Huhtikuun elokuvapäiväkirja: Jahti, Olympos on valloitettu, Hobitti: Smaugin autioittama maa

image

Haaveilin edellisessä elokuvapäiväkirjassa katsovani jatkossa enemmän huonoja elokuvia, mutta sorruin silti päivittämään klassikkotietouttani ja katsomaan varmoja laatupätkiä. Aktivoiduin myös pitkästä aikaa Netflixin elokuvien parissa, kun yleensä katson sieltä vain 30 Rockia ja New Girliä. Valikoima on tuntunut parantuneen viime aikoina.

Kuukauden paras elokuva: In the Loop

Jahti (2012)
ohjaus: Thomas Vinterberg
****

Elokuvat, joissa yhteisö kääntyy yksilöä vastaan, voivat helposti kääntyä marttyyrinäytelmiksi, jotka palkitsevat katsojansa päästelemällä heräteltyjä aggressioita esimerkiksi väkivaltaisella kostolla. (Paras esimerkki tästä on Dogville, joka tietoisesti leikitteli katsojan odotuksilla ja täytti ne niin vastenmielisesti, että katsoja joutui vastakkain omien vihantuntemustensa kanssa.) On tyydyttävää puhkua raivosta ja toivoa, että jokainen elokuvan jahtaajista seivästetään ilkeydestään.

Jahdissa ihan hyvät ja tavalliset ihmiset sortuvat pahoihin tekoihin mielestään hyvistä syistä. Jahtaajat ovat jahdattavan kanssa elinikäisiä ystäviä; sellaisia ei niin vain jätetä ja aloiteta uutta elämää, vaan jahdattava jää yhteisön sisään, mutta ulkopuoliseksi. Kaikki näkökulmat esitetään ymmärrettävästi, ja hysterian syntyminen kuvataan erityisen tarkkanäköisesti. Myös muita näkökulmia avataan, kuten tapahtumien vaikutus jahdattavan poikaan, joka reagoi passiiviseen isäänsä verrattuna (epäsympaattisen) aggressiivisesti.

Elokuva toimii ensisijaisesti hysterian ja laumasieluisuuden kritiikkinä, mikä etenkin internetin aikana, jolloin viive suuttumista herättäviin asioihin reagoimisessa on lyhentynyt ja samanmieliset pääsevät vellomaan oikeutetussa sadismissaan aikaisempaa helpommin, on jotain, mitä olisi ilo nähdä enemmänkin. Facebookin viharyhmät (potentiaalisia) koiranmyrkyttäjiä, pedofiileja ja graffittimaalareita kohtaan tarjoavat ihmisille mahdollisuuden päästellä aggressioitaan, ja sillä on aina uhrinsa.

Oikeutetulta tuntuvien aggressioiden herätessä kannattaa kuitenkin mieluummin katsoa Dogville tai Jahti ja miettiä uudestaan.

Uneton Seattlessa (1993)
(Sleepless in Seattle)
ohjaus: Nora Ephron
****

Kun Harry tapasi Sallyn on yksi suosikeistani romanttisista komedioista. En pitänyt tästä aivan yhtä paljon kuin siitä. Tom Hanks on karismaattisempi mutta ei niin hauska Billy Crystal, ja Meg Ryan on yhä ihana Meg Ryan. Vaikka elokuvan juoni tuntuikin välillä pöhöttyneeltä suurine ideoineen ja elokuvalainoineen, se oli pohjimmiltaan pienimuotoinen. Parisuhteet syntyvät oudosti ja pienistä yhteensattumuksista, teki sitten kuinka isoja ja outoja eleitä sen toisen löytämiseksi.

Rakkautta ennen aamua (1995)
(Before Sunrise)
ohjaus: Richard Linklater
*****

Richard Linklater loi kaksi todellista hahmoa ja kuvasi tarkasti sen kauniin prosessin, kun kaksi ihmistä tutustuu toisiinsa ja rakastuu. Todentuntoisuus on käsittämätöntä. Alussa pari tutustuu, jutustelee lämpimiä, naureskelee. Ilmassa ei ole vielä flirttiä. Tilanne muuttuu hiljalleen seksuaaliseksi, ja Linklater kuvaa tarkkanäköisesti kaikki ne pienet hetket, eleet, jotka siihen johtavat. Ja sen jälkeen pari käy kokonaisen parisuhteen verran asioita läpi – yhden päivän aikana.

