Elokuun elokuvapäiväkirja: MacGruber, Clerks II, Guardians of the Galaxy

image

Kesän katselut jatkuivat kevyiden supersankarielokuvien ja komedioiden merkeissä. Opiskelujen alkamisen takia kirjoittelu tapasi unohtua, joten suuri osa teksteistä on kirjoitettu näin parin kuukauden tauon jälkeen. Ei hyvä metodi, jos tarkoituksena on kehitellä jotain fiksua sanottavaa.

Kuukauden paras elokuva: Guardians of the Galaxy

MacGruber (2010)
ohjaus: Jorma Taccione
****

Saatan olla aivovammainen, sillä nautin MacGruberista ihan luvattoman paljon. Tiedän, että elokuvan pilkka kasaritoimintaa ja Ihmemies MacGyveria kohtaan ei ollut mitenkään ainutlaatuista, mutta nautin silti suunnattomasti elokuvan satiirista, joka tarrasi esimerkiksi pilkattavien homoseksuaalisiin latauksiin, sadismiin ja tekopyhyyteen. Nimihahmoa esittävä Will Forte on yksi 2000-luvun lahjakkaimmista koomikoista, ja jokainen 30 Rockin jakso, jossa tämä vieraili, kuului sarjan parhaisiin. Elokuvan todellinen valttikortti on silti – yllättäen – Val Kilmer pahiksena. Kilmeristä löytyy vaivatonta karismaa, mitä hänessä ei ole aikoihin näkynyt. On vaikea uskoa, että vain vähän myöhemmin Kilmer esiintyi myös Renny Harlinin Viiden päivän sodassa, eikä todellakaan edukseen.

Sisäinen AOR-setäni ei myöskään osaa olla rakastamatta tätä elokuvaa. Tiukka hardrockilla säestetty montaasi keskeytyy Toton Rosannalla, mitä seuraa Gerry Raffertyn Baker Street – ja myöhemmin tulee vieläpä Robbie Dupreen Steal Away, joka on yksi maailman parhaista aikuisrock-biiseistä! Pyhä pehmeys sentään kun on hienoa musiikkia. Jos tuon ajan haluaa muistaa maskuliinisesta kovuudestaan, on hyvä muistaa se myös pehmeydestäänkin.

Thor: The Dark World (2013)
ohjaus: Alan Taylor
***

Thor oli muistaakseni mukavan värikäs ja hömelö toimintaelokuva. Hahmojensa suhteen elokuva ei ollut erityisen toimiva (etenkin jos sitä vertaa Captain American vankkaan hahmokehitykseen ja tarinankerrontaan, kuten tässä tekstissä tehdään) tai ikimuistoinen, mutta jollain karismalla elokuva silti voitti puolelleen. En millään viitsisi katsoa sitä toista kertaa – toisin kuin Captain Americaa, joka ohjauksellisine puutteineenkin (se näyttää kamalalta) imee tarinallaan ja kapun eetoksella mukaansa.

En pahaksi onnekseni kirjoittanut The Dark Worldista mitään muistiinpanoja tuoreeltaan, ja nyt muistellessani siitä on vaikea sanoa mitään tähdellistä. (Ehkä se kertoo jotain.) Thorin ja Lokin välinen suhde oli heittämällä elokuvan paras puoli, ei vähiten näyttelijöiden (Hemsworth ja Hiddleston) kemian vuoksi. Romanssi Natalie Portmanin ihmishahmon kanssa oli taas kerran aika tyhjänpäiväinen. Avaruustoiminta oli näyttävää ja jännittävää, lopun intergalaktinen taistelu kekseliäs mutta sekava ja tyhjänpäiväinen dramaattiselta painoltaan. Kaikkiaan silti onnistunut supersankarielokuva.

