Toukokuun elokuvapäiväkirja: Dark Horse, Captain America 2, Veronica Mars

image

Toukokuun elokuvakatselut jäivät tarkoituksella vähäisiksi pääsykokeisiin lukemisen vuoksi. Prokrastinaatio yllättää silloin kovin helposti – kaikki pelaamattomat videopelit ja lukemattomat kirjat vaikuttavat lukiessa yhtäkkiä maailman kiehtovimmilta – ja siksi täytyi pistää stoppia ainakin elokuvien katsomiselle.

Kuukauden paras elokuva: Captain America: The Return of the First Avenger

The Amazing Spider-Man 2 (2014)
ohjaus: Marc Webb
**

Arvio.

Captain America: The Return of the First Avenger (2014)
(Captain America: The Winter Soldier)
ohjaus: Anthony ja Joe Russo
****

Tämän laadukkuus ei yllättänyt. Arviot ovat olleet Yhdysvalloissa erinomaisia (eivät niinkään Suomessa, miksiköhän), ja Russon veljekset ovat tuttuja kahden 2000-luvun omaperäisimmän sitcomin, Arrested Developmentin ja Communityn tuottajina ja ohjaajina. Jälkimmäisessä veljekset ohjasivat monta sarjan parhaista jaksoista, kuten jakson, jossa pelataan Dungeons & Dragonsia, ja spaghettiwesternejä ja Star Warsia imitoineet värikuulasotajaksot. Vähempikin kelpaisi ansioluetteloksi sarjakuvasankarielokuvan ohjaamiseen.

Captain America: The First Avenger ei tehnyt suurta vaikutusta. Paikoin jopa inhosin sitä. Elokuva tuntui lässähtävän loppua kohti, ja Hugo Weavingin natsipahis tuntui lähinnä kömpelöltä. Kapun hienoimmat toimintahetket kerrottiin kamalassa montaasissa, ja vähän kiirehdityn lopun kanssa yleisvaikutelma jäi tuskastuttavaksi.

Jälkikäteen elokuvaa muistellessa suhtautumiseni on leppynyt, ja muuttunut suorastaan positiiviseksi. Viat ovat ihan valideja, mutta ne veivät kohtuuttomasti huomiota elokuvan ansioilta, joita on.

Ensimmäinen puolisko on todella vahvaa tarinankerrontaa. Chris Evans on täydellinen hengeltään sankarillisena rimpula-Rogersina. Evans on suuri syy siihen, miksi se tuntuu niin hyvältä, kun hahmo lopulta pääsee “omiin nahkoihinsa” ja toteuttamaan oikeudentajuaan siihen sopivin voimin.

Aikana, jona sarjakuvasankarien esittäminen moraalisesti häilyvinä ja vaarallisina erityisyksilöinä on pinnalla, ja jona synkistelyä käytetään oikotienä “monipuolisempiin” ja “todentuntuisempiin” sankareihin, tuntuu hämmästyttävältä nähdä elokuvassa sankari, joka 1) yrittää toimia moraalisesti suoraselkäisesti ja 2) yleensä onnistuu siinä. Ihan tavallinen sankari.

Mieleeni on jäänyt yksi kohtaus, joka tiivisti kaipuuni klassisille sankareille: Iron Man 3:n lentokonekohtaus. Siinä Iron Man pelastaa kymmenisen lentokoneesta putoavaa ihmistä.

Synkistelevät elokuvat ovat saaneet minut odottamaan pahinta, ja olin täysin varma, että Iron Man ei onnistu pelastamaan juuri sitä viimeistä ihmistä, ja se toimisi jotenkin viestinä elämän raadollisuudesta ja sankaruuden rajoista tai mitä ikinä sitä voikaan keksiä syyksi olla synkkä.

Olin hetken verran lapsi, joka katsoo Teräsmies-elokuvaa täysin kauhistuneena sen suhteen, saako Teris kuitenkaan pelastettua ihmisiä mahdottomasta vaarasta.

