Lokakuun elokuvapäiväkirja: Boyhood, He ovat paenneet, Streets of Fire

image

Kuukauden paras elokuva: He ovat paenneet

Boyhood (2014)
ohjaus: Richard Linklater
****

Koen vaikeaksi suhtautua Boyhoodiin, koska pystyn niin helposti samaistumaan päähenkilöön elämänkäänteisiin. On outoa katsoa elokuvaa, jossa on suunnilleen samanikäinen ihminen, joka on elänyt samana aikana melko samankaltaisessa ympäristössä ja kokenut melko samankaltaisia asioita. (Yhtäläisyyksiin tuskin on mielenkiintoista paneutua sen tarkemmin.) Outouteen vaikutti Richard Linklaterin realistinen tyyli – elokuvaan on hankala suhtautua minään muuna kuin elokuvaksi vangittuna todellisuutena.

Suurin vaikuttaja vaikutelmaan on tietenkin pitkä kuvausaika, jonka aikana näyttelijät varttuivat. Se on epätavallisen vahva elokuvakerronnan keino, varsinkin kun Linklater ei kiinnitä katsojan huomiota siihen. Ohjaaja tuntuu dogmaattisesti pyrkivän niin rehelliseen ilmaisuun kuin pystyy, väistellen kaikkia valheellisia konventioita, joilla tarinat yleensä kerrotaan. Yleensä katsoja tunnistaa oman elämänsä paremmin niiden kerronnan lainalaisuuksien läpi suodatetusta tarinasta kuin todellisuutta imitoivasta. Ehkä vain siksi, ettei kukaan ohjaaja ole aikaisemmin imitoinut todellisuutta niin tarkasti – ja samalla elokuvallisesti kiehtovasti – kuin Linklater.

Boyhoodin suurin saavutus on siinä, kuinka se onnistuu kuvaamaan elämän pohjimmiltaan pieninä, vaistonvaraisesti tunnettuina muutoksina ja liikkeinä, joita on vaikea pukea sanoiksi. Suuret käänteet huomaa vasta kun ne ovat väistämättömiä, eikä takaisin ole paluuta. Boyhood on kaikessa kauneudessaankin armotonta katsottavaa.

American: The Bill Hicks Story (2009)
ohjaus: Matt Harlock, Paul Thomas
***

Tavallaan tosi tyylittömäksi dokumentiksi American: The Bill Hicks Story on aika tyylikäs. Hicksin elämän tapahtumat kuvitetaan valokuvista leikatuilla tökeröillä kuva-animaatioilla. Ne kuitenkin kertovat tarinat visuaalisesti, ja tapahtumat välittyvät kiinnostavammin kuin puhuvia päitä töllötellessä. Elokuvassa on haastatteludokumentiksi epätavallista energiaa ja erinomainen rytmitys. Hicksin tarina tunnutaan kertovan melko kiihkottomasti ja monipuolisen oloisesti – ainakin siltä näin Hicks-ummikkona tuntui.

Notting Hill (1999)
ohjaus: Roger Michell
***

Luulen että Hugh Grantin hieman kurtistetut kulmakarvat ja surullisen anteeksipyytävä katse jo yksinään tekivät hänestä sen romanttisten komedioiden kuninkaan, joka hän vuosikymmen sitten oli. Osaa Grant näytelläkin, ja karisma ei ilmene ainoastaan silmien alueella, mutta sieltä välittyy parhaiten se viattomuus, joka näissä Grantin roolihahmoissa on tärkeintä. Notting Hillissä etenkin, kun elokuva on pitkälti draamatonta söpöilyä ja Grantin hahmo niin lutuinen tohvelisankari. On viehättävää sanailua, outoja ja noloja sattumuksia ja sen sellaista Julia Robertsin hahmon kanssa. Roberts välittää katseellaan vaikuttavaa kylmyyttä. Draamaa on juuri sen verran, että tarina tuntuu tarinalta. Miellyttävän tunnelman luominen on ensisijaista, ja siinä Notting Hill onnistuu. Elvis Costello laulaa nyyhkycoveria ja jousisektioita on ihan kaikkialla. Rhys Ifansin honkkelihabitus tuo elokuvaan persoonallisuutta, jota muilla, hahmotelmiksi jäävillä sivuhahmoilla ei tavoiteta.

