Syyskuun elokuvapäiväkirja: Vadelmavenepakolainen, Angry Video Game Nerd: The Movie, 22 Jump Street, God Help the Girl

image

Kävin katsomassa uutuuselokuvia! Kävin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla! Annoin elokuville huonoja arvosanoja! Mitä ihmettä! Lisää huutomerkkejä!!

Kuukauden paras elokuva: Short Term 12

Vadelmavenepakolainen (2014)
ohjaus: Leif Lindholm
**

On todella vaikea kuvailla, miksi Vadelmavenepakolainen ei toimi. Yleensä negatiivinen kritiikki on helpompaa kuin positiivinen, ja siksi tällainen hämmentää. Osin vaikea suhde johtuu siitä, että olen lukenut kirjan. Olin varma, että se soveltuisi hienosti elokuvaksi: Miika Nousiaisen vitsit käyvät kirjassa hetki hetkeltä absurdimmiksi ja satiiri kansallisista alemmuudentuntemuksista hauskemmaksi. Elokuvasta sellaista ei löydy. Vadelmavenepakolaisen katsoneelle ulkomaalaiselle olisi todella vaikea perustella, miksi suomalaisten alemmuudentunto ruotsalaisia kohtaan on a) ymmärrettävää ja b) hauskaa.

Komiikan luonne on täysin hukassa. Hapuilu kumpuaa eniten siitä, ettei elokuva osaa suhtautua päähenkilöönsä. Elokuvan Mikko on ruotsifani, joka ei jostain syystä osaa puhua ruotsia kunnolla (toisin kuin kirjan Mikko, joka stressaa pienimmästäkin aksenttivirheestä), mutta näyttelijä ei myöskään osaa puhua kunnolla suomea. Yhdessä ne luovat hyvin vaikeasti hahmotettavan hahmon. Kirjassa suurin osa komediasta kumpusi Mikon sosiopatiaan keikahtavasta totisuudesta, mutta elokuvassa kyseessä on sympaattinen soheltajatorvi.

Elokuva sitten on sellainen sympaattinen farssi, ja se on sitä mahdollisimman kiusallisesti ja epähauskasti. Mikon ja tämän “siskon”, Marian välinen suhde on lievästi ilmaistuna kömpelö. Juoni on tarpeettoman monimutkainen ja kirjaan verrattuna liian pehmeä. Asetelma olisi vaatinut sen absurdiuteen uppoutumista, ei sen pehmentämistä vähän kaikille sopivaksi – koska juuri tällaisessa tapauksessa se on yhtä kuin ei mitään kenellekään.

Dogma (1999)
ohjaus: Kevin Smith
**

Tylytin edellisessä elokuvapäiväkirjassa Kevin Smithiä Jersey Girlin katsottuani ja kehuin hieman Clerks II:n pohjalta. Olin valmistautunut pitämään Dogmasta, varsinkin tuoreena teologian opiskelijana. Kuinka Jumalaa pilkataan, kuten Juice Leskinen kysyi, se on kiinnostavaa. Dogma herätti paljon vastustusta aikanaan, ja Smithin kriitikotkin usein kehuvat Dogmaa ohjaajansa onnistuneempana teoksena.

Ei oikein lähtenyt. Muutama ihan hauska vitsi, mutta lähinnä vain pitkästyin. Uskontokritiikki oli ponnetonta ja lapsellisesti joka suuntaan sohivaa. Usein se kaikista typerin ja alatyylisin kritiikki on kaikista parasta ja kekseliäintä, usein aavistamattomalla ja vaikeasti havaittavalla tavalla. Dogman kritiikki ei sellaista ollut.

Angry Video Game Nerd: the Movie (2014)
ohjaus: Kevin Finn ja James Rolfe
**

James Rolfen on vuosien varrella erottanut muista nettiin komediavideoita tekevistä harrastelijoista elokuvakerronnan tuntemus. Rolfe on käynyt koulut ja tuntee visuaalisen kerronnan alkeet sen verta hyvin, että videot voi pitkälti laskea “ihan oikeiden” videoiden joukkoon; ne eivät tarvitse sitä samaa tasoitusta kuin suurin osa nettivideoista edelleen.