Mutta niin vain Iron Man pelasti kaikki (ja vieläpä näyttävästi ja ja jännittävästi), ja lopetin käsinojien puristamisen ja kuivasin silmäkulmat. Oli hämmästyttävää tuntea pitkästä aikaa pyyteetön, sankarillinen auttaminen juuri sellaisena sensaationa mitä se oikeasti on.

Kapteeni Amerikka toimii aina oikein, eikä se tee hahmosta tylsää, vaikka joku niin väittäisikin. Moraalisesti suoraselkäisten sankareiden kiinnostavuus tulee niistä ongelmista, joita nämä peittoavat. S.H.I.E.L.D.:n taustalla on suuri salaliitto, jossa pelolla ja mielikuvilla hallitaan ihmisiä. He luopuvat auliisti oikeuksistaan, jos se on pienempi paha kuin esimerkiksi terroristit, todelliset tai uhkakuvissa maalatut.

Kapteeni Amerikka tietää vanhan maailman miehenä vapauden arvon ja pelon voiman ja nousee koko organisaatiota vastaan.

Teema on eittämättä ajankohtainen Yhdysvalloissa, kun NSA-kohu on nostanut esille yksilönsuojan, ja sota terrorismiakin vastaan on hyvin muistissa.

Rakenteeltaan kyseessä on klassinen mies vs. valtio -salaliittotrilleri. Juoni rullaa tutulla kaavalla, ja sinne tänne on ripoteltu suureellisia toimintakohtauksia, jotka ovat erinomaisesti kuvattuja ja koreografioitua. Pakko tosin sanoa, että loppua kohti meinasin saada vähän toimintaähkyä. Kestoa oli yli kaksi tuntia, ja vaikka pääasiassa rytmitys tuntuikin toimivan ja taistelujen kokoluokka pysyi aina samassa draaman kanssa, pääsin vähän turtumaan viimeisissä taisteluissa. Ne olivat näyttäviä, mutta ne eivät tuntuneet enää oikein miltään niin samankaltaisten kohtausten jälkeen. Sama vaivasi Tintti-elokuvan lopussa.

Yksi asia, mihin osasin kiinnittää huomiota vain pari arviota lukemalla, oli musiikki. Se oli kehnoa; suureellista ja paisuttelevaa, mutta ei mitenkään hyvällä tavalla. Aloin miettiä sitä, miten usein musiikki saattaa vaikuttaa elokuvan antamaan negatiiviseen vaikutelmaan ilman, että kiinnitän siihen mitään huomiota. Kapteenin Amerikan musiikki antoi elokuvalle keskiverron ja tylsämielisen sävyn. Jos sen yhdistää vielä melko suoraviivaiseen visuaalisuuteen ja tuttuun juoneen, on ehkä helpompi hahmottaa se, miksi elokuva ei saanut niin vahvaa vastaanottoa Suomessa: se vaikuttaa ja tuntuu pintapuolisesti keskiverrolta. Oikeasti se on kaikkea muuta.

Dark Horse (2012)
ohjaus: Todd Solondz
***

Todd Solondzin ironisissa elokuvissa ihmiset ovat säälittäviä ja noloja ihmisraunioita, joiden olemassaolo on yhtä tragikomediaa. Solondzia on ehkä ihan aiheesta syytetty sosiaalipornosta ja merkityksettömästä shokeeraamisesta eri aiheilla, kuten raiskauksilla, insestillä ja rasismilla. Esimerkiksi Palindromes (2004) tuntui ajoittain väsyneellä tavalla kiistanalaiselta, vaikka elokuvasta muistan pitäneeni.

Solondzin ensimmäiset teokset ovat puhdistavalla tavalla kiusallisia elokuvia, jotka shokkitaktiikoillaan pääsevät yhteiskunnan todellisten tekopyhyyksien ja arkojen kohtien ytimiin. Welcome to the Dollhouse (1995) on ihastuttavan kauhea kuvaus varhaisteini-iästä, Happiness – Onni (1998) mestariteos keskiluokkaisesta tekopyhyydestä ja Storytelling (2001) pistävä katsaus siihen, miten ihmiset muovaavat omakuvaansa ja polkevat muita tarinoita kertomalla.