He ovat paenneet (2014)
ohjaus: J-P Valkeapää
****

J-P Valkeapään edelliseen elokuvaan, herkkään ja hillittyyn Muukalaiseen verrattuna He ovat paenneet on sekalainen, räiskyvä ja hauska elokuva. Kaikkia vaikutteita ja tyylikokeiluja Valkeapää ei välttämättä saa summattua saumattomaksi kokonaisuudeksi, mutta se ei ole mikään kummoinen pulma, kun elokuva on jokaisella otoksellaan niin stimuloivaa ja näkemyksellistä elokuvaa. Elokuvasta nauttii, vaikka välillä olisikin liian tietoinen niistä saumakohdista ja siitä, että tiedostaa pyrkivänsä tietoisesti nauttimaan elokuvasta niistä huolimatta.

Elokuva tasapainoilee taitavasti rennomman ja vakavamman ilmaisun välillä. (Synkkyyttä siis löytyy myös – etenkin lopusta, josta en halua paljastaa liikaa, mutta sen verran sanon, että “yksilö yhteiskunnan puristuksissa” -allegoriana tulkittuna se tuntui aika raskaalta.) Taide-elokuvissa huumorin puute on usein helmasynti. Monesti haetun vaikutelman saa herätettyä katsojassa tehokkaammin ja totuudellisemmin vitsillä kuin taidokkaalla, sielua riistävällä draamalla.

Valkeapää luo pieniä hassuja hetkiä leikkauksella, musiikilla, sommittelulla, näyttelyllä, milloin milläkin. Sellaisia tarvitaan sen raskassoutuisuuden rinnalle; toisen päähenkilön, Roosan ahdistus on usein kiusallisen todentuntuista.

Päähenkilöt pakenevat elämää, jota eivät tunnista elämäksi. Toisin kuin Jäniksen vuoden päähenkilö, he eivät tiedä haluavansa palata yksinkertaisempaan elämänmenoon, pois byrokratian kourista. Toisin kuin rakastavaiset Ingmar Bergmanin elokuvassa Kesä Monikan kanssa, he eivät pakene romanttisen palon ajamina. (Ainakaan molemmat.) Kyseessä on kaksi lasta: ruokakaupasta tarttuu mukaan suklaata ja sipsiä, ja kaupungilla rillutellaan ostoskärryissä kaljaa juoden. Auton ikkunaan koputtavalta vanhukselta pakeneminen on maailman suurinta draamaa.

Vieraantuneisuuden teemallaan He ovat paenneet on yksi parhaista elokuvista kuvaamaan 2010-luvun Suomea. Se on ajankuva mutta myös ajaton, uskalias elokuva, joka kehtaa hakea paikkaansa suurten elokuvien joukosta. Suomalaisessa elokuvassa vastaava kehtaaminen on pöyristyttävän hienoa.

Cape Fear (1991)
ohjaus: Martin Scorsese
****

Robert De Niron hahmo Cape Fearissa edustaa pahuutta, jonka uhka on älyllisessä vakuuttavuudessa. Pahuudesta on tehty filosofisesti perusteltua, kiehtovaa. Se pystyy osoittamaan oman moraalijärjestelmämme heikkoudet ja pilaa uskomme omasta hyvyydestämme. Juuri siksi Nietzschekin on pelottanut vuosisadan ajan. Robert De Niro henkilöi kaiken sen uhan, jota länsimainen, hyväosainen, kristillisesti kasvatettu mies vain voi pelätä: omien arvojen turmelemista ja pahoihin tekoihin ajamista; tyttären houkuttelua pahan puolelle; tyttären ja vaimon häpäisemistä… Cape Fear osoittaa tehokkaasti, kuinka monimutkaisen ahdistunutta Martin Scorsesen katolisuus on.

Streets of Fire – liekehtivät kadut (1984)
ohjaus: Walter Hill
**

Kovanaama saapuu vanhoille kotikulmilleen. Entinen heila, josta on tullut rocktähti, on juuri joutunut moottoripyöräjengin kaappaamaksi. Kovanaama suostuu pelastamaan naisen, mutta vain koska manageri maksaa. Seuraa pelastusretki, johon kovanaamarin ja managerin mukaan lyöttäytyy sotilasnainen.

Streets of Fire on ensiluokkaisen nautinnollinen b-elokuva. Dialogi, tarinankuljetus ja näyttely on kamalan alkeellista, niin alkeellista ettei niiden heikkouksia kannata lähteä sen tarkemmin purkamaan. (Eikö Walter Hill ollut noihin aikoihin ihan oikea elokuvaohjaaja? Warriorshan oli ihan hyvä elokuva, eikö?) Sen sijaan on kiinnostavampaa lähestyä niitä vastustamattoman hienoja puolia, joiden takia Streets of Fire toimii.

