Kill Your Darlingsin hymynkareet

image

Kill Your Darlings on rasittavalla tavalla tyypillinen elokuva suurmiehen varhaispäivistä.

Se näyttää Suuria ja Merkittäviä hetkiä, joina tuleva suurmies tapaa muita tulevia suurmiehiä. Näinä hetkinä tulevien suurmiesten maailma muuttuu merkittävästi, ja nämä etenevät lähemmäksi sitä suurmieheyttä, josta katsoja hahmot tuntee. Koko elokuva tuntuu koostuvan vain tällaisista Suurista hetkistä, joiden taustalla soi inspiroivaa musiikkia, samalla kun näyttelijät väläyttelevät hillityn innostuneita hymynkareita.

Elokuva on tuollainen, kunnes muuttuu mössöiseksi ja hieman vaikeasti hahmotettavaksi tarinaksi oman tien kulkemisesta ja manipulaatiosta.

Kill Your Darlings kertoo nuoresta Allen Ginsbergistä (Daniel Radcliffe), joka hakeutuu Columbian yliopistoon opiskelemaan runoutta. Siellä hän tapaa karismaattisen Lucien Carrin (Dane DeHaan), ja yhdessä William Burroughsin ja Jack Kerouacin kanssa nämä uudistavat runoutta vanhoillisessa yliopistomaailmassa. Siihen tarvitaan huumeita, hävyttömyyttä ja sen sellaista.

Tarkin kuvailu elokuvasta olisi: Kuolleiden runoilijoiden seura ei niin siirappisena + Trainspottingin ja muiden huume-elokuvien montaaseja ja kineettistä energiaa.

Lucien kipuilee epäterveellisessä suhteessaan vanhemman miehen (Michael C. Hall) kanssa. Mies on pyörinyt Lucienin elämässä jo monta vuotta, ja tekee Lucienin koulutehtävät tämän puolesta vastineeksi läheisyydestä.

Kumpikin hahmo on manipuloiva, ja yksi elokuvan teemoista tuntui olevan se, ovatko nämä ansainneet toisensa – ja miten Allenin tulisi suhtautua Lucieniin, joka manipuloi myös Allenia? Pitäisikö Allenin mennä hahmojen mukana pahimpiin syövereihin, vai, vanhaa luovan työn viisautta “kill your darlings” mukaillen, päästää irti ja olla rohkeasti oma itsensä?

Ginsbergin henkilötarina ei tuntunut punoutuvan yhteen kirjallisuuden uudistamispuheiden ja Lucienin traagisen tarinan kanssa. Se tuntui pakotetulta, ja väkinäisen monimutkainen juoni ei auttanut.

Myös moni tarinan ulkopuolinen asia sai elokuvan tuntumaan yhteensopimattomalta sekamelskalta.

Daniel Radcliffe ja Dane DeHaan tuntuvat olevan magneetin samoja napoja. Kummankin näyttely on pohjimmiltaan vähäeleistä ja introverttiä, energiatonta. Kehaisin pienin varauksin The Amazing Spider-Man 2:n arviossani DeHaania, josta löytyi ajoittain lipevyyttä ja maanisuutta.

DeHaan löytää välillä oikeita sävyjä, joilla saa kuvattua manipuloivan ja epävakaan persoonallisuuden, mutta Radcliffen kanssa se vähäkin menee hukkaan. En pidä Radcliffea huonona näyttelijänä, mutta tämän elokuvan päärooliin häneltä ei yksinkertaisesti löydy rahkeita.

Michael C. Hall, joka oli ajoittain ilmiömäinen Dexterissä, näyttelee hahmoa, joka oli mitä ilmeisemmin kirjoitettu viisitoista vuotta nuoremmalle ja elossa olevalle Philip Seymour Hoffmanille. Ajatus on kai ollut, että hahmo on niljakkaalla ja empaattisella tavalla säteilevä ihmisraunio, jonka olisi tarkoitus puristaa ihmisestä kaikki ilmat ulos säälittävyydellään.

Hall ei siihen kykene. Ehkä syy on se, että Hoffman vei hahmotyypin mukanaan hautaansa (ainakin minun mielessäni), tai sitten Hall ei vain saa tarpeeksi tilaa kehittää hahmoa, ja joutuu tekemään parhaansa, kun elokuva salamannopeasti muuttaa hahmon tavallisesta, hieman ylimielisestä miehestä säälittäväksi ja manipuloivaksi raunioksi.