Elokuva pysyttelee kohtauksissa juuri niin pitkään kuin tarvitsee. Leikkaukset ja tyylittely on hienovaraista ja tiukasti draamaan kytkettyä. Esimerkkinä varsinaisen “elokuvallisista” hetkistä tulee mieleen kuuntelukoppikohtaus, jossa pari kuuntelee Kathy Bloomin kappaletta ja vilkuilee toisiaan.

Carrie (1976)
ohjaus: Brian De Palma
*****

Brian De Palma sen sijaan on huikea tyylittelijä. Lopun tanssiaiskohtaus oli hämmästyttävän hienoa odotuksilla leikittelyä. Kun Carrie tanssii tanssiaisvieraansa kanssa, kamera pyörii aavistuksen liian nopeasti, mikä luo vieraannuttavan olon. Asiat ovat hieman pielessä, ja vasta tämän jälkeen alkaa kasvatus kohti lopun kliimaksia. Jaetut ruudut, hidastukset, punaiset filtterit… Huikeaa elokuvaa.

Olympos on valloitettu (2013)
ohjaus: Antoine Fuqua
***

Vuoden 2013 Valkoisen talon hyökkäyselokuvista Olympos on valloitettu on altavastaaja, joka jäi ison, typerän ja huippuviihdyttävän White House Downin jalkoihin. Olympos on valloitettu on myös iso ja viihdyttävä (ja ennen kaikkea typerä), mutta ei yhtä iso eikä yhtä viihdyttävä, vaan outo ja hieman vastenmielinen. Elokuva on oudon synkkäsävyinen, tarpeettoman väkivaltainen ja kömpelö. Valaistus on niin olematonta, että tapahtumista on hankala saada selvää. Ihmisiä ammutaan ja (erityisesti) puukotetaan päähän, olivat he aseistettuja tai eivät. Gerard Butlerin hahmolla ei ole mitään tunnontuskia päähänpuukottamisen kanssa. Naisia kidutetaan. Yhdysvaltojen lippuvalaa toistetaan.

CGI on kömpelöä ja juoni on yksiulotteinen ja typerä. Gerard Butlerin ja Aaron Eckhartin välille ei synny lainkaan kemiaa, sillä pari ei ole juurikaan yhdessä. Minkäänlaista tunnelatausta ei ole missään.

Jotain kiehtovaa elokuvassa silti oli – oli se sitten outo väkivaltaisuus ja sillä mässäily, tai todella huonot onelinerit, huvittava synkkämielisyys tai mikä tahansa. Jotain oli vinossa. Viihdyin elokuvan parissa etenkin sen vastenmielisempinä ja typerinä hetkinä. White House Down oli siloiteltua, toimivaa toimintaviihdettä, joka tiesi täsmälleen mitä se on, mutta Olympos on yksi iso kaaos, joka roiskii vähän joka suuntaan ja pysyy kasassa vain vaivoin. Joskus rosoisuus viehättää yhtä paljon kuin sujuvuus.

Hollywood Cop (1987)
ohjaus: Amir Shervan
*

Iranilaisen Amir Shervanin elokuvat ovat b-luokan kulttielokuvia, sietämättömän huonoja kopioita 1980-luvun suosituimmista toimintaelokuvista. Samurai Cop on täydellistä katsottavaa. Se on lahjattoman ohjaajan Tappava ase -kopio, jossa alitajunta on päästetty nolostuttavasti valloilleen. Väkivallan ja seksin kuvaaminen on holtitonta, toimintakohtaukset kömpelöitä ja näyttely sietämättömän huonoa. Elokuvan parhaat puolet löytyvät nettiklipeistä, mutta se kannattaa katsoa silti kokonaan, sillä se on täynnä herkullisen huonoja hetkiä.

Hollywood Cop ei ollut aivan yhtä viihdyttävä, vaikka elokuvassa olikin samankaltaista kulttiviehätystä. Juoni on turhan sekava, rytmi hidas, eikä näyttelijöistä löydy yhtä magneettisia tähtiä kuin Samurai Copista, mutta ihan katsomisen arvoinen silti. Youtubesta löytyy, kuin myös Samurai Cop.

Sydän karrella (1986)
(Heartburn)
ohjaus: Mike Nichols
**

Lisää Nora Ephronia. Kyseessä on Ephronin ensimmäinen käsikirjoittama elokuva, joka pohjaa tämän omaan romaaniin, joka pohjasi Ephronin omaan avioeroon. Käsikirjoitus on paikoin kelpo, ja siinä on joitakin kirjoittajalle tyypillisiä nokkeluuksia ja persoonallisuutta.