Pintatasolta löytyy esimerkiksi lateksihaalariin pukeutunut Willem Dafoe moottoripyöräjengin pomona. Kun Dafoen hahmo lähentelee kidnapattua rokkaria, näkyy se kauhistuttavuus, jonka Dafoe päästi todella valloilleen Lynchin Wild at Heartissa (1990).

Dafoen karisman lisäksi elokuvassa valloittaa 1950-luvun Amerikan ja himpun dystooppisen slummikaupungin yhdistävä visuaalinen tyyli, sekä tietty elokuvaa varten sävelletty musiikki, joka on täydellistä kasaripoppia. Kuuntele nyt vaikka alussa soiva “Nowhere Fast”.

Kyseessä on eräänlainen rock & roll -tarina, kuten elokuva alussa itsestään kertoo. Meno on rock – mutta usein musiikista huolimatta. Monet hienoista hetkistä miltei pilataan bluesihtavalla jämärockilla. Kuvan ja äänen epäsynkka viihdyttää hetken, mutta sittemmin lähinnä häiritsee. Onneksi autojen ja moottoripyörien räjäyttely yhdellä laukauksella on siistiä jopa muovisen ränttätäntän rytmittämänä.

Hyökkäys erämaassa (1939)
(Stagecoach)
ohjaus: John Ford
*****

Tähän elokuvaan pohjaa suuri osa myöhemmistä toimintaelokuvista, etenkin asetelman ja henkilöhahmojen suhteen. (Ja etenkin televisiosarja Firefly.) Joukko eri sosiaaliluokkien ihmisiä matkustaa samalla vankkurilla intiaaniuhkasta huolimatta. On juoppoa tohtoria, lipevää uhkapeluria, ylvästä kenraalinrouvaa, sheriffiä, prostituoitua ja John Waynen esittämä lainsuojaton pyssysankari. Hahmokatraan vuorovaikutus on täynnä sähäkkää dynamiikkaa ja näkemystä. Tekopyhyys ja halveksunta saavat kyytiä, kun hahmot oppivat tuntemaan toisiaan. Vaikka länkkäreistä onkin helppo löytää moraalisesti taantumuksellista yksioikoisuutta, löytyy sieltä myös aidosti ihailtavaa moraalisuutta.

Suuren vankkuritaistelun stuntit ovat tänäkin päivänä katsottuna huiman vakuuttavia. Stuntmiehet, joista yksi hyppii täydessä vauhdissa hevosen selästä toiseen ja toinen liukuu vankkurien ja hevosten alta, ovat todella laittaneet elämänsä alttiiksi.

Sudenpesä (1973)
(Mean Streets)
ohjaus: Martin Scorsese
****

Martin Scorsesen läpimurtoelokuva on myöhempiin mestariteoksiin verrattuna hapuileva, mutta kaikki oleellisimmat asiat ovat jo kunnossa: populaarimusiikilla ryyditetyt, hidastetut tyylittelyhetket, saman popmusiikin käyttäminen kuvan luonteen kanssa risteävästi esimerkiksi ironisin tarkoitusperin, uskonnollisen syyllisyyden teema, levoton ohjaus ja vimmaiset näyttelijät. Robert De Niro on mestarillinen, kuin myös Harvey Keitel, jonka uskonnolliset ambitiot Scorsese välittää voiceoverissa, jonka ohjaaja puhuu itse.

Orange County (2002)
ohjaus: Jake Kasdan
**

Tuntuu ilahduttavan vieraalta kritisoida elokuvaa liian tehokkaasta kerronnasta, mutta Orange County kiirehtii teinifarssinsa kanssa niin, ettei aikaa oman persoonallisuuden etsimiselle jää kuin vasta lopussa. Rikkaan perheen vesa (Colin Hanks) on kokenut kirjallisen herätyksen Stanfordin professorin romaanista, mikä saa hänet hylkäämään vanhan surffarielämän ja hakemaan kyseiseen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Virheen vuoksi hän ei pääse sisään, mutta lähtee oikaisemaan asiaa luuseri-isoveljensä (Jack Black) kanssa. Seuraa kommelluksia. Lopussa poika huomaa, kuinka hänen tavoitteena olikin lähinnä paeta omasta kotiympäristöstä – joka ei oikeasti ole niin paha.

