Sipilän liian pitkät elokuvat

Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä harmitteli Christopher Nolanin Interstellaria koskevan jutun kainalotekstissä elokuvan kestoa. Interstellar kestää kaksi tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia.

Sipilä valitti asiasta elokuvan päänäyttelijä Mathew McConaugheylle, koska sellaisia asioita päivälehtien toimittajat näyttelijöille ja ohjaajille haastatteluissa sanovat. McConaughey vastasi juuri niin kuin kuka tahansa elokuvafani vastaisi: ei se kesto häiritse, jos sisältö on kohdallaan.

Aika on elokuvateatterissa suhteellista, Sipilä kirjoittaa ja on oikeassa. Pituuden tuntu syntyy useimmiten aivan jostain muusta kuin varsinaisesta kestosta. Puolitoistatuntinenkin elokuva voi tuntua sietämättömän pitkältä, jos kerronta tökkii. Haparoiva kerronta voi ilmetä esimerkiksi kohtauksissa, joissa esitellään hahmojen persoonallisuuksia ilman että hetket ajaisivat tarinaa eteenpäin. Toiminnallisen elokuvan taitavimmat käsikirjoittajat ja ohjaajat pakkaavat infoa pieniin hetkiin ja pitävät kerronnan rytmin yllä.

On aivan mahdollista, että Interstellar on liian pitkä. Sipilän kirjoituksesta sitä on vaikea saada selville, kritiikki se kun ei ollut. Tuntuu kuin kirjoittaja ei olisi halunnut tai osannut antautua elokuvalle niin, että olisi voinut antaa sille täyden huomionsa ja siinä samassa ylittänyt oman ruumiillisuutensa – siis kieltänyt pakaroilta oikeuden puutua.

(Sipilä kyllä vihjaa, ettei nähnyt Interstellarissa pituuden oikeuttavaa sisältöä, mutta tekee sen niin välinpitämättömästi, että on vaikea sanoa miten hän näkemäänsä oikeasti tulkitsi.)

Tulee mieleen Antti Hurskaisen tuore esseekokoelma Tapan sut. Nimiesseessä Hurskainen kirjoittaa John Grantin keikasta, jonka aikana meni nukahtamaan kesken kaiken. “En kyennyt mukailemaan kuolonväsymyksen ehtoja JA antautumaan John Grantin laulujen lumoukseen. Tottelin pienuutta.”

Hurskainen häpeää ruumiinsa rajoituksia, kun taas Sipilä rakentaa makunsa niiden ympärille.

Aikaisemmin Sipilä kirjoitti elokuvista kolumnissaan, jossa piti eurooppalaisia elokuvia “kärsimystaiteena”, hidassoutuisina katsojankiusaajina. Kirjoittaja mieltää taide-elokuvista tykkäämisen teeskentelyksi, ja kertoo haluavansa “elokuvansa alle sadan minuutin pituisina, ammattilaisten tekeminä ja selvästi artikuloituina”.

Tuollaista on melko vaikea vastustaa vaikuttamatta mielensä pahoittaneelta ja teennäiseltä elokuvaintoilijalta.

Tosin Laajakuvan päätoimittaja Mikko Lamberg ei vaikuttanut Sipilälle kirjoittamassaan terävässä vastineessa:

“Ennen kaikkea huolestuttavinta ja aina jollain tapaa surullisinta on ihan vain ylimielisyys. Tarkoitan tällä siis tiettyjen taidepopulistien lausuntoja siitä kuinka hitaus ja ajoittainen raskaus ovat poikkeuksetta katsojalleen varmasti kärsimystä, ja arthouse-elokuvista pitäminen on poikkeuksetta teeskentelyä. Mikä oikeus kellään on määrittää se mitä joku toinen voi saada irti taiteesta? Kuka tämän oikeuden luovutti Annamari Sipilälle tai kellekään muulle, joka kokee ilmeiseksi velvollisuudekseen ilmituoda mistä toisten ihmisten kuuluu Oikeasti Pitää? Miten kellään voi olla pokkaa edes ehdottaa, että joku on varmasti valheellinen oman makunsa suhteen?”

En ymmärrä, miksi Sipilä kokee tarpeelliseksi jakaa ylenkatsovia elokuvanäkemyksiään päivälehden sivuilla. Entä jos kulttuurista kirjoittaessa hän yrittäisi antautua sille teokselle ja etsiä siitä sitä ylentävää vaikutusta, minkä parhaasta taiteesta ja viihteestä voi löytää.

Välinpitämättömyys kulttuurista kirjoittaessa ärsyttää eniten, paljon enemmän kuin sivistymättömät mielipiteet – tai teennäisyys.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s