Merkittävä populaarikulttuuri

image

Populaarikulttuurin vakavissaan ottaminen tuntuu välillä virheelliseltä toiminnalta. Simppeleistä popsävellyksistä ja idiooteille suunnatuista televisiosarjoista merkitysten etsiminen on niinä hetkinä väkinäistä ja osoittaa vain omaa tarvetta pyhittää niiden kuluttaminen – ja perustella itselle sitä, miksen hakeudu sellaisten taiteiden pariin, jotka todistetusti soveltuvat paremmin merkittävien tuntemusten herättämiseen.

(Kaikista räikein esimerkki on videopelit, jotka monien mielestä pitäisi ymmärtää validiksi taidemuodoksi, vaikka yhdeksällä kymmenestä teoksesta ei ole minkäänlaisia taiteellisia intentioita – useammin jopa allergia niitä kohtaan.)

Aina kun on vaikea perustella itselle, miksi se tuhatta muuta popkappaletta kierrättävä laulu oikeasti olisi merkityksellinen ja arvokas, pitäisi ulottuvilla olla esimerkiksi Antti Hurskaisen esseekokoelma Tapan sut, joka parinsadan sivun ajan esittelee ajatuskulkuja, joissa pop linkittyy odottamattomasti ja oivaltavasti muuhun populaarikulttuuriin, ihmiseen ja maailmaan.

On nautinnollista – ja vähän vierasta – lukea kirjaa, jonka kanssa voi käydä jatkuvaa vuoropuhelua. Monesti laskin teoksen käsistä ihan vain työstääkseni vanhoja käsityksiäni uusiksi lukemani pohjalta. Iso osa artisteista, joista Hurskainen kirjoittaa, on samoja joita itsekin kuuntelen. The Curen kuunteleminen esikaupunkialueella (oikeastaan radanvarressa kerrostaloissa, mutta läheltä liippaa) on tuttua, kuin myös kulttuurisen itsemurhan tekeminen teininä, ja sitä seurannut kulttuuriopportunismi sekä televisiosarjoista sisäistettyjen karkeiden elämänkatsomusten häpeämään oppiminen. En välitä matkustamisesta ja kapinoinnin sijaan mieluummin tottelen käskyjä hiljaa.

Hyvä esseistiikka vangitsee, vaikka aihe ei kiinnostaisi, kuten Antti Nylén huomioi Twitterissä Hurskaisen esikoiskokoelma Ozzytekstistä. (Jonka tietenkin olen jättänyt lukematta aihealueen vuoksi.) Kirjoittajan vaikuttavuus ei voi pohjata siihen, että lukija samaistuu kirjoittajaan, vaan ymmärtää, mitä kirjoittaja tarkoittaa. Silti: ei samaistumisesta selvästikään ole haittaa. On kiehtovaa lukea älykkäitä ajatuksia positiosta, jonka vaistonvaraisesti tietää.

***

Kokoelman vaikuttavin essee on “Matka on voimakkaiden kiertopalkinto”, jossa Hurskainen argumentoi matkustamista vastaan introvertin näkökulmasta. Maailmaa kohtaan avoimesti suhtautuville matkustaminen toimii avartavana kokemuksena; introvertille ei.

“Minun, jolle jokainen Dallapénpuistossa tuttavuutta tekevä nousuhumalainenkin on sosiaalinen painajainen, on tyydyttävä ajatteluun. Tai pikemminkin ei-elämiseen, jota voi pitää taiteelle ja populaarikulttuurille omistautumisen syynä ja seurauksena. Paikallisten sohvalla en nimittäin nukkuisi silmäystäkään. Ruokapöydässä kieltäytyisin lähes kaikesta, syleilyt jättäisin väliin aviouskollisena. Navetassa säälittäisi eläinten kohtelu, mutta myös lika ja haju vieraannuttaisivat. Oppisin todennäköisesti vihaamaan kulttuuria vain koska olisin joutunut poistumaan kotoani ja menettänyt itsemääräämisoikeuteni. Idioottimainen kala syyttäisi kuivaa maata.”

Piirsin kappaleen viereen huutomerkin. Juuri näin! Introverttina, joka lapsena jätti useampia kesäleirejä kesken kuin ei, ja jossa kaikki yli päivän kestävät ekskursiot kotoa herättävät edelleen pakokauhua, minun on usein ollut vaikea ymmärtää sitä, miksei matkustaminen anna minulle niitä positiivisia kokemuksia joita muut kertovat saavansa.