Mutta oikea elokuva vaatisi paljon enemmän, eikä Rolfelle voi antaa siinä kontekstissa tasoitusta. AVGN: the Movie on paikoin näppärä mutta lopulta toivottoman kömpelö amatöörielokuva.

Elokuvan rakenne on sinänsä melko toimiva mukaelma 1980-luvun seikkailuelokuvista. Kömpelöt erikoistehosteet ovat ihan viehättäviä, ja jotkin vitseistä toimivat.

Mutta ne näyttelijät. Rolfe on toivottoman huono näyttelijä, eikä rinnalla ole yhtään oikeasti osaavaa. (Rolfen äänekäs sidekick on ainoana siedettävän rajoilla.) Oikea elokuva vaatisi toisenlaista näyttelyä kuin amatöörimäisen yliammuttua ilmehdintää. Sellaista oikeaa näyttelyä. Näyttelijöiden välillä ei ole kemiaa, ja se tappaa elokuvan jopa vielä tehokkaammin.

Eikä E.T.-pelistä kertovan videon tekeminen (siihen liittyvine kommelluksineen) ollut elokuvan aiheena ihan niin terävä kuin Rolfe ajatteli. Jotain raikkaampaa ideaa olisi tarvittu. Tämä tuntui vähän samalta kuin jos Wayne’s World olisi kertonut siitä, kuinka Wayne ja Garth olisivat todella suosittuja SNL-tähtiä, joiden täytyy tehdä jotain sarjaan liittyvää viihdyttääkseen faneja. Metatasot ja fanien nuoleskelu vaivaannuttivat. Rolfe ei tuntunut aivan ymmärtävän oikealla tavalla, mitä AVGN-videot tarkoittavat. Siksi olisi ollut kiinnostavampaa, jos elokuva ei olisi kertonut AVGN-videon tekemisestä vaan jostain tarinasta sen universumin sisällä.

21 Jump Street (2012)
ohjaus: Phil Lord ja Chris Miller
****

Phil Lord ja Chris Miller tekevät komedioita, joissa leikitellään itseironisesti lajityypeillä ja elokuvakonventioilla, mutta useimmiten niin, että metatasot tukevat teemaa tai toimivat erityisen hyvin vitseinä. Ohjaajat ymmärtävät, että metavitsit ovat hauskoja vain kun ne tarkoittavat jotain.

Lordin ja Millerin tyyli on lähellä Communityn luonutta Dan Harmonia: kummatkin tekevät ironista post-komediaa suurella sydämellä.

High schooliin palatessa Jonah Hillin esittämä Schmidt huomaa olevansa cool: suosituimmat nuoret ovat suvaitsevaisia ja älykkäitä, eivät öykkäreitä. Se on Channing Tatumin esittämälle Jenkolle huonompi juttu: kukkoilulla ei pääse minnekään, toisin kuin vielä 1990-luvun lopulla. Samalla Schmidtista tulee se inhottava kiusaaja joka Jenko oli, kun taas Jenko saa huomata, miltä kiusattavista tuntui.

Näen joskus unia, joissa joudun jonkin sekaannuksen takia takaisin peruskouluun. Ne ovat aina pahoja unia. Mitä tekisin toisin, jos oikeasti joutuisin palaamaan kouluun? Lord ja Miller saavat kuvattua täydellisesti sekä sukupolvimuutoksen että sen, kuinka paljon nuoruus määrittelee sitä, millainen ihmisestä tulee. Se on oikeasti aika helvetin naurettavaa – tai olisi jos se ei näin jälkikäteen masentaisi niin paljon.

Elokuva on erittäin hauska. Jonah Hill on hyvinä hetkinään koomikkonero, ja Channing Tatum yllättää pitämällä pintansa. Sen lisäksi että käsikirjoitus on niin täynnä fiksuja vitsejä, on sivunäyttelijöinä vielä sopivat kyvyt tukemassa: Jake Johnson, Nick Offerman, Ice Cube (joka on kohtauksessa, jonka taustalla soi N.W.A:n Straight Outta Compton – meta meta!), Brie Larson, ja yhdysvaltalaiskomedian takuunimet Rob Riggle ja Chris Parnell, joista kumpaakaan en tuntenut aikaisemmin nimeltä, mutta joista kummankin edellisistä rooleista olen nauttinut kovasti.