Käsikirjoituksen rakenne on aika löyhä, minkä vuoksi se olisi tarvinnut paljon aktiivisempaa ja näkemyksellisempää ohjaamista tuekseen, mutta Mike Nicholsin(!) ohjaus on laiskaa, mielikuvituksetonta ja kömpelöä. Melkein kaikki kuvakulmat sisätiloissa ovat puolilähiotoksia, joissa hahmot näkyvät vyötärön kohdalta. Musiikkia on vähän, se on hirvittävän kasaria ja sitä käytetään väärissä kohdissa. Visuaalinen ilme on masentava ja ahdistava. Luulin jo, että elokuva on tehty 1990-luvulla.

Meryl Streep on persoonallinen, ja periaatteessa hänen ja Jack Nicholsonin välillä voisi olla kemiaa – ovathan kumpikin karismaattisia näyttelijöitä – mutta Nicholson on täysin väärä valinta pääosaan. Rooli on juuri Nicholsonille tyypillistä myöhempien päivien laiskaa paperilta lukemista. Joku nuorempi ja energisempi näyttelijä olisi voinut tuoda elokuvaan tarvittavaa energiaa.

Blackout (2008)
ohjaus: JP Siili
*

Taulapäistä roskaa, jota oli tuskastuttava katsoa loppuun. Kyseessä on trilleri, jonka teema on teho-osaston moraaliset ongelmat. JP Siili on välillä ihan siedettävä ohjaaja. Nautin Härmästä ja Ganesista kohtalaisen paljon. Blackoutissa tällä on oudon isoja ongelmia näyttelijöiden ohjaamisessa. Hyvätkin näyttelijät alisuoriutuvat rankasti. Petteri Summanen on kehno pääroolissa, mutta ei yhtä kehno kuin Jenni Banerjee kuiskailevana juristipoliisina, jonka kanssa Summasen hahmolla on suhde. Kuuluvan suomen puhuminen on Banerjeelle mahdotonta (dvd:n onneton äänimiksaus vaikutti myös asiaan). Monet dramaattisista kohtauksista olivat yksinkertaisesti mahdottomia hahmottaa. Kuka haluaa mitä? Mistä on kyse? Toki suurin syyllinen on käsikirjoitus, joka oli täynnä kauheaa dialogia ja rakennekin oli käsittämätön.

Miten ihmeessä kukaan ei viitsinyt huomautta elokuvaa tehdessä JP Siilille, että hän ei osaa 1) käsikirjoittaa ja 2) ohjata näyttelijöitään? Teema on sinänsä ihan kiinnostava. Ja Siilillä on ainakin jotain genren perusteita hallussa visuaalisella puolella. Siili tuntuu kuitenkin olevan täysin pihalla sairaalamaailmasta ja eduskuntamaailmasta, minne sijoitti Summasen hahmon naisystävän.

Mauttoman vaikutelman kruunaa Lauri Ylösen soundtrack, joka on muovista synkistelypoprockia Ylösen kavereiden jämäbändeiltä.

Showgirls (1995)
ohjaus: Paul Verhoeven
***

Arvio.

Faijalla hommat hanskassa (1983)
(National Lampoon’s Vacation)
ohjaus: Harold Ramis
****

Vaikka Chevy Chasea tekisikin mieli inhota matalamielisten rahastuselokuvien ja yleisen mulkkuuden vuoksi, on pakko myöntää, että kyseessä on loistava koomikko. Chasella on täydellinen koominen ajoitus, ja fyysisessä komediassa Chase on yksi parhaista.

Odotin, että National Lampoon’s Vacation olisi matalaotsainen ja siloteltu perhe-elokuva (lähinnä suomennoksen ja suomijulkaisun kannen vuoksi), mutta se olikin ohjaajansa, Harold Ramisin näköinen elokuva: hillitön ja uskalias komedia. (Eikä unohdeta käsikirjoittaja John Hughesia.) Elokuvassa on aika paljon synkkää huumoria, kuten isän flirttailut nuoren naisen kanssa, koiran ja tädin kuolema (joista jälkimmäinen varastettiin sellaisenaan Little Miss Sunshineen), rotu-, juntti- ja insestivitsejä, mutta mikään ei tunnu pahantahtoiselta tai liian mauttomalta. Elokuva uskaltaa ajelehtia perhehöpsöilystä rankempaan komediaan.

Ted (2013)
ohjaus: Seth MacFarlane
**

Arvio.