Guardians of the Galaxy (2014)
ohjaus: James Gunn
****

Tästä on tarpeeton sanoa mitään muuta kuin että nautin ihan tolkuttoman paljon. Kaikesta: huumorista, musiikista (kts. MacGruber-arvion AOR-näkemykseni), hahmoista, väripaletista… Juonesta, joka oli samanaikaisesti liian monimutkainen ja yksinkertainen, vähän vähemmän, mutta sen kestää kun hahmojen tarinat olivat niin poikkeuksellisen vahvoja.

Nyt olen ilmeisesti nähnyt kaikki tähän mennessä julkaistut Marvel-elokuvat. Pikalistauksen aika!

10. Iron Man 2 (2008)
9. The Incredible Hulk (2008)
8. Thor (2011)
7. Thor: The Dark World (2013)
6. Iron Man (2008)
5. Captain America: The First Avenger (2011)
4. Captain America: The Winter Soldier (2014)
3. The Avengers (2012)
2. Iron Man 3 (2013)
1. Guardians of the Galaxy (2014)

Neljän kärjen sijoitus voisi olla miten vain, mutta juuri nyt se on juuri noin.

Super (2010)
ohjaus: James Gunn
****

Guardians of the Galaxysta vaikuttuneena kiirehdin katsomaan Superin, joka on roikkunut katselulistallani pitkään. Slitheristä pidin kovasti kun sen tammikuussa katsoin, ja niin pidin tästäkin. Elokuva on yksi tehokkaimmista (ja hauskimmista) supersankarisatiireista, ja se tarraa todella niihin oleellisiin kysymyksiin, joita sopisi kysyä: mitä saamme irti näistä hahmoista? Onko täysin virheellistä poimia niistä tulkinta, jonka mukaan yksilöllä on oikeus toteuttaa oman psyykensä tummempia puolia oikeudenmukaisuutena? Gunn pyörittelee näitä kysymyksiä kiusallisen hyvin.

The Heat (2013)
ohjaus: Paul Feig
***

Sandra Bullock on hauskempi kuin odottaisi. The Heatin käsikirjoitus on aivan kohtalainen, ja lähinnä Bullockin ja Melissa McCarthyn erinomaisuuden vuoksi se toimii erityisen hyvin. Ei silti mitenkään mahtavasti; olisin halunnut nauttia elokuvasta enemmän, mutta Feigin ohjaus ei ole erityisen näkemyksellistä, eikä käsikirjoitus juurikaan tunnu pääsevän konseptinsa geneerisyyden yli.


Dear Mr. Watterson
(2013)
ohjaus: Joel Allen Schroeder
***

Mikä on huonoin puoli Michael Mooren, Louis Therouxin ja Morgan Spurlockin dokumenteissa? No tietenkin se, että aivan liian moni dokumentaristi on kokenut niiden jälkeen tarpeelliseksi lyöttäytyä ruudun eteen kertomaan omista kokemuksistaan. Sinänsä hyvä Lassi ja Leevi -nero Bill Wattersonista kertova dokumentti on rasittava aina, kun ohjaaja Joel Allen Schroeder lyöttäytyy ruudun eteen kertomaan omastaan, varsin tavanomaisesta fanisuhteestaan sarjaan. Edellämainituista jokainen tiesi, mitä henkilökeskeisyys tuo dokumenttiin mukaan, mutta nuoremmille dokumentaristeille pelkästään itsestä kertominen näkyy tuntuvan itseisarvolta. Minä teen dokumenttia, joten teidän täytyy kuunnella mitä minä olen asiasta mieltä!

Kyseessä ei ole erityisen iso pulma, sillä Dear Mr. Wattersonissa on niin paljon muuta hyvää sisältöä: muiden sarjakuvantekijöiden, fanien, kustantajien ja ties kenen haastatteluja. Ei tietenkään itse Wattersonin, mutta mitenköhän sellaisen saisi?