Muita sekavuuksia oli esimerkiksi aikalaismusiikin, swingin, yhdistäminen nykyaikaiseen, eli alussa mainittuun eteeriseen ja innostavaan alkuperäismusiikkiin ja elektrosävyiseen indiemusiikkiin, kuten TV on the Radioon.

Sofia Coppolan Marie Antoinette kuvasti hahmojensa tunteita nykyaikaisella musiikilla, ja teki näin saman mitä Moulin Rouge: välitti toisen ajan hahmojen tuntemukset katsojalle ymmärrettävämpinä, ja tavallaan autenttisempina, sillä katsoja ymmärtää oman aikansa musiikin kautta sen, mitä hahmot silloin tuntivat. Sama ei välittyisi aikakauden omalla musiikilla, joka on tämän päivän katsojalle relikoitunutta.

Kill Your Darlingissa ei ollut kyse vastaavanlaisesta hallitusta ajatuksesta, vaan musiikkityyli nyt vain vaihtui jossain vaiheessa, ja siinäpä se.

Kaikkiaan en tiedä, mitä oikein elokuvasta todella olisin mieltä. Kyseessä oli Marie Antoinetten lailla kunnianhimoinen yritys kertoa jotain kiinnostavaa ja ainutlaatuista suurihmisestä. Samalla elokuva vinkkaili katsojalle matalamielisesti silmää ja pelaili tämän tietämyksellä. Edes ajoittainen visuaalinen yritteliäisyys ei auttanut, kun kehnot näyttelijäsuoritukset ja joka suuntaan harottava juoni kampittivat.

Tarpeeton The Amazing Spider-Man 2

image

En aikonut käydä katsomassa The Amazing Spider-Man 2:a elokuvateatterissa, sillä arvasin, etten pitäisi siitä. Ainoat positiiviset arviot tuntuivat olevan niitä samoja “ihan viihdyttävä ja hyvännäköinen, mutta se tarina…” -tekstejä, joita edellisestä osasta kirjoitettiin, mutta vielä nihkeämpinä.

Teknisistä syistä (Captain America: Return of the First Avengerin näytös alkoi vasta myöhemmin päivällä ja tarvitsin ajanvietettä) kävin silti katsomassa.

TASM 2:lla on pitkälti samat vahvuudet ja heikkoudet kuin ensimmäisellä osalla, mutta korostetumpina. Kumpikin elokuva oli katselukokemuksena ajoittain viihdyttävä, mutta kokonaisuutena raskas ja puuduttava.

Ensimmäisessä elokuvassa parasta oli Andrew Garfieldin ja Emma Stonen ihastuttava kemia. Kaksikko oli kuin viehättävässä indiedraamassa. Elokuva tuntui näiden kohtausten aikana henkilökohtaiselta ja luontevalta.

Elokuva tuntui myös ymmärtävän Hämähäkkimiehestä visuaalisessa mielessä. Hämiksen lentely kattojen yllä oli tavattoman siistiä, ja toimintakohtaukset olivat pirteän värikkäitä ja vauhdikkaita.

Huonoista puolista pahin oli sekava juoni. Monia juonisäikeitä hylättiin kesken kaiken ratkaisemattomina, kuten Ben-sedän tappajan etsiminen, Peterin paneutuminen isänsä mysteereihin ja Norman Osbornin sairaus.

(Katsoin ensimmäisestä osasta kirjoittamaani dvd-arviota varten elokuvan poistetut kohtaukset, joita oli yli puoli tuntia. Monet koskivat unohdettuja juonisäikeitä, mutta ratkaisua ei silti löytynyt. Kirjoittajilla oli ilmeisesti alkujaankin ajatuksena pantata kyseisiä juttuja toiseen osaan, mikä on kamalinen mahdollinen tapa tehdä elokuvasarja.)

Monet tarinan ja juonen ongelmista pohjasivat siihen, mitä Marc Webb yritti tehdä toisin kuin Sam Raimi. Peter Parkerille annettiin hillitön kaipuu ja katkeruus isäänsä kohtaan, mikä loi tarpeettoman mysteerin (joka ratkaistiin vasta jatko-osassa), ja teki Peter Parkerista hahmona sietämättömän ruikuttajan. Juuri sellaisen murjottajahahmon, joka kokee olevansa Suuri Väärinkohdeltu Marttyyri, koska vanhemmat hylkäsivät.