Hobitti: Smaugin autioittama maa (2013)
ohjaus: Peter Jackson
***

En ole varma, pidinkö tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, jolle annoin kaksi tähteä. Tavallaan pidin elokuvan hakemasta polveilevasta Kaksi tornia -rakenteesta, joka toimi muutamaa kömmähdystä lukuunottamatta (Gandalfin unohtaminen ja vähän merkityksetön kalastuskyläläisen tarina) hyvin. Kuva oli tukkoista ja kerronta kömpelöä, mutta ei niin kömpelöä kuin ensimmäisessä. Juonessa tuntui olevan jonkinlaista työntövoimaa ja rakenne. Tynnyrikohtaus oli innostavaa toimintaelokuvaa.

En silti osaa sanoa vieläkään mitään kääpiöiden persoonallisuuksista, en osaa välittää minkään hahmon motivaatioista ja taustatarinoista, ja unohdin jo suunnilleen kaiken ensimmäisestä osasta. Hobitti-elokuvat ovat merkityksetöntä ja kehnoa elokuvaa verrattuna LOTR-trilogiaan, joka tosin on hämmästyttävä saavutus ja erinomaista elokuvaa millä tahansa mittareilla tarkasteltuna.

Marc Maron: Thinky Pain (2013)
ohjaus: Lance Bangs
****

En ole varma, listaisinko katsomani stand up -spesiaalit elokuvapäiväkirjaan, mutta menkööt nyt. Marc Maronin podcast WTF on kuuntelemieni jaksojen perusteella erinomainen. Maron haastattelee julkkisvieraita ja puhuu näiden kanssa vaikeistakin asioista, kuten omasta huumemenneisyydestään ja epävarmuuksistaan. Maron on loistava haastattelija ja keskustelija, joka saa haastateltavat avautumaan ammattihaastattelijoita paremmin.

Sama paljastuksellisuus välittyy Maronin stand upista. Maron sanoo, ettei ole suunnitellut settilistaansa kovin tarkasti, ja ajelehtii välillä jutustelemaan ties mistä. Mieleen tulee Communityn luoneen Dan Harmonin Harmontown-podcast, joka on myös löyhärakenteinen sekoitus käsikirjoittamatonta komediaa ja keskusteluohjelmaa. Maron on kuitenkin vahvasti tavanomaisen stand upin puolella, ja kertoo ajoittaisen rönsyilyn keskellä kiinnostavia tarinoita ja tarkasti ajoitettuja vitsejä.

In the Loop (2009)
ohjaus: Armando Ianucci
*****

In the Loopia on verrattu paljon Tohtori Outolempeen, minkä ymmärtää, kertovathan kumpikin siitä, miten helppoa on saada sota syttymään. Ja kumpikin osoittaa nihilistisellä satiirilla, kuinka järjettömät ihmiset vastaavat tärkeistä asioista politiikassa.

In the Loop on erityisen pureva, sillä se ammentaa tuoreista tositapahtumista, etenkin Irakin sodasta. Sotaan lähdetään tekaistun tutkimustiedon nojalla. Sotaa vastustaneelle hömelölle kehitysapuministerille hankitaan potkut paisuttelemalla suuri mediakohu sekopään (riemastuttavan hyvä Steve Coogan) muurin sortumisesta, mistä ministeri laitetaan jostain syystä vastuuseen. Brittilehdistö tarraa kohuun ja unohtaa kaiken muun. Etenkin maan tabloidien pilapiirrokset ja matalaotsaiset sanaleikit saavat osakseen tiukkaa kritiikkiä. Onneksi Suomessa media on ainakin yleisesti ottaen hieman asiallisempi.

Elokuva on ihan tolkuttoman hauska. Huumori on absurdia, ja hahmoista suurin osa tuntuu olevan täysin pihalla kaikesta. Vain kaikista häikäilemättömimmät pysyvät tilanteen tasalla, ja he määrittelevät pelin kulun, ja muut seuraavat perässä. Politiikka pähkinänkuoressa.

Tie (2009)
(The Road)
ohjaus: John Hillcoat
***

Ei oikein säväyttänyt millään lailla. Visuaalisesti ihan kiinnostava ja välillä kaunis ja puhutteleva maailmanloppuelokuva, mutta jotenkin elokuvan vähäeleinen synkistely ei toiminut minulle. Elokuva tuntui yhdeltä harmaalta puurolta, jossa kaikki käänteet olivat kosmeettisia, eikä mitään tapahtumia painotettu mitenkään. Kaikki oli synkkää, lohdutonta, apaattista.