Tämä on niitä harvinaisia toimintakomedioita, joissa pysytellään melko normaalissa todellisuudessa, ja elokuvagenret syntyvät nimenomaan siitä, kun hahmot hahmottavat elämänsä näkemiensä elokuvien läpi. Aivan kuten Communityssa ja Edgar Wrightin elokuvissa, genrejä käytetään korostamaan hahmojen tunnetiloja ja tarinaa.

22 Jump Street (2014)
ohjaus: Phil Lord ja Chris Miller
****

Katsoin 21 Jump Streetin päästäkseni katsomaan jatko-osan elokuvateatteriin. Pidin tästäkin paljon ja nauroin runsaasti. Harva komediajatko-osa pääsee yllättämään näin. Lord ja Miller tiedostavat alusta alkaen – ironiaa tihkuen – jatko-osan olevan aina väistämättä huonompi kuin alkuperäinen, koska katsojat haluavat lisää samaa, vaikka oikeasti tietämättään haluavatkin jotain aivan uutta. Komedian täytyy yllättää toimiakseen, ja 22 Jump Street yrittää samalla 1) tiedostaa katsojan odotukset saman vanhan näkemisestä, 2) pilkata niitä ja 3) ylittää ne. Mahdoton tehtävä, mutta jotenkin elokuva siinä onnistuu

Rakenne on sama kuin edellisessä, mutta ympäri käännettynä. Nyt Jenko on omassa elementissään urheilupönttöjen veljeskunnassa, joka haluaa hänet jäseneksi mutta ei Schmidtiä. Schmidt roikkuu jaloissa ja Jenkon mukaan “vetää häntä alas”. Jenko saa uuden parhaan kaverin itsensä kaltaisesta tyhjäpäästä – mutta onko hän liiankin samanlainen?

Niinkin paljon kuin elokuvasta pidin, meinasin joskus hukkua itseironiaan, ja mietin: onko elokuvayleisö oikeasti niin turtunutta kaikelle, että mitään tuntemuksia ei voida tarjota ilman tuhtia ironiapeitettä? Onko viattomuus kuollut? (Lisään tähän itseironisen huomautuksen, että se ei voi olla kuollutta, kun kukaan kehtaa kysyä tosissaan “onko viattomuus kuollut”. Eli siis… se on? Ei?)  Lord ja Miller käyttävät ironiaa edelleen keinona kertoa tarinan, jonka haluavat; ystävyydestä ja elämässä etenemisestä ystävän kanssa.

Brazil (1985)
ohjaus: Terry Gilliam
*****

Ihminen on rasite. Byrokraattinen systeemi pyörisi niin sujuvasti, jos ihmiset eivät hangoittelisi vastaan ja osaisivat toimia etujensa mukaisesti – eli systeemin hyväksi. Pahin rikos, mitä ihminen voi tehdä, ei ole kapinointi vaan viraston paperin ja ajan kuluttaminen. Virastot ovat korkeita ja käytävät pitkiä, ja ihminen on niiden keskellä hyvin pieni.

Brazil on satiirinen dystopiakuvaus yhteiskunnasta, jota massiivinen byrokratiakoneisto pyörittää. Koneisto ei tee virheitä, paitsi silloin kun saattaa vangituksi syyttömän miehen, jonka vahingossa tapattaa – ja jonka omaisille tietenkin läimäisee “tietojenkäsittelymaksun” tapahtumasta. Asiaan sekaantuu pikkuvirkamies, joka lopulta huomaa, ettei byrokratialta välty kuin kuolemalla – tai vaipumalla oman päänsä sisään laulamaan Brazilia.

Voiko systeemiä vastaan nousta? Brazilin näkemys on surumielinen.

Terry Gilliamin tyylissä huomattavinta ovat poukkoileva tarinankerronta ja dialogin vähyys. Hänen elokuvansa etenevät aivan omalla logiikallaan, eikä asioita selitetä liikaa puhki. Asiat välittyvät hahmojen olemuksesta ja eleistä, sekä ympäristöstä ja visuaalisesta tarinankerronnasta. Gilliamilla on sen verran rahkeita, että hän voi kuljettaa tarinaa juuri niin miten itse lystää.