“Pitäkää villi kokemuksellisuutenne”, Hurskainen kirjoittaa ja puolustaa meitä kotona homehtujia: “elämälliset rajoitteet on kammettava vahvuuksiksi. Kirjoista – kirjoja ovat myös äänilevyt, elokuvat ja teatteriesitykset – oppii liki kaiken: toiseuden, samuuden vieraan ja tutun kompleksisine suhteineen.”

Ajatuksen matkustamisesta hyväksyn innostuneena, mutta läpi kokoelman toistuva ajatus populaarikulttuurista tärkeänä kokemusten lähteenä tuntuu ajoittain vieraalta. Siitäkin huolimatta, että juuri sieltä kokemukset useimmiten haen ja olen hakenut pitkään.

Joskus huolestuttaa, kun huomaan keskustelevani asiantuntevan oloisesti asioista, joista minulla ei ole minkäänlaista empiiristä kokemusta. Toisinaan se kauhistuttaa, varsinkin jos en edes muista, mistä elokuvasta tai kirjasta tuntemukseni ovat. Tuntemusten ja ajatusten suora lähteistäminen ei tietenkään ole mitenkään uskottava ajatus, mutta olo on silti hetken verran synteettinen.

Paddy Chayefskyn käsikirjoittamassa mestariteoksessa Network (1976) puhutaan television kasvattamasta sukupolvesta, joka pystyy kokemaan elämän vain viihteen antamien tarinamuottien läpi. Ihmisen elämästä tulee ketju tarinankäänteitä. Samalla viihde käpertyy itseensä yrittäessään vangita koko elämän kirjon. Tv-evankelista käskee olemaan vihainen ja sulkemaan television. Vastakulttuuri ja valtakulttuuri sulautuvat yhteen viedessään ihmisen huomion tärkeistä asioista itseensä.

Onneksi kaikki populaarikulttuuri ei kuitenkaan ole sitä tylsyyttä turruttavaa viihdettä, johon Network viittaa. On myös transsendentaalisia teoksia, joilla voi oikeutetusti nousta maallisen yläpuolelle. Niihin uppoutumista on helppo perustella itselle. Bruce Springsteenin heittäytyvä optimismi on arvokasta kokemuksellisuutta meillekin, jotka pysyttelemme mieluummin turvallisen lasin takana tarkkailemassa – aivan kuten Randy Newman, jota Hurskainen vertailee Springsteeniin.

Newman tarkastelee Amerikkaa ulkopuolisena, Springsteen osallisena. Newmanin musiikkiin on mahdoton uppoutua ja mahdoton todella rakastaa, Hurskainen huomioi, eikä Newman musiikkiaan sellaiseksi olekaan tarkoittanut (pl. elokuvamusiikki). Se on ironiaa tihkuvaa huomiointia tarkkaan valikoidulle yleisölle, kun taas Bruce “on yhtä kiinnostunut travellerin kuin introvertinkin sielusta koska näkee kaikessa lihassa ja hengessä sanomansa mahdollista tarttumapintaa”. Bruce uskoo ihmiseen ja unelmiin ja niiden perään lähtemiseen, ja Born to Runia kuunnellessa niihin voi uskoa itsekin, tai ainakin uskotella itselleen että vastaavanlainen heittäytyminen olisi minulle mahdollisuus oikeassa maailmassa.

Oikeasti oma todellisuus on enemmän vellomista The Curen turvallisessa esikaupunkiahdistuksessa, mitä Hurskainen kuvaa esseessä “Veriset kukat ja oloasu”.

The Curen hampaattomuus verrattuna aidommin ahdistavaan synkistelymusiikkiin, kuten Joy Divisioniin, kääntyy esseessä yhtyeen vahvuudeksi. Robert Smithin ahdistus on arkista ja vähän mitätöntä, ja juuri siksi niin tärkeää.

Esseessä Hurskainen myös kuvaa erityisen tarkasti Sofia Coppolan Marie Antoinetten musiikillista nerokkuutta. Marie Antoinetten elämä on elokuvassa aitojen suojassa koettua vuoroittaista ahdistumista ja pakahtumista. Mikäpä siihen paremmin soveltuisi kuin The Cure.

Mainokset

Sipilän liian pitkät elokuvat

Helsingin Sanomien toimittaja Annamari Sipilä harmitteli Christopher Nolanin Interstellaria koskevan jutun kainalotekstissä elokuvan kestoa. Interstellar kestää kaksi tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia.

