Heinäkuun elokuvapäiväkirja: This Is the End, To the Wonder, Snowpiercer

image

Kuukauden paras elokuva: Andrei Rublev

This Is the End (2013)
ohjaus: Seth Rogen & Evan Goldberg
****

This Is the Endin asetelma – joukko koomikkoja esittämässä itseään maailmanlopun tapahtumissa – tuntuu olevan omiaan Adam Sandler -henkiseen laiskotteluun ja alisuoriutumiseen. Itsensä esittäminen kuitenkin terävöittää komediaa: näyttelijät leikittelevät elokuvapersoonillaan ja suhteillaan hilpeän hauskasti. Samalla henkilödraamaan suhtaudutaan yllättävän vakavissaan. Ytimessä ovat teemat kaveripiirien vaihtamisesta ja hylkäämisen tuntemuksista. Raamatullinen maailmanloppu on vain näppärä kehys niille.

Barton Fink (1991)
ohjaus: Joel Coen
****

Barton Fink lukeutuu Coen-veljesten pohdiskeleviin, tragikoomisiin teoksiin. Tärkeilevä näytelmäkirjailija oppii jotain todellisesta elämästä ja todellisista ihmisistä. Vaikka hän kuinka ottaisi näytelmissään kauniisti kantaa ja puhuisi koskettavasti “tavallisten” ihmisten ongelmista, pitäisi hänen kuitenkin asettua muiden kenkiin todella – ei ainoastaan itse luomansa idealisoidun työläisen kenkiin. John Goodmanin hillitön kauppiashahmo opettaa näytelmäkirjailijalle todellista empatiaa – ja osoittaa itse sen täyttä puutetta. Hahmo on huikea inhimillinen sekasotku.

Lopun surrealismi hivelee silmiä ja mieltä, ja hiljaisuuden kuunteleminen ja tapettien seinältä tippumisen seuraaminen kuvaavat hienosti sitä mielenvikaisuuden liepeillä riippumista, mitä luovan työn tekeminen joskus on.

Hilton! (2013)
ohjaus: Virpi Suutari
**** 

Hilton! on totta. Se on sitä tyylikkäästi ja kauniisti. Paljon muuta en osaa sanoa. Tärkeä elokuva.

Kun sydän lakkaa lyömästä (2004)
(De battre mon coeur s’est arrêté)
ohjaus: Jacques Audiard
*****

Jacques Audiard asettaa vastakkain miehisen voiman ja taiteen maailman kertomalla pikkurikollisesta, joka alkaa jahdata vanhaa haavettaan konserttipianistin urasta. Äkkipikainen ja häijy, ilman äitiä kasvanut nilkki löytää musiikista rauhan ja määrätietoisuutta elämäänsä.

Audiardin tyyli on vähäeleinen ja tehokas, ja hän saa raskaista teemoista helppoa katsottavaa. Raskasta elokuvassa on vain väkivalta, josta Audiard tekee juuri niin vastenmielistä kuin tarina sen edellyttää olevan.

To the Wonder (2012)
ohjaus: Terrence Malick
****

To the Wonderin suurin epäonnistuminen tuntuu olevan se, että se ei ole yhtä tärkeä ja merkityksellinen kuin Terrence Malickin muut elokuvat. Se on niiden lailla sielukas, ainutlaatuinen teos, mutta pienemmässä mittakaavassa; se kertoo “vain” muutaman henkilön rakkaudesta ja suhteesta uskoon. Tarina ei polveile paikasta, ajasta ja päähenkilöstä toiseen ja juonikin on aikaisempaa hoikempi ja haahuilevampi. Teemoja rakkaudesta ja uskosta pyöritellään vähän miten sattuu. “Jokaisella ihmisellä on velvollisuus rakastaa” sanoo Javier Bardemin esittämä pappi saarnassaan. Malick kuvailee koskettavasti hämmästystään rakkauden – lähimmäisen- ja romanttisen – edessä.

The King of Kong: A Fistful of Quarters (2007)
ohjaus: Seth Gordon
****

The King of Kong lienee maailman ainoa dokumentti, jossa soi Karate Kidin kappale You’re the Best Around. Kummassakin elokuvassa nöyrä altavastaaja kohtaa vihollisarmeijan, jota johtaa häikäilemätön nilkki. Donkey Kongin maailmanennätystä vuosikymmenet pitänyt Billy Mitchell olisi liian epäuskottava kasarielokuvan pahikseksi. (Sitä todellisuus parhaimmillaan on: liian kliseistä ja räikeää ollakseen uskottavaa elokuvassa.) Mitchell pitää koko ennätystä valvovaa koneistoa näpeissään, ja altavastaajan, perheenisä Steve Wieben uusi ennätys hylätään mielivaltaisesti.

