The Comedy ja inhottavuuden kauneus

image

The Comedy on vastenmielinen elokuva, jonka katsomisesta jää kaunis olo.

Siitä tulee mieleen Noah Baumbachin Greenberg, jossa Ben Stillerin esittämä nelikymppinen mies palaa nuoruutensa kotiseudulle ja ryöpyttää katkeruuttaan elämässään eläneiden entisten ystävien niskaan. Mieleen tulevat myös Todd Solondzin elokuvat, joissa puhelinrunkkarit ja inhotut varhaisteinit näyttävät epävarmuutensa ja muut pahat puolensa tragikoomisissa tapahtumissa.

Ikääntyvästä trendihipsteri Swansonista ja tämän kamalasta kaveripiiristä kertova The Comedy saa arvostamaan lähipiiriä, jonka seurassa kehtaa olla oma itsensä. Onneksi yläaste on ohi, ja sen myötä ovat hävinneet pahimmat epävarmuudet ja siitä seurannut poseeraus ja ilkeys, johon kasvava ihminen sortuu, kun ei osaa muuten hakea yhteyttä.

Kaikkien kasvutarina ei ole yhtä onnekas. The Comedy vyöryttää päälle kohtauksia, joissa Swanson terrorisoi ystävineen ulkomaalaista taksikuskia, hakeutuu köyhemmälle alueelle juopottelemaan (uutta trendialuetta metsästäen) ja puhelee rasistisia mustille miehille, puolustaa Hitleriä bileissä ja mekastaa kirkossa. Kaverukset ovat jatkuvasti varpaillaan silmätikuksi joutumisen pelossa.

Elokuva pakottaa katsojan kohtaamaan oman pinnallisuuden ja epävarmuutensa; se tarraa naamaan kuin Alienin otus, eikä päästä irti ennen kuin katsojankin sisältä purskahtaa esille hirviö. The Comedy ajaa häpeilevään ja irvistelevään introspektioon.

Swansonin kyvyttömyyttä tuntea todellisia tunteita ilmaistaan myös koskettavammissa (ja samalla hauskoissa) kohtauksissa, kun Swanson esimerkiksi räplää kuolevan isänsä naamaa hämmentyneen lapsen lailla.

Kaverusten ironinen etäännytys kumpuaa pelosta. Yksi kaveruksista laittaa lomadiojensa sekaan pornokuvia pitääkseen kaverien mielenkiinnon yllä. Mielenkiinto olikin jo herpaantunut, mutta pornovitsi ei naurata ketään. Kaverukset katsovat dioja hiljaa, ja Bill Fayn riipaisevan kaunis “Camille” soi taustalla.

Eric Heidecker (komediaduo Tim & Ericistä) kanavoi Solondzin elokuvien näyttelijöiden ja Ben Stillerin lailla sopivasti komiikkaa suoritukseensa, eikä hahmon säälittävyys käy liian musertavaksi. Tasapainon pitäminen on hankalaa, eikä ohjaus ainakaan korosta Heideckerin komediaa: visuaalinen tyyli on moderneille indie-elokuville tyypillisen pehmeä ja kaunisteleva, ja mukana on myös hermostuneisuutta ja ahdistusta herättävää käsivarakameraa.

Elokuva on kuvattu runsaasti improvisoiden, minkä huomaa kohtausten löyhästä ja naturalistisesta olemuksesta. Monet hahmoista eivät tunnu näyttelevän, mikä selittynee sillä, että monet eivät olekaan näyttelijöitä. Kaveripiiristä löytyy The Shinsin Richard Swift, LCD Soundsystemsin James Murphy ja Okkervil Riverin Will Sheff, joka kirjoitti kokemuksistaan kuvauksissa.

Kun Swanson puhuu ihmisille vastenmielisiä asioita, juuri kukaan ei reagoi mitenkään. Ensimmäinen oletukseni oli, että avustajat ja kokemattomat näyttelijät eivät uskaltaneet tai osanneet reagoida Heideckerin improvisaatioon, mutta oikeasti hiljaisuus onkin tarkoituksellista. Swanson hakee yhteyttä ihmisiin, mutta keinot eivät herätä mitään vastakaikua – ei suuttumusta, ei naurua, tuskin edes vaivaantunutta hymynkaretta. He vain kävelevät pois. Swanson ei saa ei saa yhteyttä olemalla ilkeä ja etäinen, ja se on elokuvan viesti.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s