Sipilä valitti asiasta elokuvan päänäyttelijä Mathew McConaugheylle, koska sellaisia asioita päivälehtien toimittajat näyttelijöille ja ohjaajille haastatteluissa sanovat. McConaughey vastasi juuri niin kuin kuka tahansa elokuvafani vastaisi: ei se kesto häiritse, jos sisältö on kohdallaan.

Aika on elokuvateatterissa suhteellista, Sipilä kirjoittaa ja on oikeassa. Pituuden tuntu syntyy useimmiten aivan jostain muusta kuin varsinaisesta kestosta. Puolitoistatuntinenkin elokuva voi tuntua sietämättömän pitkältä, jos kerronta tökkii. Haparoiva kerronta voi ilmetä esimerkiksi kohtauksissa, joissa esitellään hahmojen persoonallisuuksia ilman että hetket ajaisivat tarinaa eteenpäin. Toiminnallisen elokuvan taitavimmat käsikirjoittajat ja ohjaajat pakkaavat infoa pieniin hetkiin ja pitävät kerronnan rytmin yllä.

On aivan mahdollista, että Interstellar on liian pitkä. Sipilän kirjoituksesta sitä on vaikea saada selville, kritiikki se kun ei ollut. Tuntuu kuin kirjoittaja ei olisi halunnut tai osannut antautua elokuvalle niin, että olisi voinut antaa sille täyden huomionsa ja siinä samassa ylittänyt oman ruumiillisuutensa – siis kieltänyt pakaroilta oikeuden puutua.

(Sipilä kyllä vihjaa, ettei nähnyt Interstellarissa pituuden oikeuttavaa sisältöä, mutta tekee sen niin välinpitämättömästi, että on vaikea sanoa miten hän näkemäänsä oikeasti tulkitsi.)

Tulee mieleen Antti Hurskaisen tuore esseekokoelma Tapan sut. Nimiesseessä Hurskainen kirjoittaa John Grantin keikasta, jonka aikana meni nukahtamaan kesken kaiken. “En kyennyt mukailemaan kuolonväsymyksen ehtoja JA antautumaan John Grantin laulujen lumoukseen. Tottelin pienuutta.”

Hurskainen häpeää ruumiinsa rajoituksia, kun taas Sipilä rakentaa makunsa niiden ympärille.

Aikaisemmin Sipilä kirjoitti elokuvista kolumnissaan, jossa piti eurooppalaisia elokuvia “kärsimystaiteena”, hidassoutuisina katsojankiusaajina. Kirjoittaja mieltää taide-elokuvista tykkäämisen teeskentelyksi, ja kertoo haluavansa “elokuvansa alle sadan minuutin pituisina, ammattilaisten tekeminä ja selvästi artikuloituina”.

Tuollaista on melko vaikea vastustaa vaikuttamatta mielensä pahoittaneelta ja teennäiseltä elokuvaintoilijalta.

Tosin Laajakuvan päätoimittaja Mikko Lamberg ei vaikuttanut Sipilälle kirjoittamassaan terävässä vastineessa:

“Ennen kaikkea huolestuttavinta ja aina jollain tapaa surullisinta on ihan vain ylimielisyys. Tarkoitan tällä siis tiettyjen taidepopulistien lausuntoja siitä kuinka hitaus ja ajoittainen raskaus ovat poikkeuksetta katsojalleen varmasti kärsimystä, ja arthouse-elokuvista pitäminen on poikkeuksetta teeskentelyä. Mikä oikeus kellään on määrittää se mitä joku toinen voi saada irti taiteesta? Kuka tämän oikeuden luovutti Annamari Sipilälle tai kellekään muulle, joka kokee ilmeiseksi velvollisuudekseen ilmituoda mistä toisten ihmisten kuuluu Oikeasti Pitää? Miten kellään voi olla pokkaa edes ehdottaa, että joku on varmasti valheellinen oman makunsa suhteen?”

En ymmärrä, miksi Sipilä kokee tarpeelliseksi jakaa ylenkatsovia elokuvanäkemyksiään päivälehden sivuilla. Entä jos kulttuurista kirjoittaessa hän yrittäisi antautua sille teokselle ja etsiä siitä sitä ylentävää vaikutusta, minkä parhaasta taiteesta ja viihteestä voi löytää.

Välinpitämättömyys kulttuurista kirjoittaessa ärsyttää eniten, paljon enemmän kuin sivistymättömät mielipiteet – tai teennäisyys.