Tarina käynnistetään niin nopeasti, että hahmoihin ja maailmaan tutustuminen meinaavat unohtua. Alkupuolisko tuntuu toivottoman geneeriseltä, etenkin turhan alas tähtäävällä huumorillaan (tosin eräs Crazy Townin mahtavaa ikihirvitystä “Butterflyta” kierrättävä vitsi kompensoi kovasti), eivätkä edes tasokkaasta näyttelijäkaartista irtoavat kelvot roolisuoritukset auta kauheasti. Catherine O’Hara ja John Lithgow irrottelevat pojan surkuhupaisina vanhempina, ja mukaan mahtuu aidosti hauskoja hetkiä. Yhtä lailla Harold Ramis vakuuttaa lyhyessä roolissaan amfetamiinipöllyisenä dekaanina.

Elokuvan käsikirjoittanut Mike White onnistui myöhemmin School of Rockissa tekemään viihde-elokuvan, joka pystyy olemaan universaalisti viehättävä olematta alentuva ja persoonallisuutta uhraamatta. Orange Countyssa kaikki merkityksellisyys vaikuttaa rasitteelta, joka kehdataan vetäistä esiin vasta lopussa, kun katsojaa on viihdytetty tarpeeksi.

Salaisen agentin tunnustukset (2003)
(Confessions of a Dangerous Mind)
ohjaus: George Clooney
**

Charlie Kaufmanin käsikirjoitukset vaativat ohjaajikseen visionäärejä, jotka pystyvät takomaan monimutkaisuudesta ja idearikkaudesta koherentin kokonaisuuden. George Clooney saa usein korostettua kohtausten kekseliäisyyttä ja hauskuutta ohjauksellaan, ja elokuva on kauttaaltaan hyvin tyylikäs. (Samaa voi sanoa Michel Gondryn ja Spike Jonzen Kaufman-elokuvista.)

Clooney vain ei saa elokuvaa tuntumaan luontevalta kokonaisuudelta. Kaikki on tavallaan kunnossa, mutta en saanut minkäänlaista otetta elokuvasta. Se soljui ohi komeina kuvina ja kaufmanilaisina outouksina, mutta tuntui etäiseltä ja merkityksettömältä. Vähän pinnistelemällä tavoitan tarinan ajatuksia tappamisesta ja roskaviihteestä, mutta liikaa en jaksaisi kurkotella; Clooneyn ulkokohtainen ohjaus ei ole sen arvoista.

Arizona kyttä (1993)
(Fixing the Shadow / Beyond the Law)
ohjaus: Larry Ferguson
**

Charlie Sheen on Dan Saxon, puoliverinen intiaani, jota rasisti-isäpuolen terrori jahtaa yhä aikuisena painajaisina. Saxon on kuumaverinen kyttä, joka soluttautuu pahamaineiseen moottoripyöräjengiin. Keikalla Saxon joutuu kohtaamaan myös omat demoninsa.

Synopsis kertoo paljon, mutta elokuvan luonnetta voi avata vielä tarkemmin kuvaamalla viittä peräkkäistä kohtausta, jotka löytyvät elokuvan alkupuolelta:

  1. Potkut saanutta Saxonia saapuu tapaamaan FBI-agentti, joka ehdottaa Saxonille peitetehtäviä. Agentti tietää Saxonin historiasta. Saxon kieltäytyy.
  2. Saxon suostuu seuraavassa kohtauksessa, ilman miettimistaukoa.
  3. Hevibiisillä säestetty montaasi, jossa viikset kasvattanut Saxon yrittää ostaa huumeita onnistumatta. (Yhdessä otoksessa mikki näkyy kuvan ylälaidassa.)
  4. Saxon värvää yksinkertaisen jengiläisen apulaisekseen.
  5. Bluesrockbiisillä säestetty montaasi, jossa Saxon uuden kumppaninsa kanssa kokoaa Saxonille oman prätkän. (Mikki näkyy.)

Ja luonnetta voisi avata myös muutamalla sivuhuomiolla:

  • Saxon ajaa moottoripyörällä junttibaariin sisään ja hakkaa Michael Madsenin esittämän jengijohtajan kanssa juntteja rinta rinnan.
  • Kun Saxon lempii pokaamansa toimittajan kanssa, nainen kaataa kiihkossaan lampun, jonka ottaa vastaan ruudun alareunasta ilmestyvä irtokäsi.
  • Elokuvassa on viisi montaasia, joista kolmessa soi hevimusiikki, ja joista kahdessa piilotetaan veitsiä vaatteisiin/saappaisiin.
  • Mikki näkyy neljä kertaa uudestaan.

Haluaisin vielä toistaa Sheenin hahmon nimen: Saxon. SAXON.

Saxon.

Todennäköisesti tiedät juuri nyt, mitä elokuvasta pitäisit.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s