Tyttö tuollainen (2004)
(Jersey Girl)
ohjaus: Kevin Smith
**

Kevin Smithin ensimmäinen suurelle yleisölle tarkoitettu elokuva muuttui hetki hetkeltä sietämättömämmäksi, eikä alkukaan ollut erityisen vahva. Elokuva on silkkaa Smithiä, vikoine kaikkineen: runsaasti popkulttuuriviittauksia, pikkutuhmaa jutustelua, pliisua draamaa ja yksiulotteisia henkilöhahmoja. Ben Affleck esittää työnsä ja vaimonsa menettänyttä pr-miestä. Alussa vaimo (Jennifer Lopez) kuolee, ja mies joutuu hylkäämään juppielämän New Yorkissa ja muuttamaan New Jerseyyn kasvattamaan lastaan. Lapsen kasvattaminen ei hirveästi nappaa, ja huippuhieno pr-työ häviää melko hassussa käänteessä.

Seuraavan seitsemän vuoden aikana miehestä kasvaa oikea isä, ja juppielämä jää mieleen kaukaisena haaveena, kun Affleck viettää aikaa maanläheisen isänsä (George Carlin) ja pikkuvanhan tyttärensä kanssa. Kun mies haluaisi palata takaisin juppielämäänsä, tekee elokuva niin tolkuttoman vaikeaksi olla asettumatta Carlinin hahmon ja muiden maanläheisten newjerseyläisten puolelle, ettei konflikti voi edes tuntua juuri muulta kuin pakotetulta.

Tytär on juuri sellainen aikuisen roolissa toimiva mukalapsi, jollaisia elokuviin kirjoittavat ihmiset, jotka eivät tiedä millaisia oikeat seitsemänvuotiaat ovat.

Liv Tylerin esittämä romanttinen kiinnostuksenkohde on sellainen haavetyttö, joka ensin nöyryyttää jaloa Affleckia pornon katselun vuoksi (väärällä tavalla vaivaannuttavassa, aivan liian pitkäksi venytetyssä humoristisessa kohtauksessa) ja hengailee taustalla katselemassa tapahtumia. Tyler on viehättävä ja kemia Affleckin kanssa on kelpoa, mutta hahmo ei ole paljon muuta kuin miehen kuvitelma seksuaalisesti avomielisestä naisesta, joka kuitenkin haluaa kaikkia romanttisia hyveitä, kuten oikean parisuhteen.haluaa takertua.

Elokuvassa on hauskoja hetkiä, joista isosta osasta vastaa George Carlin. Välillä elokuvassa on ihan sydäntä. Suurin ongelma ei ole se, että Smith olisi “myynyt itsensä” ja yrittänyt tehdä liikaa massoille uppoavaa elokuvaa. Hän selvästi yrittää sitä, mutta perimmäinen ongelma on sama kuin aikaisemmissa elokuvissaan: olematon draaman ja kerronnan taju. Irralliset popkulttuuriviittaukset ja vitsit viihdyttävät vain jonkin verran, kuin myös kekseliäs ja luonteva dialogi; hyvä romanttinen roska vaatisi jotain muutakin.

Bronies: The Extremely Unexpected Adult Fans of My Little Pony (2013)
ohjaus: Laurent Malaquais
***

En osaa nähdä täysin negatiivisena ilmiönä sitä, että nuoret miehet kokevat tarpeelliseksi katsoa sarjaa, jossa naispuoliset hahmot puhuvat ystävyydestä, suvaitsevaisuudesta, empatiasta ja muista yleisesti naisellisiksi mielletyistä asioista. Pojille suunnatusta fiktiosta (johon lasken erityisesti Hollywood-blockbusterit ja videopelit) on liki mahdotonta löytää kyseisten teemojen käsittelyä, saati sitten edes ajatuksella kirjoitettuja naishahmoja. Toki olisin kaikista onnellisin, jos pojat hakisivat tyydytyksen tarpeeseensa jostain muualta kuin lapsille suunnatusta animaatiosarjasta (tai jos heille suunnattu fiktio yrittäisi teemoja käsitellä), mutta maailma ei ole sillä lailla täydellinen.

