja laulajan epämaskuliininen ääni on mieleenpainuvampi kuin bändin aikalaisilla. (Kalastajahattukin on nololla tavalla hieno.) Ja se teksti on kaikessa yksinkertaisuudessaan tehokasta ja universaalia teinituntemusten kuvailua, joka sisältää yhden hienon käänteen.

Iron Maidenia kuunteleva teinitörppö haaveilee söpöstä tytöstä, jolla on kovanaamainen poikaystävä. Kumpikaan ei välitä teinitörpöstä – kunnes päättäjäistanssiaisissa söpö tyttö pyytää teinitörppöä Maidenin keikalle ja paljastaa olevansa itsekin vain teinitörppö!

Kappaleen twistissä tehdään se, mitä pojan perspektiivistä kuvatuissa teinielokuvissa liian harvoin tehdään: inhimillistetään pojan halujen kohde. Se toismaailmallinen tyttö saattaakin olla ihminen, jolla on persoonallisuus.

Kappale operoi teinielokuvien kontekstissa, mitä lyriikka kuvastollaan alleviivaa ja musiikkivideo korostaa. Käänne on pieni ja ilmeinen, mutta kyseisessä ympäristössä fiksu. Yhdysvaltalaisten teinielokuvien sosiaalitodellisuus on aivan liian yksiulotteinen, että kukaan todella mahtuisi mihinkään lokeroon (ja jos mahtuisi, olisi varmaankin liian typerä hävetäkseen yksiulotteisuuttaan).

Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomessa ulkopuolinen Välde haaveilee Pikestä, luokan söpöimmästä tytöstä, tuosta Suosikin kisan voittaneesta kaunottaresta. Ihastus pysyy etäisenä, ja aina kun Välde pääsee Piken lähelle, ei kaksikon välillä ole mitään todellista kemiaa. Ihastus on teinimäinen ja toimii lähinnä Välden päässä.

Lopussa Röyhkä tappaa Piken, koska se on ainoa mahdollisuus: Pike ei voi olla olemassa Välden maailmassa minään muuna kuin tavoittamattomana haaveena. Ei todellisena ihmisenä, joka eläisi ihan tavallisesti, menisi naimisiin ja töihin lähikauppaan.

Pike ei saa paljastua teinitörpöksi.