Mitä The Pains of Being Pure at Heart ei ole

image

“Yksi asia minkä olen kritiikin lukemisesta ja kirjoittamisesta oppinut on se, että jokaista teosta on mielekkäintä käsitellä kyseisen teoksen ehdoilla. Oletusarvoisesti ei ole parasta sanoa mistä sen olisi pitänyt kertoa, vaan sanoa mitä kyseinen teos teki, miksi, ja onnistuiko se siinä.”

True Detectiven kriitikkovastaanottoa pohtiessani hahmottelin, mitä on hyvä kritiikki. Tietenkin tuo on karkea näkemys, sillä parhaimmillaan minne tahansa polveileva, “säännöistä” piittaamaton kritiikki voi olla kaikista parasta luettavaa. Mutta yleensä tuota ajatusta noudattamalla kriitikko pääsee kaikista reiluimpiin väleihin teoksen ja myös sen lukijan kanssa, joka haluaa nähdä kriitikon hahmottaneen teoksen sellaisena mitä sen voi sanoa olevan. Kun teos on hahmotettu niin purevan tyhjentävästi, voi sitä siirtyä arvottamaan.

The Pains of Being Pure at Heartia en osaa oikein kritikoida varsinaisen musiikin perusteella. Yhtyeen ensimmäinen levy (s/t, 2009) oli aika ihastuttavaa meluindiepop-pastissia. Belong (2011) oli paremmin tuotettua, vielä erinomaisempaa indiepoppia. Tänä vuonna julkaistu Days of Abandon on mukavaa poppia sekin, vaikka hitikkäimmissä kappaleissa on hieman väkinäisyyden sävyjä.

Kolmen soinnun simppelistä popista on vaivaton tykätä, jos se kuulostaa nuorelta ja viattomalta – siltä kuin yhtye olisi vasta keksinyt, että E, A ja D sopivat hyvin yhteen. Kun yhtye tekee yhä samaa simppeliä söpöilyä ilman muutoksia, tuntuu kuin se olisi jättäytynyt jostain kehityksen kelkasta ja pysyttelee väkisin lastensarjassa, mihin se ei kuulu. Musiikki tuntuu vilpillisen laskelmoidulta.

Tuo ei kuitenkaan ole kirjoitukseni pointti, se mitä The Pains of Being Pure at Heart ei ole. Yhtye ei ole merkityksellinen, luulisin.

Suurin osa yhtyeistä ei tee merkityksellistä musiikkia, sellaista joka puhuttelee syvemmällä tasolla, ja jota ilman on mahdoton elää. The Pains of Being Pure at Heartin kohdalla tämä nousee mieleeni väistämättä, koska yhtyeen musiikki tuntuu minulle siltä, että sen pitäisi koskettaa.

Syitä kylmäksi jäämiselle voisi etsiä siitä musiikin pastissimaisuudesta. Yhtyeen johtohahmo Kip Bermanilla on tarkka kuva siitä, millaista musiikkia hän haluaa tehdä. Kirjoittelin juuri powerpopista, mikä on usein silkkaa pintaa, kun kliseiden kekseliäästä kierrättämisestä tulee musiikin ydin. Powerpoppiin minun on helppo suhtautua “vain” powerpoppina, musiikkina jolla on tiukat menettelytavat ja tiukka funktio. En odota, että se välttämättä riipaisisi sisältä oikeasti.

Ehkä Bermanin ääni on liian pliisu. Ehkä sävellykset himpun verran liian mielikuvituksettomia. Ehkä soundit ovatliian oikeanlaiset, ilman mitään omaleimaisuutta.

Ehkä.

Ilmeisesti oletan, että The Pains of Being Pure at Heart koskettaisi minua yhtä paljon kuin ne yhtyeet, joilta se vähän kuulostaa; ne, joita ilman en pysty elämään.

Kenessä se vika on, jos en saa yhtyeestä samanlaista potkua?