Tarvetta naisellisempien piirteiden ja näkökulmien ymmärtämiselle on, ja ponifanitus on sen ääri-ilmentymä. Pojat pääsevät käsittelemään tuntemuksia ympäristössä, jossa niistä kerrotaan kaikista yksinkertaisimmassa, infantiilissa muodossaan. (Ymmärtääkseni jonkinlainen osa faneista lukeutuu autismin kirjoon.) Yhteiskunnan käsitykset miehisyydestä haastetaan poneilla, ja ulkopuolisten inho lujittaa jäsenten ryhmähenkeä. “Broniet” rinnastavat itsensä seksuaalivähemmistöihin syrjittynä kansanryhmänä, ja monet itsensä osattomaksi tunteneet, koko ikänsä eri syistä marginalisoidut pojat saavat vihdoin jonkin yhteisön, jossa yhdessä taistella miehisyyden ahdistavia käsityksiä vastaan. Se on harhaista ja pahimmillaan oikean syrjinnän trivialisointia, mutta silti ymmärrettävää ja vähän hellyyttävää.

Jos jokin fanituksessa häiritsee niin se, kuinka häiritsevällä tavalla seksualisoituja ponit ovat. Olisi melkeinpä hämmentävää, ettei poneista olisi niin paljon häiritsevää fanimateriaalia, kun ponien design kuitenkin sen niin auliisti mahdollistaa.

Bronies ei avaa ilmiötä analyyttisesti, vaan keskittyy kertomaan muutaman ponipojan tarinan ponitapaamisen alla. Yhden pojan konservatiivinen isä ei hyväksy poikansa harrastusta, mutta lähtee silti tapaamiseen – ja tietenkin vähän muuttuu siellä. Stetsonpäinen aspergerpoika rohkaistuu lähtemään tapaamiseen yksin ja kohtaa ilokseen siellä kaltaisiaan ihmisiä.

Ihan kiinnostavista tarinoista huolimatta dokumentti tuntuu lähinnä pitkältä ja laadukkaalta markkinointivideolta. Tuottajista löytyy esimerkiksi sarjan ääninäyttelijöitä, ja ilmeisesti sarjan animaattorit ovat vastanneet dokumentin animaatiokohtauksista. Näkökulma pysyy yhteisöllisyyden ja ystävyyden ihastelussa, ja esimerkiksi outoa seksualisointia käsitellään yhden vitsin verran. (Sarjalle masturbointia kutsutaan “cloppingiksi”, opin. Olisin selvinnyt elämästä hyvin sitäkin googlaamatta.)

Bram Stokerin Dracula (1992)
ohjaus: Francis Ford Coppola
****

Francis Ford Coppolan ohjaus on mielipuolisen hienoa: tyyli vaihtuu lennosta, ja kauhuperinteitä käsitellään niin oivaltavasti, että niistä muotoutuu hieman surrealistista, nerokasta elokuvataidetta – vähän kuin Carriessa. Kaikki häivytykset ja siirtymät ovat mauttomuudessaankin huikeita.

Tarina on yksi merkityksetön sotku, ja se selitetään puhki riemastuttavan huonolla dialogilla. En ole varma, oliko Keanu Reeves a) kamaa vai b) camp-henkisesti loistavan kamala. Ainakin Anthony Hopkins oli jälkimmäistä. Gary Oldman oli lähinnä vain loistava.

Melkein julkkis (2000)
(Almost Famous)
ohjaus: Cameron Crowe
****

Alaikäisenä jonkin verran artistihaastatteluja tehneenä osasin samaistua elokuvan päähahmoon. Muusikot ovat kiehtovia ihmisiä, etenkin jos on nuori. Crowen elokuva on ihastuttavan nolo ja inhimillinen ja ihana.

Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1975)
ohjaus: John Carpenter
****

Okei, jostain syystä en ollut aikaisemmin nähnyt tätä elokuvaa, ainoastaan sen uusintaversion. Muistaakseni se on ihan hyvä, ja niin oli tämäkin. En taaskaan jaksanut kirjoittaa muistiinpanoja, joten heitän ulkomuistista tämän: hienoja henkilöhahmoja, ihailtavan pitkämielinen kasvatus kohti toimintaa ja ihailtavan monipuolinen sakki päähahmoja.