The King of Kong on todella herkullinen sankaritarina, joka erityisesti näyttää pienen marginaaliryhmän sisäiset hierarkiat kaikessa rumuudessaan – ja hupaisuudessaan. Koneistoa vastaan käyminen on raskasta, mutta Wiebe on päättänyt vihdoin saavuttaa edes jotain epäonnistuttuaan nuorena muusikkona ja urheilijana.

Barry Lyndon (1975)
ohjaus: Stanley Kubrick
****

Vain kun jotain väkivaltaista tapahtuu, tuntuu Stanley Kubrick päästävän katsojan lähelle tapahtumia. Hetket, joina ihmiset rakastavat, Kubrick esittää usein kuvaamalla kaukaa, jolloin ihmiset ovat kaukaisia tarkkailun kohteita. Konsensus (?) siitä, että Barry Lyndon on Kubrickin tunteellisin elokuva, kertoo jotain ohjaajastaan. Kubrick tempaisee katsojan mukaan vain tarkkaan harkittuina hetkinä. Hän pitää katsojan varpaillaan jatkuvasti ja saa kyseenalaistamaan tarkoitusperiään. Miksei Kubrick heittäydy mihinkään tuntemuksiin? Mitä nyt sitten pitäisi tuntea?

Kubrickin jokaisen elokuvan jokaisessa otoksessa tuntuu tapahtuvan aina jotain enemmän kuin miltä ensin vaikuttaa. Kubrickin etäinen ja älyllinen tyyli ei vahingossakaan vala uskoa ihmisyyteen tai tarjoa tavanomaisia inhimillisiä tuntemuksia. Se käsittelee samoja tuntemuksia, mutta niin etäännytetystä paikasta, että katsoja alkaa helposti epäillä kaikkien tuntemusten mielekkyyttä.

Edge of Tomorrow (2014)
ohjaus: Doug Liman
****

Edge of Tomorrow on videopelielokuva, vaikkei videopeliin perustukaan. Scott Pilgrim vs. the World toi videopelikonventioita elokuvansa maailmaan kertoakseen juonensa haluamallaan tavalla (videopelisukupolviin vetoavasti), mutta ei ollut ihan niin kiinnostunut siitä, mitä ne konventiot tarkoittavat. Edge of Tomorrow tulee välillisesti kysyneeksi, mitä kuolema tarkoittaa meidän todellisuudessamme, jossa kohtaamme kuolemaa eniten (ja lähinnä) videopeleissä. Vaikean kentän jauhaminen ja taitojen kartuttaminen samalla jatkuvasti kuollen on videopeleissä aivan loogista, mutta mitä jos sen tuo oikeaan elämään?

Elokuva ei vastaa kysymykseen, vaan kysymyksiä herätettyään keskittyy olemaan ensisijaisesti äärimmäisen viihdyttävää scifitoimintaa. Toki sillä on funktionaalistakin merkitystä: kun Tom Cruisen hahmo lopulta menettää kuolemattomuutensa, elokuva saa kertaheitolla nostettua panokset tappiinsa ja tehtyä toiminnasta kertaheitolla merkityksellisempää.

Päiväni murmelina kertoi siitä, miten elämä on liian lyhyt ja ihmiset liian mukavia paskamaiselle käytökselle. Edge of Tomorrow ottaa samasta teemasta kopin ja vääntää sen sopimaan toiminnalliseen, juonivetoiseen muotoon. Teema on paperinohut, mutta samalla tavalla iskevä kuin esimerkiksi Gravityn teema selviytymisestä.

Snowpiercer (2013)
ohjaus: Bong Joon-ho
****

Jatketaan vielä videopelivertauksilla. Snowpiercerin alku tuntuu aivan videopeliltä. Elokuvan maailma ja “säännöt” alustetaan nopeasti ja toiminta alkaa melkein heti. Kun loppupuolella toiminta vähenee ja aikaisemmin niin hektinen rytmi taittuu jopa laahaavaksi, tuntuu kuin katselisi loputtomia välivideoita vain odottaen toimintaan palaamista.

Junan lineaarisuuskin muistutti videopeliä: uusia kenttiä, välivastuksia, kohtauksia, joissa täytyy taistella päälle vyöryviä vihollisia vastaan samalla kun toinen murtaa ovea… Mieleen tulee The Raid: Redemption, joka oli Snowpiercerin lailla lineaarista ja yksinkertaisimmilleen tislattua toimintaa, mutta Snowpiercer menee siitä ohi Terry Gilliamista muistuttavalla visuaalisuudellaan ja yhteiskunta-allegoriallaan, joka raskaskätisyydessäänkin kiehtoo ja tuntuu kertovan jotain oleellista nykypäivästä. Itämaisiä sävyjä sisältävä toiminta tekee elokuvasta vielä miellyttävämpää katsottavaa.

