Kesäkuun elokuvapäiväkirja: Color Me Obsessed, Virgin Suicides, Pacific Rim

Kuukauden paras elokuva: Piukat paikat

Boys (2014)
(Jongens)
ohjaus: Mischa Kamp
****

Espoo Cinéssä esitettävässä hollantilaisdraamassa nuori juoksijapoika rakastuu viestijoukkueensa jäseneen Marciin. Poika asuu kolmin isänsä ja vanhemman veljensä kanssa. Veli otti äidin kuoleman raskaasti, ja taistelee isän kanssa. Juoksijapoika yrittää pitää tavallisen pojan kulissia yllä treffailemalla tyttöä, mutta lopulta täytyy olla rehellinen itselle.

Mieleen tulee Roy Anderssonin Eräs rakkaustarina (1978). Sen lailla kyseessä on kaunis ja herkkäsyinen kuvaus ensimmäisistä seurustelukokemuksista: mopot pärisevät ympyrää ja kädet hakevat ensimmäisiä kosketuksia. Ohjaaja Mischa Kamp kuvaa etenkin urheilukohtauksia visuaalisesti kekseliäästi ja leikitellen.

Juoksijapoikaa esittävä Gijs Blom on hämmästyttävän hyvä. Suoritus on rohkea ja täynnä nyansseja. Kemia toisen pojan, Kemia Zandvlietin kanssa on huikeaa. Elokuva ei yksinkertaisesti toimisi ilman noin vahvoja näyttelijöitä – varsinkin kun elokuva on vähän pikkunätti ja suurempia merkityksiä kaihtava. Pienimuotoisuus kuitenkin riittää, kun tapahtumat ovat niin herkkiä, kauniita ja todentuntuisia.

Siihen nähden miten tyylikäs elokuva muuten oli, musiikin karkeus ihmetytti. Se oli melko yksiulotteista indiepoppia: helppoja sointukiertoja, duurimelodioita ja niin edelleen. Se takoi kuvien tuntemukset selväksi turhan karkeasti.

Pacific Rim (2013)
ohjaus: Guillermo del Toro
****

Pacific Rim on hämmästyttävän hyvä elokuva kaikkiin epäonnistumisiinsa nähden. Massiivisena hirviötoimintaelokuvana se on monin tavoin täydellinen: toiminta on näyttävää ja hyvin ohjattua ja robotit ja hirviöt omaperäisesti suunniteltuja. Kaikki toiminta juurretaan ihmishahmoihin, jotka ohjaavat robotteja. Elokuvan teema luottamuksesta ja ystävyydestä syntyy näppärästi siitä, miten ihmisten täytyy sulauttaa mielensä yhteen voidakseen ohjata robotteja. Hahmojen väliset suhteet toimivat elokuva tunneytimenä, vaikka valtaosa näyttelijöistä on b-luokkaa, joilla ei ole kauheasti keskinäistä kemiaa, ja hahmot karikatyyreiksikin aika nolostuttavan kehnoja. Silti huomasin liikuttuvani silloin, kun elokuva niin halusi, vaikka toteutus olisikin puhunut sitä vastaan.

Juonessa valtasuhteet vaihtelevat jännittävästi, ja kaikki mäiske toimi erityisen hyvin siksi, että del Toro malttoi linkittää elokuvan hillittömän maailman oikeaan todellisuuteen sutjakassa alustusmontaasissa. Kaikki räjähdykset tuntuvat joltain, eivätkä ne näyttäneet vain siistiltä.

Piukat paikat (1959)
(Some Like It Hot)
ohjaus: Billy Wilder
*****

Jotenkin olen onnistunut välttämään tämän katsomista. Mitäpä liikoja sanomaan, meinasin haljeta nauruun. Hyvän komedian tunnistaa siitä, että vähintäänkin joka toinen repliikki on vitsi, ja koko elokuvakin päättyy romanttisen suudelman sijaan vitsiin.