Tämä teki jopa kovemman vaikutuksen kuin Time Bandits, joka oli lapsenomaisemmalla tavalla innostavaa katsottavaa. Tässä ihastuin samaan vinkeään huumoriin (Robert De Niro on elokuvassa riemastuttava), surrealismiin (loppu oli huikeaa katsottavaa), mutta myös terävään satiiriin ja surumielisyyteen kapitalismin ja byrokratian edessä.

Tietenkin loppu on surullinen. Mitä muuta se voisikaan olla?

Pulp: A Film About Life, Death and Supermarkets (2014)
ohjaus: Florian Habicht
****
(Rakkautta ja anarkiaa 2014)

Pulp-dokumentin tärkein tavoite oli kertoa jotain merkityksellistä yhtyeestä, sen faneista ja kotipaikkakunta Sheffieldistä. En ole varma, kuinka hyvin dokumentti siinä onnistui, mutta ainakin sitä katsoessa jokainen fanikohtaaminen – oli se sitten kuinka irrallinen ja outo tahansa – tuntui jollain tavalla kanavoivan niitä teemoja, jotka dokumentti liittää Pulpiin. Yhtye kertoo yksinäisyydestä, seksuaalisuudesta (usein inhorealistisesti), pikkukaupunkiahdistuksesta, luokkasurffailusta ja sen sellaisesta.

Olen kuunnellut lähinnä yhtyeen läpimurtolevy Different Classia, enkä näin tunne yhtyeen maailmaa niin hyvin, että voisin olla kauheasti teemojen valikoinnin onnistuneisuudesta mitään mieltä, mutta kohtaukset ainakin tuntuivat osuvilta. Dokumentti sijoittuu yhtyeen viimeistä keikkaa edeltäville päiville. On Pulp-luennoitsijaa, Pulpia fanittavia vanhoja ihmisiä, nuoria lapsia, jotka eivät ole kuulleet Pulpista mutta tykkäävät olla kameran edessä, Pulp-jalkapallojoukkue, tosifani Amerikasta ja naiseksi pukeutuva nuori mies. Elokuva soljuu kevyesti eteenpäin tasapainotellen ajoittaisia bändiläisten haastatteluja ja arkistomateriaaleja arkisten ja inhimillisten kuvausten kanssa. Kovaa faktaa on todella vähän, mutta tyylikästä tunnelmointia riittää.

Short Term 12 (2013)
ohjaus: Destin Daniel Cretton
*****
(R&A 2014)

Juha Siltala kirjoittaa kirjassaan Nuoriso – mainettaan parempi, kuinka nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet Suomessa 1990-luvun laman myötä. Taloustilanteesta ja tulevaisuudennäkemyksistä ahdistuneet vanhemmat kasvattivat ahdistuneita lapsia. Kaikkein huono-osaisimmista kasvoi parikymppisenä eläköityviä sosiaalitoimiston asiakkaita ja vanhempia, joilla ei koskaan ollut kuvaa siitä, millainen on hyvä vanhempi.

Short Term 12 kuvaa tämän pari-kolmekymppisten sukupolven ja nuoremman sukupolven kohtaamista. Sukupolvien välillä on syvä ymmärrys ja tarve tulla yhdessä toimeen; luovia eteenpäin yhtä eksyksissä, yhtä rikkinäisinä.

Grace (Brie Larson) työskentelee huostaan otettujen lasten lyhytaikaisosastolla. Grace ymmärtää nuorten ahdistusta, ja käyttää omia kokemuksiaan lapsille kommunikoimisessa. Itse Grace ei kuitenkaan osaa käsitellä rikkinäisestä lapsuudestaan kumpuavia tunne-elämän ongelmiaan, mikä on samalla osastolla työskentelevälle, sijaisperheessä kasvaneelle poikaystävälle harmituksen aihe.

Osastolle saapuu nuori tyttö Jaden, joka ei päästä ihmisiä lähelleen. Hänen isänsä on tulossa hakemaan häntä kuitenkin pian, eikä Jaden halua “muodostaa lyhytaikaisystävyyksiä”. Kun isä ei ilmesty, Jaden musertuu totaalisesti. Kyseinen kohtaus on vaikuttava, ja Jadenin nuori näyttelijä hämmästyttävän hyvä.