Clerks II (2006)
ohjaus: Kevin Smith
***

Olin valmis suhtautumaan Clerks II:n samalla pinnistellyn nauttimisen ja alentuvan halveksunnan sekoituksella, jota olen kokenut kaikkien Smithin niiden elokuvien kohdalla, joiden nimi ei ole ollut Clerks. Yhdysvaltalaiset 30–40-vuotiaat kriitikot ovat pitäneet Smithiä kiivaasti hampaissaan ja vaatineet tätä kehittymään omassa tahdissaan. Ei Smith kehity. Smith edustaa jokaiselle minua vanhemmalle elokuvafanille kaikkea sitä, mitä Richard Linklater, Smithin oma idoli, ei: omalle mukavuusalueelle jämähtämistä. Linklater haastaa itseään, Smith tekee elokuvia ydinfaneilleen.

Seisahtunut kehitys on Clerks II:n teema, ja hämmästelen yhä sitä rehellisyyttä ja tunteikkuutta, jolla Smith aihetta lähestyy. Pääkaksikko on vaihtanut paskaduunista toiseen, eikä elämä ole juurikaan muuttunut sitten ensimmäisen elokuvan. Dante on menossa naimisiin yläasteen kiusaajanartulta näyttävän tyttöystävänsä kanssa ja muuttamassa Floridaan. Danten kemia täsmäisi Rosario Dawsonin esittämän pomon kanssa kuitenkin aidommin. Dawsonin hahmo huomauttaa osuvasti, kuinka kauniit tytöt huomaavat vasta päälle kolmekymppisinä, että ne koulun komeat pojat eivät ole todellista aviomiesmateriaalia, sillä näiden ei ole koskaan täytynyt pinnistellä saadakseen ihmisiä pitämään heistä. Sen sijaan Danten kaltaiset plösöt joutuivat ylittämään ulkonäkörajoittuneisuutensa olemalla ns. mukavia tyyppejä. Olen ymmärtänyt, että naiset ovat yleisestikin joustavampia kumppaninsa ulkonäön suhteen kuin miehet naisen, mikä on aivan ymmärrettävää, sillä mukavia ja tunnetasoiltaan kypsiä miehiä ei ole liikaa, joten nirsoiluun ei ole varaa, jos sellaisen haluaa.

Elokuva karrikoi, mutta dynamiikan se kauppaa oivasti. Vaikuttavin tekijä on Dawsonin hahmon ja Danten välinen kemia, joka syntyy Smithin ikiluontevasta dialogista ja Dawsonin rennosta roolisuorituksesta. “Mukava naapurintyttö, joka on just se oikea päähenkilölle, joka ei kuitenkaan huomaa mitään” -dynamiikkaa rikkoo se, että Dante tiedostaa jo alussa parin olevan aika lailla tarkoitettu toisilleen – siitä on todisteena yksi panosessio hampurilaistiskillä pari viikkoa aikaisemmin. Dawsonin hahmon selitykset siitä, miten hän ei “usko romanttiseen rakkauteen” eivät uppoa missään vaiheessa, mutta se ei haittaa, sillä pari tietenkin päätyy yhteen.

Yhteen päätyminen tuntuu tyydyttävältä, koska Dante päätyy siihen tärkeän oivalluksen kautta. Elämässä on ihan ok tyytyä, jos tyytyy omien halujensa mukaan. Jos vain sattuu viihtymään paskaa jauhaen lähikaupassa, niin miksei yrittäisi kehittyä siinä? Voisi olla esimerkiksi pomo! Miksi ihmeessä pitäisi muuttaa Floridaan rikkaisiin naimisiin ja ottaa annettu ura anopin autopesulassa? Ihmiset elävät usein sen mukaan, miten olettavat muiden odottavan heidän elävän. Ei tarvitse kurotella ylemmäs, jos osaa tyytyä siihen mihin itse haluaa tyytyä.