Virgin Suicides (1999)
ohjaus: Sofia Coppola
****

Sofia Coppolan debyytti on todella onnistunut: visuaalista mielikuvituksellisuutta, tavattoman tyylikästä ohjaamista ja vankkoja roolisuorituksia. Täynnä kieroa huumoria teinien maailmasta, mutta myös hellyyttävä ja realistisen oloinen kuvaus ajan suurimmista tunnemyllerryksistä. Elokuva pyörähtelee tyylistä ja näkökulmasta toiseen, mikä luo vähän poukkoilevan vaikutelman, mutta kokonaisuus tuntui minun silmääni enemmän monipuoliselta kuin sekavalta. Elokuvassa on ajatusta, yritystä ja taitoa. Marie Antoinette ja Somewhere olivat hallitumpia ja hillitympiä teoksia, minkä voi laskea kai sekä vahvuudeksi että heikkoudeksi.

Baal (1969)
ohjaus: Volker Schlöndorff
****

Toinen Espoo Ciné -ennakkokatselma. Saksalaisen näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin (1898–1956) esikoisnäytelmä Baal kertoi elostelevasta runoilijasta, joka viettää aikansa naisia vietellen ja viinaa kitaten. Volker Schlöndorffin televisiotuotannossa vuodelta 1969 pääosaa esitti Rainer Warner Fassbinder. Rakenteeltaan fragmentaarinen versiointi on kiehtovan absurdia katsottavaa. Fassbinder on rasvaisena runoilijana vuoroin naurettava ja vangitsevan karismaattinen. Samalla lailla elokuvan lyyrisyys tuntuu vuorotellen satiiriselta ja aidosti vangitsevalta. Monet pitkillä otoksilla kuvatuista kohtauksista äityvät henkeäsalpaavan hienoiksi – ennen kaikkea Fassbinderin ja mestarillisen kuvauksen myötä.

Color Me Obsessed (2011)
ohjaus: Gorman Berchard
****

1980-luvun kulttirocksuosikki The Replacementsista kertova fanidokumentti on siitä harvinainen, ettei dokumentissa kuulla säveltäkään yhtyeen musiikkia, nähdä levynkansia tai haastatella yhtyeiden jäseniä, ja kuviakin jäsenistä näkyy vasta ihan loppuvaiheessa. Sen sijaan dokumentti koostuu fanien, muiden muusikoiden, tuottajien ja vastaavien haastatteluista ja muisteloista.

Elokuva on menetelmien vuoksi paikoin raskasta katsottavaa, mutta tavattoman kiehtova ja koskettavakin. The Replacements oli täydellinen sekoitus pohjatonta kunnianhimoa ja kroonista alisuoriutumista, mihin samaistun vahvasti.

Lurjukset (1996)
(Bottle Rocket)
ohjaus: Wes Anderson
*** 

Wes Andersonin ensimmäisestä elokuvasta löytyy se sama lapsenomaisen intoilun ihailu, minkä eräänlainen kulminaatio oli lämpöisä ja söötti Moonrise Kingdom. Hieman hölmö Dignan virittelee rikollista elämää itselleen ja ystävälleen Anthonylle lapsenomaisella innostuksella, mikä usein ylittää kaksikon kyvyt. Dignan on se sisäinen lapsi, joka tekee suunnitelman seuraavaksi viideksikymmeneksi vuodeksi (harrasta liikuntaa, sivisty, tee ryöstöjä), eikä tyydy muuhun kuin haaveiden seuraamiseen.

Alamäkeen (1927)
(Downhill)
ohjaus: Alfred Hitchcock
***

Vilkaisin Areenasta Hitchockin varhaisen elokuvan. Rikas sisäoppilaitoksen kasvatti erotetaan, kun tyttö valehtelee pojan saattaneen raskaaksi, kun oikeasti kyseessä olikin tämän köyhempi ystävä. Poika erotetaan, ja tämä lähtee maailmalle, kun isäkin heittää ulos. Poika menee naimisiin näyttelijättären kanssa, työskentelee seuralaisena ja kuoleman kielistä palaa takaisin kotiin ja kaikki on taas hyvin. Melko tavanomaisesta moraalitarinasta elokuvan erottaa Hitchockin tyylikokeilut. Kun poika työskentelee seuralaisena hämärässä baarissa, aamu saapuu ja ihmiset paljastuvatkin vähemmän viehättäviksi kuin aikaisemmin olivat, mikä oli varsin näppärästi toteutettu. Tekstiä ei ole juuri lainkaan, kun kaikki kerrotaan kuvilla. Loppupuolella on kekseliäästi kuvattuja hallusinaatiokohtauksia, jotka jo tekevät elokuvasta katsomisen arvoisen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s