Life During Wartimeen (2009) muistan pettyneeni, mutta en oikein muista miksi.

Solondzin viimeisin elokuva Dark Horse tuli Suomessa suoraan dvd:lle. Kyseessä on ainakin pintapuolisesti sovinnaisin Solondzin elokuva: ei raiskauksia, pedofiliaa tai muuta sellaista. Ikärajakin on vain 12.

Elokuva on kuitenkin ehtaa äyttä Solondzia. Abe (Jordan Gelber) on täysi luuseri, joka asuu kotona, keräilee leluja ja on katkera vanhemmilleen kaikesta mahdollisesta. Abe on pikkumainen ja säälittävä ihminen. Abe ihastuu Mirandaan, jota esittää Storytellingistä tuttu Selma Blair. Mirandalla on hepatiitti b; hän on masentunut ja lääketokkurassa. Abessa ei ole mitään viehättävää, hyvää tai kaunista, mutta Aben äkillinen kosinta tuntuu silti Mirandalle houkuttelevalta. Kirjallinen ura ei lähtenyt lentoon (myös Blairin hahmo Storytellingissä opiskeli kirjallisuutta), ja ehkä olisi nyt vain aika asettua aloilleen ja perustaa perhe jonkun siedettävän yksilön kanssa.

Abe tietää itsekin olevansa säälittävä luuseri. Haaveilukohtauksissa läheiset sanovat Abelle tämän voivan syyttää vain itseään epäonnistumisistaan. Koko loppuelokuva on yhtä pitkää haaveilujaksoa. Abe haaveilee maailmasta, jossa kaikki ovat kilttejä häntä kohtaan ja odottavat rakastavina sängyn laidalla sairaalassa, minne hän autokolarissa joutuu.

Elokuva ei aivan tuntunut pysyvän kasassa. Kestoa oli tunti ja kaksikymmentäkaksi minuuttia. Parikymmentä viimeistä oli sitä haaveilua, ja se oli vähän mielenkiinnotonta leijailua. Dynaamisemmalla lopulla elokuva olisi voinut ehkä tuntua merkittävämmältä. Oli mukana silti kiinnostavaa pohdintaa epäonnistuneisuudesta, epätoivoisesta pariutumisesta ja sen sellaisesta. Myös teema keskenkasvuisuutta glorifioivasta nykykulttuurista toimi hyvin.

Jordan Gelber oli hämmästyttävän hyvä. Kaikki nolon keski-ikäisen miehen liioitellun sulavat maneerit olivat täydellisesti hallussa, kuin myös vaivaannuttava lapsellinen kiukuttelu.

Kuin kuvastimessa (1961)
(Såsom i en spegel)
ohjaus: Ingmar Bergman
****

Yksi Ingmar Bergmanin Fårön saarella kuvatuista elokuvista. Kirjailija-isä kokoontuu poikansa, mielisairaan tyttären ja tämän puolison kanssa saareen, missä jokainen tuskailee oman yksinäisyytensä ja etäännytyksensä kanssa. Poika hakee isänsä huomiota ja tyttären mies vaimonsa, ja isä kokee olevansa isänä epäonnistunut. Harriet Anderssonin esittämällä tyttärellä on vaikeinta, ja tarina linkittyy vahvasti hahmon ympärille – mikä ei ole huono asia, sillä Andersson on hämmästyttävän hyvä; hän kiteyttää sen kujeilevan seksuaalisuuden ja uhkaavan maanisuuden, jota Bergman usein naishahmoilleen kirjoitti.

Elokuvalla oli kaunis viesti siitä, miten elämään tuo toiveikkutta toive siitä, että rakkaus on olemassa. Ehkä Jumalakin on ja ehkä Jumala on rakkaus tai rakkaus Jumala. Ehkä toisen ihmisen voi pelastaa rakkaudella, tai sitten ei.