Nyt-liitteen Pertti Avola antoi elokuvalle yhden tähden ja “komeille jäänäkymille” toisen. Avola näki ilmeisen allegorisuuden ja satiirisuuden huonona asiana, ja arvotuksensa perusteella ilmeisesti pitää hienostuneisuutta parempana. Kun tyyli on itämaisen väkivaltamelodraaman ja Hollywood-scifipaisuttelun risteytys, pitäisi mielestäni ymmärtää, ettei elokuva edes yritä olla hienostunut ja nokkela satiiri, eikä sitä hienostuneisuuden puutteesta voi tuomita. Tai voi, mutta se on aika helvetin typerää.

Ymmärrän, miksi katsojia joskus ärsyttää elokuvakritiikki: räikeä elokuvan intentioiden väärinymmärtäminen vain siksi, että voi näyttää olevansa elokuvaa fiksumpi, on aika raivostuttavan dorkaa.

The Last Stand (2013)
ohjaus: Kim Ji-Woon
***

En odottanut mitään Arnold Schwarzeneggerin paluuelokuvalta, ja siihen nähden sain paljon. Tarina on mielikuvitukseton ja tönkkö, mutta kerronta toimii, toiminta on sopivan hölmöä ja hyväntuulista ja komediakin on vuoroin huvittavaa ja huvittavan huonoa.

Mela kateissa (2004)
(Without a Paddle)
ohjaus: Steven Brill
*

Mela kateissa on juuri sellainen komedia, jollaisen todennäköisesti nappasi vuosikymmen sitten videovuokraamosta, jos oli todella huono tuuri. Kolme lapsuudenystävää lähtee etsimään D. B. Cooperin aarretta, kun neljäs kaveri kuolee. Matthew Lillard (Scream) ja Dax Shepard (Idiocracy) eivät ole erityisen hauskoja tai karismaattisia näyttelijöitä, eikä Seth Greeninkään (kohtalainen) osaaminen auta.

Elokuvassa on karvaisia ja kiimaisia hippityttöjä, sekä homovitsi, jonka taustalla soi R. Kellyn Bump N’ Grind (“My mind is tellin’ me no, but my body’s tellin me yes”) ja karhu, joka syö puhelimen ja paskantaa sen. (“Paskantaako karhu metsässä?”)

Tämän kaltaisten puuduttavan huonojen komedioiden katsomisen hyvä puoli on se, että se teroittaa arvostusta uniikeille käppäkomedioille, jotka saattavat näyttää ja tuntua samalta, mutta jotka toimivat aivan toisella tasolla. Your Highness on hyvä esimerkki. Arvosana Rotten Tomatoesissa on 27 prosenttia, mutta elokuva huokuu oivallusta ja älyttömyyttä, mitä tämän kaltaisista bulkkiteoksista ei löydy etsimälläkään.

Etusivu uusiks! (1974)
(The Front Page)
ohjaus: Billy Wilder
****

Billy Wilderin kuvaus journalismista 1920-luvulla on täynnä journalismikritiikkiä, joka on yhä ajankohtaista. Suureellisia puheita totuudesta pitävät toimitukset ovat valmiita taivuttelemaan faktoja ja mankeloimaan asiat oman näkökulmansa läpi tiedostamatta prosessia liian tarkasti.

The Comedy (2013)
ohjaus: Rick Alverson
****

Arvio.

Andrei Rublev (1966)
ohjaus: Andrei Tarkovsky
*****

Kieli menee solmuun tämän kohdalla, joten jätän enemmän kommentoinnin väliin. Uskomaton elokuva.

Evil Dead (2013)
ohjaus: Fede Alvarez
***

Katsoin juuri Sam Raimin Evil Deadin ensi kertaa sitten yläasteen. Elokuva on hölmö, hauska ja karismaattinen. Lopun gore heilahtaa surrealistiseksi, aiemmasta elokuvasta irralliseksi mässäilyksi. Uusintaversion gore muistuttaa alkuperäisen loppua itsetarkoituksellisuudessaan ja äärimmäisyydessään. Juonta täydennetään teemalla huumeriippuvuudesta. Alkuperäiseen viitataan usein. Näyttelijät ovat pitkälti karismattomia puunaamoja – vain toisella, ammattimaisemmalla tavalla kuin alkuperäisessä. Paras kuvailu elokuvalle on näppärä. Kaikki toimii hyvin, mutta ainoastaan suhteessa alkuperäiseen. Omana teoksenaan tästä voisi olla hankalampi nauttia.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s