Maailman niukka taustoittaminen oli tyyliratkaisuna hyvä ja auttoi keskittymään oleelliseen, mutta toisaalta se sai elokuvan tuntumaan suppealta ja persoonattomalta. Yleensä maailmanlopun syillä on jotain merkitystä. Elokuva ei oikein kertonut mistään muusta elokuva kertoi kuin vanhemman rakkaudesta ja toivonsa menettäneiden ihmisten hyvyydestä/kamaluudesta, mikä on melko perinteistä maailmanloppumatskua. Ei elokuvan tarvitse kertoa mistään muusta, mutta tuollainen tuntemuksilla mässäily ilman ideoita ja syvempiä merkityksiä on harvemmin oikeasti kiinnostavaa (kts. Walking Dead -tv-sarja, porno, huonot romanttiset komediat).

10 Things I Hate About You (1999)
ohjaus: Gil Junger
****

Romanttiset teinikomediat, joissa puhutaan näppärästi ja kuunnellaan ajan muodikkainta musiikkia, ovat ihania – jopa tällaiset, joissa kuunnellaan hirvittävää skapunkkia. (1990-luvulta siedän skeittipunkkia ja jopa pidän ajan powerpopista, mutta skapunkin kohdalla ymmärrykseni loppuu. Jos se tulee ysäridancen jälkeen takaisin muotiin, saatan kuolla.)

Tämä oli söpö ja hauska elokuva. Komedia oli simppeliä ja liioiteltua ja maailma vinksahtanut rehellisempään suuntaan. Ihmiset puhuvat suoraan ja sosiaaliset kuviot ovat selkeitä ja karikatyyrimäisiä. Elokuvasta löytyi kuitenkin syvyyttä, kun hahmot pääsivät kehittymään. Tyhjäpäinen blondi joutuu tilille manipuloinnista, ja vaihtoehtoinen sisko oppii, ettei kannata tehdä tai jättää mitään tekemättä vain siksi, että joku odottaa sitä sinulta. Ei kannata olla vastakohtainen vain sen ilosta. Näyttelijöiden välillä oli vastustamatonta kemiaa, ja Heath Ledger oli uskomattoman karismaattinen. Laulukohtaus oli fantastinen.

Big Fan (2009)
ohjaus: Robert D. Siegel
***

Netflix-löytöjä. Melko tyypillinen indiedraama – väreiltään koruton, musiikkivalinnoissaan tyylitajuinen – jossa Patton Oswaltin esittämä Giants-fani Paul saa turpaan idoliltaan, ja joutuu tuskailemaan itsensä ja rikossyytteen nostamisen kanssa, kun joukkue häviää ilman tähteään. Idea on hyvä ja se on dramatisoitu hyvin. Paul taistelee radio-ohjelmassa Eagles-fania vastaan, jota kohtaan lopulta kohdistaa vihansa ja ulkopuolisuuden tunteensa.

Paul asuu kotona äitinsä luona ja on töissä yövahtina parkkipaikalla. Ainoa kiinnostuksenkohde on Giants. Ohjaaja rinnastaa intohimoisen fanittamisen keskenkasvuisuuteen, mutta samanaikaisesti esittelee sen parhaan puolen, yhteisöllisyyden, josta fani saa ystävänsä (Kevin Corrigan) kanssa rippeitä istuskellessaan matsien aikana parkkipaikalla katsoen sitä matkatelevisiosta. He ovat melkein mukana.

Patton Oswalt löytää hahmoon hienovaraista herkkyyttä radiopuheluiden aikana ja saa vähän suppeasti kirjoitetusta hahmostaan paljon irti. Äiti- ja perhesuhteita vatvotaan aika paljon, mutta niissä ei aivan päästä pinnan alle. Paul kuittailee äidilleen mausteannosten keräämisestä ja äiti Paulin masturboinnista.

Elokuvasta jäi välillä vähättelevä ja alentuva olo, vaikka Oswalt ja Kevin Corrigan toivatkin hahmoihinsa eloa ja uskottavuutta. En sano, että hahmot olisivat varsinaisesti epäuskottavia – maailma on täynnä vastaavanlaisia kehityksessään vähemmän hellyttävästi jumittuneita kolmekymppisiä – mutta elokuva tuntuu kärjistävän hahmojen typeryyttä ja säälittävyyttä välillä liiankin paljon. Vaikutelma on ajoittain liioiteltu ja tympeä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s