Kill Your Darlings (2013)
ohjaus: John Krokidas
**

Arvio.

Kesä Monikan kanssa (1953)
(Sommaren med Monika)
ohjaus: Ingmar Bergman
****

Hieman varhaisempaa Bergmania. Tässä elokuvassa Harriet Andersson kiteyttää hieman toisenlaista Bergmanin naisarkkityyppiä: Anderssonin esittämä Monika on flirttisä ja iholle tuleva, äkkipikainen ja haaveileva luonnonlapsi. Maanisuutta ei ole niinkään mukana.

Hurmaavan kesän jälkeen seurannut raaka arkirealismi tuntui melko tylyltä, ja viesti jäi minulle vähän avoimeksi. Yrittikö Bergman maalata Monikan seikkailunhalukkuutta lopulta enemmän negatiivisena asiana, kun lapsi jää miehen haltuun ja Monika treffailee muita miehiä? Ovatko äkkipikaiset ja nopealiikkeiset Monikat lopulta vaarallisia?

Toisen kerroksen lauluja (2000)
(Sånger från andra våningen)
ohjaus: Roy Andersson
*****

Pakko myöntää: juuri tällaista hengellisyyden pohdintaa olen kaivannut – kuin myös kapitalismikritiikkiä, joka ei kritisoi sitä sen omilla ehdoilla (mitä nykyään pidetään ainoana hyväksyttävänä tapana) vaan osoittaa sen naurettavuudet ulkopuolelta käsin. Toisen kerroksen lauluissa maailma ei ole kapitalistinen, ja se on helppo uskoa.

Roy Anderssonin kaltainen humoristi ja romantikko löytää täydellisiä kulmia, joista tarkastella nykymenon mielettömyyttä. Yrityspamput katselevat kahdeksan tunnin mittaisessa kokouksessa kristallipalloa ja odottavat yhden miehen löytävän paperit, joihin on kirjoittanut perustelut, miksi kaikkien heidän työllään ei ole mitään merkitystä.

Ihmiset (uskonnollisten herrojen katsoessa) uhraavat viattoman tytön talouden puolesta. Tiet ovat jumissa toisiaan piiskaavista pukumiehistä ja -naisista. Rahanahne mies luulee osuneensa kultasuoneen myymällä vuosituhannen vaihtumisen kunniaksi krusifiksejä, mutta ne eivät mene kaupaksi. Runoilija on mielisairaalassa. Hänellä ei ole liikeideoita, aivan kuten ei ollut Jeesuksellakaan.

Firmansa polttanut mies ripittäytyy pastorille, joka kertoo vastineeksi oman murheensa: huvila ei ole neljässä vuodessa mennyt kaupaksi. “Pörssit menevät ylös ja alas”, pastori voivottelee ja huitoo käsillään kaaria.

Tapahtumat ovat jo vain kirjoitettuina hauskoja, mutta Anderssonin täydellinen koominen ajoitus, upea sommittelu ja taipumus täyttää kuva hauskoilla detaljeilla tekevät kaikesta riemastuttavaa katsottavaa. Kohtaukset ovat puhuttelevia ja – jos nyt kehtaan sanoa – ikonisia. Niissä on suuria ja ajattomia ajatuksia, jotka puhuttelevat syvemmällä tasolla; sillä, joka tietää nykymenon mielettömäksi, mutta osaa olla vain vähän haikea siitä, miten kauneus ja hengellisyys voivat unohtua niin helposti. Pitäisi olla raivoissaan ja tehdä jotain, mutta voimia riittää vain apeaan huokaisuun ja voivotteluun.

“Rakastettu olkoon se, joka istuu.”