Kohta 18-vuotias Marcus on joutumassa pois osastolta, mikä saa hänet oireilemaan huumeiden ja väkivallan kautta. Koskettavassa räpissä hän ilmaisee tuntemuksensa: miten hän voisi tietää, millaista on oikea elämä, kun hän ei ole koskaan sellaista päässyt todistamaan? Kohtaus on intensiivinen ja vaikuttava.

Elokuva kuvaa auttamisen tarvetta tarkasti. Usein ihmiset, joilla on ollut samoja ongelmia, haluavat auttaa toisiaan, olla läsnä ja ymmärtää. Tutkimuksissa on kai todettu nykynuorten olevan edeltäjiään empaattisempia toisiaan kohtaan. Kaikille on luvassa sama maailma, samat tulevaisuudennäkymät, sama yhteiskunnan sisäänrakentama tarve kilpailla toisiaan vastaan vähenevästä hyvinvoinnista; juuri sitä vastaan he kapinoivat. He roikkuvat siinä hyvinvoinnin illuusiossa, joka on nuorille joskus myyty ja sittemmin poliittisin päätöksin pois viety.

Short Term 12 liikkuu jutustelevasta ja kevyestä indiekomediasta uskomattoman sulavasti syvälliseksi draamaksi. Näyttelijäsuoritukset ovat ilmiömäisen hyviä, etenkin Brie Larsonin ja muutaman nuoren. Gracen hiljattaisesta murtumisesta tulee ovelasti koko elokuvan tunneydin.

Mieleeni tuli usein Spike Jonzen Where the Wild Things Are, eikä ainoastaan loistavasta ohjauksesta. (On vaikea tehdä hauras elokuva olematta pliisu; kaunistelevan indiedraamasöpöilyn rinnalla on molemmissa juuri oikea määrä rankkaa draamaa, synkkyyttä ja ahdistusta.) Molemmissa elokuvissa lapset (tai Jonzen elokuvan kohdalla “lapset” eli hirviöt) joutuvat yhdessä ilman auktoriteetteja ottamassa selvää siitä, miten toisia tulee kohdella, kun itse ei pysty olemaan aina kauhean täydellinen ihminen.

Tästä elokuvasta on vaikea kirjoittaa sortumatta latteuksiin – kuten tästä tekstistä huomaa. On mahdoton nousta elokuvan tasolle, varsinkin pilaamatta sen vaikuttavuutta. Katso Short Term 12.

God Help the Girl (2013)
ohjaus: Stuart Murdoch
***
(R&A 2014)

Belle and Sebastianin kappaleissa (ja levynkansissa) nuoret miehet ja naiset unelmoivat kodin suojista kumppaneista, ahdistuvat tylsyydestä, kirjoittavat lauluja hevosista ja matkustavat busseilla harrastusmielessä (mikä on surullista). Elämässä ei ole kauheasti tapahtumia, ja eniten tapahtuu haaveissa.

God Help the Girl samanaikaisesti vangitsee kappaleiden nätin puolen, mutta myös draamattomuuden. Elokuvaa vaivaa päämäärättömyys. Lukuisat indievelttoiluelokuvat ovat osoittaneet, että päämäärättömyydestä voi tehdä merkittävää taidetta, mutta Murdoch ei siinä aivan onnistu. Siihen vaikuttaa moni asia, päällimmäisimpänä heikko taju elokuvadraamasta. God Help the Girl velloo kohtauksesta toiseen ilman dramaattista painetta.

Päähenkilö, biisejä kirjoittava, sairaalasta paennut Eve haaveilee yhtyeestä, ja päätyy perustamaan sellaisen kitaraa soittavan pojan ja toisen tytön kanssa. Melko onnistuneen alun (jossa kerrotaan Even taustasta ja elämästä) jälkeen elokuva hapuilee päämäärättömänä, kun kolmikko söpöilee keskenään ja virittelee bändiä kasaan. Kun elokuvissa tapahtumat yleensä johtavat toisiin tapahtumiin, God Help the Girl latoo kohtauksia peräkkäin ilman kaarta ja keskinäistä kausaliteettia. Kolmikko puhuu suunnitelmistaan ja popmusiikista niitä näitä, mutta mikään ei muutu eikä mitään tapahdu. Teemat popmusiikin vaikuttavuudesta ja sen tekemisestä kyllä lähtevät itämään kolmikon jutustelusta, mikä toimi lähinnä taidokkaan dialogin ja erinomaisten näyttelijöiden ansiosta.

