Kill Your Darlingsin hymynkareet

image

Kill Your Darlings on rasittavalla tavalla tyypillinen elokuva suurmiehen varhaispäivistä.

Se näyttää Suuria ja Merkittäviä hetkiä, joina tuleva suurmies tapaa muita tulevia suurmiehiä. Näinä hetkinä tulevien suurmiesten maailma muuttuu merkittävästi, ja nämä etenevät lähemmäksi sitä suurmieheyttä, josta katsoja hahmot tuntee. Koko elokuva tuntuu koostuvan vain tällaisista Suurista hetkistä, joiden taustalla soi inspiroivaa musiikkia, samalla kun näyttelijät väläyttelevät hillityn innostuneita hymynkareita.

Elokuva on tuollainen, kunnes muuttuu mössöiseksi ja hieman vaikeasti hahmotettavaksi tarinaksi oman tien kulkemisesta ja manipulaatiosta.

Kill Your Darlings kertoo nuoresta Allen Ginsbergistä (Daniel Radcliffe), joka hakeutuu Columbian yliopistoon opiskelemaan runoutta. Siellä hän tapaa karismaattisen Lucien Carrin (Dane DeHaan), ja yhdessä William Burroughsin ja Jack Kerouacin kanssa nämä uudistavat runoutta vanhoillisessa yliopistomaailmassa. Siihen tarvitaan huumeita, hävyttömyyttä ja sen sellaista.

Tarkin kuvailu elokuvasta olisi: Kuolleiden runoilijoiden seura ei niin siirappisena + Trainspottingin ja muiden huume-elokuvien montaaseja ja kineettistä energiaa.

Lucien kipuilee epäterveellisessä suhteessaan vanhemman miehen (Michael C. Hall) kanssa. Mies on pyörinyt Lucienin elämässä jo monta vuotta, ja tekee Lucienin koulutehtävät tämän puolesta vastineeksi läheisyydestä.

Kumpikin hahmo on manipuloiva, ja yksi elokuvan teemoista tuntui olevan se, ovatko nämä ansainneet toisensa – ja miten Allenin tulisi suhtautua Lucieniin, joka manipuloi myös Allenia? Pitäisikö Allenin mennä hahmojen mukana pahimpiin syövereihin, vai, vanhaa luovan työn viisautta “kill your darlings” mukaillen, päästää irti ja olla rohkeasti oma itsensä?

Ginsbergin henkilötarina ei tuntunut punoutuvan yhteen kirjallisuuden uudistamispuheiden ja Lucienin traagisen tarinan kanssa. Se tuntui pakotetulta, ja väkinäisen monimutkainen juoni ei auttanut.

Myös moni tarinan ulkopuolinen asia sai elokuvan tuntumaan yhteensopimattomalta sekamelskalta.

Daniel Radcliffe ja Dane DeHaan tuntuvat olevan magneetin samoja napoja. Kummankin näyttely on pohjimmiltaan vähäeleistä ja introverttiä, energiatonta. Kehaisin pienin varauksin The Amazing Spider-Man 2:n arviossani DeHaania, josta löytyi ajoittain lipevyyttä ja maanisuutta.

DeHaan löytää välillä oikeita sävyjä, joilla saa kuvattua manipuloivan ja epävakaan persoonallisuuden, mutta Radcliffen kanssa se vähäkin menee hukkaan. En pidä Radcliffea huonona näyttelijänä, mutta tämän elokuvan päärooliin häneltä ei yksinkertaisesti löydy rahkeita.

Michael C. Hall, joka oli ajoittain ilmiömäinen Dexterissä, näyttelee hahmoa, joka oli mitä ilmeisemmin kirjoitettu viisitoista vuotta nuoremmalle ja elossa olevalle Philip Seymour Hoffmanille. Ajatus on kai ollut, että hahmo on niljakkaalla ja empaattisella tavalla säteilevä ihmisraunio, jonka olisi tarkoitus puristaa ihmisestä kaikki ilmat ulos säälittävyydellään.

Hall ei siihen kykene. Ehkä syy on se, että Hoffman vei hahmotyypin mukanaan hautaansa (ainakin minun mielessäni), tai sitten Hall ei vain saa tarpeeksi tilaa kehittää hahmoa, ja joutuu tekemään parhaansa, kun elokuva salamannopeasti muuttaa hahmon tavallisesta, hieman ylimielisestä miehestä säälittäväksi ja manipuloivaksi raunioksi.

Muita sekavuuksia oli esimerkiksi aikalaismusiikin, swingin, yhdistäminen nykyaikaiseen, eli alussa mainittuun eteeriseen ja innostavaan alkuperäismusiikkiin ja elektrosävyiseen indiemusiikkiin, kuten TV on the Radioon.

Sofia Coppolan Marie Antoinette kuvasti hahmojensa tunteita nykyaikaisella musiikilla, ja teki näin saman mitä Moulin Rouge: välitti toisen ajan hahmojen tuntemukset katsojalle ymmärrettävämpinä, ja tavallaan autenttisempina, sillä katsoja ymmärtää oman aikansa musiikin kautta sen, mitä hahmot silloin tuntivat. Sama ei välittyisi aikakauden omalla musiikilla, joka on tämän päivän katsojalle relikoitunutta.

Kill Your Darlingissa ei ollut kyse vastaavanlaisesta hallitusta ajatuksesta, vaan musiikkityyli nyt vain vaihtui jossain vaiheessa, ja siinäpä se.

Kaikkiaan en tiedä, mitä oikein elokuvasta todella olisin mieltä. Kyseessä oli Marie Antoinetten lailla kunnianhimoinen yritys kertoa jotain kiinnostavaa ja ainutlaatuista suurihmisestä. Samalla elokuva vinkkaili katsojalle matalamielisesti silmää ja pelaili tämän tietämyksellä. Edes ajoittainen visuaalinen yritteliäisyys ei auttanut, kun kehnot näyttelijäsuoritukset ja joka suuntaan harottava juoni kampittivat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s