Hämmästyin sitä kypsyyttä ja rehellisyyttä, jolla Smith lähestyi aikuistumisen ja menestyksen teemoja. Siihen vaikutti tetenkin historiani hahmojen kanssa ja se, että ensimmäisen elokuvan tuskailut ovat edelleen ymmärrettävää, pistävää nuoruusangstia, ja hahmojen kemia toimii niin hyvin, että heikommallakin käsikirjoituksella olisi todennäköisesti syntynyt kelpo lopputulos. On ihailtavaa, että Smith keskittyi jatko-osassa vaihtamaan näkökulmaa ja olemaan rehellinen itselleen. Elokuva on ilmiselvä vertauskuva Smithin omalle uralle: hän on löytänyt oman lokeronsa, jonka uumenista voi tuutata faneilleen juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä, välittämättä muiden mielipiteistä. Vaikka kuinka tykkään jenkkikriitikoiden lailla pilkata Smithiä (ja osoittaa näin sen, että olen kehittynyt ohi Smithin), haluan huomioida tämän onnistumiset. Niitä ei kuitenkaan ole paljoa.

Elokuva ei ollut aivan niin hauska kuin olisin odottanut, vaikka lopun eläimiinsekaantumiskuvio saikin vähän heltymään. Star Wars vastaan Taru sormusten herrasta -keskustelu tuntui tympeältä, mutta sen sijaan rasistisista ilmauksista väittely oli erinomaista komediaa, eikä vähiten Wanda Sykesin erinomaisen sivuroolin myötä. Elokuvan loppupuolisko huokui juuri sitä kolmen näytöksen kömpelyyttä, johon Smith usein sortuu: toisen ja kolmannen välissä oli kohtaus, jossa toisensa suututtaneet hahmot huokailevat yksin pimeällä The Smashing Pumpkinsin “1979:n” soidessa. On muutama hetki, joista näkee Smithin yrittäneen elokuvantekoa tosissaan. Ensimmäinen on Jackson Fiven “ABC:n” tahdissa esitetty, täysin irrallinen musikaalikohtaus, joka oli mukana vain koska kappale on loistava ja se oli hauskaa. Toinen on parkkipaikalla käyty intensiivinen keskustelu, jonka aikana kameroita pyöritettiin hahmojen ympärillä kiertosuuntaa vaihdellen. Tekniikkaa käytettiin pidempään kuin olisi pitänyt, mutta onhan se kiva, että Smith yrittää.

Fading Gigolo (2013)
ohjaus: John Turturro
**

Kirjoitin tästä dvd-arvion Episodiin:

“Esikoisohjauksessaan John Turturro esittää floristia, jonka vararikossa oleva oppi-isä (Woody Allen) houkuttelee seuralaisen tehtäviin. Työssään hän rakastuu juutalaisleskeen (Vanessa Paradis), jonka tiukka yhteisö ei hyväksy hurskastelua. Kuvioissa pyörii myös avioelämäänsä kyllästynyt ihotautilääkäri (Sharon Stone), jolle seuralainen tarjoaa kaivattua kipinää elämään.

Vanessa Paradis pitää roolisuorituksellaan elokuvan juuri ja juuri pystyssä. Tarinasta ja kerronnasta puuttuu kaikki puhti. Turturron oma hahmo on kynnysmatto, jonka ympärillä kaikki tapahtuu ilman tämän omaa panosta. Kenties seuralaisen tyyneyden on tarkoitus toimia peilinä, joka kylmästi heijastaa seuraa hakevien yksinäisyyden ja surun. On vain mahdoton saada mitään irti tylsämielisesti toljottavasta Turturrosta, jolla on rinnallaan mainio Paradis, kelpo Stone ja Woody Allen tuomassa epätoivoisesti woodyallenmaista energiaa muuten niin elottomaan elokuvaan.”

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s