Murdoch on kirjoittanut elokuvan God Help the Girl -levyn kappaleissa ja sen kansiteksteissä kertomansa tarinan ympärille. Se on todella hyvä levy, täynnä loistavia popkappaleita. Murdochin lyriikka toimii tarinallisena poplyriikkana, mutta ei tarinaa kertovana lyriikkana, jos sellaisen eron voi tehdä. Jälkimmäisiä musikaali tarvitsisi. Biisien tapahtumat ja vitsit kuvitetaan elokuvan maagiseen tyyliin sopivan kepeästi ja liioitellusti, mutta tarinaa on mahdottoman vaikea hahmottaa lyriikoista.

Parhaat puolet ovat näyttelijät ja musiikki. Näyttelijät tulvivat karismaa ja saavat dialogista paljon irti. Kemia on kuplivaa, ja kolmikon söpöilykohtaukset ovat kuin suoraan Belle and Sebastianin levynkansista ja musiikkivideoista, ja jo sellaisinaan ihastuttavia ja katsomisen arvoisia. Murdochin ohjaus on usein visuaalisesti erinomaista, mutta jossain pienissä asioissa, kuten vitsien ajoittamisessa, hän epäonnistuu välillä karmaisevasti.

Musikaalikohtaukset ovat hienoja. Koreografioiden ja ohjauksen ajoittainen pienimuotoisuus vain korostaa sitä, miten sympaattista on tähdätä suuren luokan musikaali-ilotteluun näin pienellä budjetilla ja mittakaavalla.

En halua pilata loppua, jos joku tämän lukija elokuvan haluaa katsoa, mutta haluan silti referoida sitä vähän. Ihan lopussa näkökulma siirretään Eveltä pojalle, joka on ihastunut tähän. Tämä saa viimeisen sanan, ja Even aivoitukset jäävät mysteeriksi.

Siihen tuntuu kiteytyvän jotain Belle and Sebastianista: vaikka monet kappaleet on kirjoitettu naisen näkökulmasta, ne ovat kuitenkin pohjimmiltaan kuvitelmia naisista, joiden pään sisään kukaan mies ei voi koskaan päästä.

Lauluissa he ovat kiehtovan mysteerisiä ja omapäisiä, mutta elokuvassa alikirjoitettuja ja etäisiä.

Joe (2013)
ohjaus: David Gordon Green
****
(R&A 2014)

Kaksi 2000-luvun parhaista hölmöilykomedioista (Your Highness ja Pineapple Express) ohjannut David Gordon Green osoittaa olevansa myös erinomainen draaman taitaja, mikä ei yllätä, sillä onhan hyvän draaman tekeminen helpompaa kuin hyvän komedian. Kaikista vaikeinta on tehdä hyvä draama, joka on myös hauska, mitä Joe on. Ei liian hauska, sillä sävy on pitkälti raskassoutuinen ja masentava, mutta juuri niin hauska, että elokuva löytää tarvittavan määrän ihmisyyden valoisia puolia.

Kun Nicolas Cagen esittämä Joe on kuunnellut tarpeeksi niljakkaan vihamiehensä uhittelua ja lyönyt miehen pään baaritiskiin ja uhannut rikkoutuneella lasipullolla, huokuu Cagen kasvoilta parin sekunnin ajan niin paljon ahdistusta ja vihaa, ettei kukaan skeptikko voi kiistää Cagen olevan mestaritason näyttelijä (lukuisista huonoista rooleistaan huolimatta). Cage on elokuvassa ahdistuneen, nurkkaan ajetun miehen todellinen ruumiillistuma.

Joe ottaa huomaansa nuoren pojan, jonka isä on hyödytön juoppo, joka vie pojan vähät rahat ja vetelee korville. Joen ja pojan välille syntyy isällinen suhde. Loppu on ehkä hieman karkea ja tyypillisen toimintaelokuvamainen luonteeltaan, mutta se välittää hienosti teemoja isyydestä.