Aikavarkaat (1981)
(Time Bandits)
ohjaus: Terry Gilliam
****

Elokuvassa oli sellaista unenomaisella logiikalla etenevää seikkailullisuutta, jota aina välillä huomaan kaipaavani seikkailu- ja scifi-elokuvilta. Time Bandits etenee omalla vauhdillaan ja logiikallaan, ja katsoja joko voi heittäytyä mukaan tai olla heittäytymättä. Juonta on vain nimellinen määrä, ja pääpaino on vain siisteistä kohtauksista toisiin siirtymisessä. Kovin ilahduttavaa.

Ferris Bueller’s Day Off (1986)
ohjaus: John Hughes
****

Koska Ferris Bueller’s Day Off oli alkuun niin riemastuttavan hauskaa ja miellyttävää katsottavaa, pääsin jopa vähän yllättymään siitä vakavamielisemmästä viestistä, joka hiipi lopulta mukaan. Ferrisin kaveri Cameron on se, joka todella joutuu miettimään irrottelun arvoa ja joutuu maksamaan siitä – Ferrisille loikoilun arvo on itsestäänselvää ja nokkeluus auttaa milloin mistäkin pulmasta.

Samalla lailla hämmästyin hieman, kun kesken kaiken ilottelukomedian esille pätkähtääkin pariminuuttinen hämmästyttävän kaunista, “puhdasta” elokuvaa kohtauksessa, jossa pääkolmikko kokee maalauksia museossa ja versio The Smithsin Please, Please, Please, Let Me Get What I Wantista soi taustalla. Hughes osasi ja uskalsi tehdä vähän kaikenlaista teinielokuvien raameissa.

High Fidelity (2000)
ohjaus: Stephen Frears
****

Tässä elokuvassa minua hämmensi rakenne. Elokuvan tarina (mies yrittää ymmärtää omaa parisuhdehistoriaansa) velloi sujuvasti eteenpäin kaiken kevyen vitsailun matkassa. (Belle and Sebastianin fanina suosikkikohtaukseni lienee selvä.) Tunnin paikkeilla elokuva tuntui olevan aivan juuri loppumassa. Katsoin elokuvan toistamiseen vielä kaverin kanssa, joka myös ihmetteli samana hetkenä samaa. Pienten mutkantapaisten kautta päädytään suureen käänteeseen, jonka jälkeen elokuva vielä takoo moraalinsa pitkässä, melko onnellisessa lopussa, joka kuitenkin tuntuu lähinnä outrolta, tai oikeastaan epilogilta.

En ole lukenut kirjaa, mutta elokuvan rakenne tuntuu hyvällä tavalla romaanimaiselta, eli vapaamuotoiselta ja arvaamattomalta.

Veronica Mars (2014)
ohjaus: Rob Thomas
***

Kirjoitin elokuvasta dvd-arvion Episodiin 5/14. Lainaan arviosta pari kappaletta:

“Tv-sarjan tärkeimmät tapahtumat kerrotaan nopeassa montaasissa, ja uudetkin katsojat pääsevät melko helposti maailman sisään. Itse olen nähnyt juuri sen verran jaksoja, että tunnistan hahmot ja muistan joitakin tapahtumia ensimmäiseltä kaudelta. Näin satunnaiskatsojana silmään pistää elokuvan fanipalvelu: vanhat hahmot käyvät pistäytymässä näytillä juoneen heikosti liittyvissä kohtauksissa, kuten suuressa luokkakokouksessa. Ehkä fanit ansaitsevat nähdä vanhoja tuttuja – varsinkin projektin yhteisöllisyyden vuoksi – mutta elokuva ei turvotuksesta hyödy.

Veronica Mars tuntuu kaikin tavoin tv-sarjan jaksolta, aina visuaalisesta yksioikoisuudesta ja runsaasta kertojanäänen käytöstä alkaen. Tarina on kelpo murhamysteeri, mutta pienimuotoinen ja hillitty. Minimaalinen budjetti näkyy kiusallisen selvästi. Tv-sarjan jatkeena elokuva toimii, mutta varsinaista elokuvallista antia sillä on rajatusti.”

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s