Kauheasti kysymyksiä, joihin en ole vielä keksinyt vastauksia. Olisin kirjoittanut levystä jonkin kritiikintapaisen, mutta en osaa muotoilla ajatuksiani koko yhtyeestä tämän tarkemmin.

Musiikista kirjoittaminen on tyhmää ja vaikeaa.

Mainokset

Kesällä kuunnellaan powerpoppia

image

“Jos suuri osa rockmusiikista kuulostaa siltä kuin todella haluttaisiin saavuttaa se, mistä lauletaan, power popissa ei voi olla koskaan aivan varma. Laulun kertoja on parantumaton haaveilija, joka ei oikeastaan edes halua toiveidensa toteutuvan.

”Voimapop kuvaa tyypillisesti teini-ikää, mutta etäännyttää sen moninkertaiseen fiktioon. Kirjassaan The Nineties Michael Bracewell totesi, että 90-luvun brittipop toi mieleen lähiöteinien bileet suodatettuina nuorten aikuisten muistojen läpi. Power pop nostaa tämän vielä toiseen potenssiin: se luo tyyliteltyjä muistoja nuoruudesta, jota ei koskaan ollutkaan.”

Antti Arnkil: “Nuoruus lainausmerkeissä”

Joskus haaveilen siitä, että olisin syntynyt parikymmentä vuotta sitten, jotta voisin olla nyt se rasittava nelikymppinen powerpop-setä, joka muistelee kaiholla 1990-luvun powerpop-kokemuksiaan (kuten The Posiesin näkemistä Tavastialla) ja kertoo nuorisolle ajoista, jolloin tuntemattomien powerpop-tärppien kaivelu oli vaikeaa (ja sitäkin tyydyttävämpää puuhaa), ja päivittelee, kuinka Matthew Sweetin olisi pitänyt myydä ainakin miljoona levyä enemmän, ja kuinka kaikki 2000-luvun indierock kuulostaa Cheap Trickiltä.

Parikymppiseltä vastaavanlainen epäcoolius ei ole yhtä hellyyttävän karismaattista.

(Teinivuosien, eli tärkeimpien musiikkimakua koskevien vuosien viettäminen internetissä tuntuu jollain tavalla katkeransuloiselta: kaikki mahtava musiikki on ollut heti saatavissa ja helposti löydettävissä, mutta netistä kuunneltavana, siis melkein oikeana musiikkina. Ajatus siitä, miten olisin joutunut työskentelemään enemmän musiikkimaun kehittymisen suhteen, tuntuu paljon romanttisemmalta.)

Powerpop on maailman parasta kesämusiikkia, ja tämän todistaakseni tein soittolistan. Listalla on vanhaa, klassisempaa powerpoppia (Cheap Trick, The Undertones, The Buzzcocks), 1990-luvun powerpoppia (Teenage Fanclub, Arnkilin tekstistä bongaamani The Katies), uudempaa powerpoppia (syvästi rakastamani The New Pornographers) ja biisejä artisteilta, jotka liikkuvat genren rajamailla (Violent Femmes, Jay Reatard, The Replacements). Varsinainen powerpop on dogmaattinen genre, mutta melkein mikä tahansa tarttuva rock/pop-kappale voi olla hyvää powerpoppia.

Toukokuun elokuvapäiväkirja: Dark Horse, Captain America 2, Veronica Mars

image

Toukokuun elokuvakatselut jäivät tarkoituksella vähäisiksi pääsykokeisiin lukemisen vuoksi. Prokrastinaatio yllättää silloin kovin helposti – kaikki pelaamattomat videopelit ja lukemattomat kirjat vaikuttavat lukiessa yhtäkkiä maailman kiehtovimmilta – ja siksi täytyi pistää stoppia ainakin elokuvien katsomiselle.

Kuukauden paras elokuva: Captain America: The Return of the First Avenger

Lue loppuun