Poikaa esittävä näyttelijä on loistava, kuin myös isä, jossa on vuoroin säälittävä juoppo ja välillä uhkaava alistaja. Kaksikon suhde on melkein jopa lämmin alussa, mutta isä osoittaa valtansa pian. Poika on menossa samaa polkua kuin Joe, eikä Joe halua sitä. Maailma on vienyt Joesta parhaan terän; hän ei osaa pitää hermojaan kurissa. Sydän on kyllä paikallaan – toimintaelokuvakliseen mukaisesti. Joe ei kuitenkaan ole kovin oikeellinen ja järkevä teoissaan. Hän ei ole ylivertainen moralisti, vaikka tekeekin joskus moraalisesti oikeita tekoja.

Poika (2002)
(About a Boy)
ohjaus: Chris Weitz ja Paul Weitz
****

Vau. Nyyhkytin lopussa nolosti, ja olen melko varma siitä, että Hugh Grant on vähintäänkin erittäin kelpo näyttelijä ja kirjailija Nick Hornbyn vaikuttava humanisti. Eristäytymällä omaksi saarekseen voi pysyä kohtalaisen onnellisena, murheettomana, mutta niillä muilla ihmisillä on omat murheensa joka tapauksessa – ja ne ihmiset voivat olla yhtä kuin merkitys. Hugh Grantin hahmolla ei ole murheita, mutta ei myöskään merkityksiä elämässään. Pienen, murheellisen pojan auttamisesta tulee merkitys.

Eli: vastahankainen mies oppii rakastamaan rikkinäistä poikaa. Usein romanttisissa komedioissa (jollaiseksi tämän voi laskea, jos puhuu romanttisista komedioista hyvin laajassa merkityksessä) toinen osapuoli on sietämättömän ilkeä ihminen, mistä rakastuminen saa draaman. Tässä Grantin hahmon tunnekylmyys tuntuu aika perustellulta. Ei hän ole mitenkään tarpeettoman ilkeä; hänellä ja pojalla ei vain ole mitään sosiaalista ympäristöä, jossa he voisivat olla toistensa lähellä. Se on itse asiassa aika outoa, ja Poika kyllä muistuttaa siitä. Siinä elokuva tarttuu aiheellisesti nyky-yhteiskunnan outouteen: meidän pitäisi olla yhdessä, mutta emme osaa, jos emme toteuta sosiaalista etikettiä. Ei meidän pitäisi olla yksin, meillä pitäisi olla toistemme lähellä! Ei mitään saaria!

Käsikirjoitus on todella tiukka ja silti juttelevan, rönsyilevän oloinen. Myös High Fidelityssa säilytettiin Hornbyn kertojaääni, minkä ymmärtää: se on todella kaunis ja sointuva, ja todennäköisesti Hornbyn tarinoista häviäisi aivan liikaa ilman sitä.

X-Men: The Days of the Future Past (2014)
ohjaus: Bryan Singer
****

Monimutkainen juoni, joka viittaa melkeinpä kaikkiin aiempiin X-Men-elokuviin, ei kauheasti haittaa: Future Past on erittäin hieno toimintaelokuva. James McAvoy ja Michael Fassbender huokuvat karismaa ja kemiaa keskinäisissä kohtauksissaan, jotka muodostavat elokuvan ytimen. Vähän pelkäsin elokuvan hapuilevan kaikkine päähenkilöineen, mutta ydin erottuikin pöhöttyneen pinnan alta, ja isompiin rooleihin tottuneet näyttelijät siirrettiin sujuvasti sivurooleihin. Tässä mentiin tarinan ehdoilla.

Elvis Costello: Mystery Dance (2012)
ohjaus: Mark Kidel
**

Musadokumentteja voi tehdä elokuvallisesti kunnianhimoisesti, kuten Pulp-dokumentti osoitti, tai sitten niitä voi tehdä mielikuvituksettomasti. Voi käydä Elvis Costellon kanssa vanhoilla lapsuuden kulmilla, puhua vanhemmista ja isovanhemmista, käydä uraa läpi kronologisesti. Jutustella Costellosta toimittajien ja yhteistyökumppanien kanssa. Antaa ihmisten taputella toistensa selkiä. Visuaalisesti elokuva on yhtä arkisto- ja fillerimateriaalia. Paljon tarpeettoman pitkiä musiikkiesityksiä, joiden avulla pituus juuri ja juuri venyy puoleentoista tuntiin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s