Muutenkin hahmo tuntui vääränlaiselta Peter Parkerilta. Kuten tässä loistavassa tekstissä mainittiin, elokuvan Parker oli kuin koulun cool kiusaajahahmo, mutta muut kohtelevat tätä kuin Raimin elokuvien nörtti-Parkeria.

Dissonanssi oli hämmästyttävä ja se teki elokuvasta dramaattisesti epärehellisen elokuvan; oudon masturbatorisen fantasian, mikä minulle tökki myös Webbin ensimmäisessä elokuvassa, (500) Days of Summerissa.

Hahmon lapsellinen mulkkuus tiivistyi kohtaukseen, jossa Parker saapui kotiin sotasankarin elkein ja huolestutti May-tädin mustelmillaan ja kitinällään. (Mietipä Raimin elokuvien – tai minkä tahansa Hämis-sarjiksen – Parker tekemään samoin!)

Lopussa Parker lupasi Gwen Stacyn isälle pysyvänsä erossa Gwenistä. Ei pysynyt. Viimeisenä repliikkinä hymyilevä Parker sanoo: “Jotkin lupaukset on tehty rikottaviksi”.

Kyseinen onnellinen loppu mitätöidään heti jatko-osassa. Parker alkaa epäillä ratkaisuaan ja haluaa kuitenkin jättää Gwen Stacyn rauhaan.

Mitä se kertoo sen lopun rehellisyydestä?


Jatko-osa alkaa pitkälti samalla lailla kuin ensimmäinenkin osa. Peter hylätään tädin ja sedän luo, ja vanhemmat lähtevät pakomatkalle.

Isä-Parker yrittää ladata salaisia tutkimustietojaan turvaan lentokoneesta. Koneeseen hyökkää pahis, joka yrittää pysäyttää lähetyksen taktisella kikalla: sulkemalla läppärin kannen!

Tietokonenerona isä-Parker kuitenkin osaa jatkaa lähetystä avaamalla kannen uudestaan, ja saa lähetyksen loppuun ennen kuolemaansa.

Kohtaus on elokuvan heikointa toimintaa. Webb ei saa pieneen tilaan ja näyttelijöihinsä muuten potkua kuin heiluttamalla kameraa liikaa.

Heti perään tulee paljon parempaa toimintaa. Paul Giamattin riemastuttavan typerästi esittämä Rhino on varastanut plutoniumia. Hämis taistelee Rhinoa vastaan vauhdikkaassa kohtauksessa, jossa on monta tarkasti ajoitettua komediallista hetkeä.

TASM2 oli hauska elokuva. Garfieldillä oli monta hienoa fyysisen komedian hetkeä, ja Hämiksen sanailukin oli hauskempaa kuin ensimmäisessä osassa. Oma lukunsa oli myös Garfieldin ja Stonen jutustelu.

Jamie Foxxin esittämä Electro oli tarkoitettu koomiseksi hahmoksi. Alussa tämä on surkea sähköteknikko, jonka Hämis pelastaa. Mies ihastuu Hämikseen palavasti ja pitää tätä parhaana kaverinaan. Työssään hänestä tulee tapaturmassa Electroksi, ja uusia kykyjään ihmetellessä ajautuu vahingossa superkonnaksi.

Alussa hahmon musiikillinen teema oli hassuttelevaa orkesterimusiikkia. Pahaksi muututtua (lue: hahmo alkaa ladella latteita puheenvuoroja tuhosta ja hävityksestä ja ääni muuttuu möreämmäksi) musiikki vaihtui dubstepiksi, mitä pidin ihan kivana valintana – onhan se sähköistä ja energistä musiikkia ja niin edelleen.

Foxx ei vain onnistunut koomisena eikä pahana hahmona. Tältä puuttui kaikki koominen energia, joka olisi voinut tehdä hahmosta viihdyttävän. Siirtymä pahikseksi oli kömpelö, ja pahiksenakaan Foxxista ei löytynyt tippaakaan uhkaavuutta. Hyvä näyttelijä olisi voinut tehdä hahmosta samanaikaisesti sympaattisen, ymmärrettävän, hauskan ja uhkaavan, mutta Foxx ei onnistu yhdessäkään piirteessä.

Pahinta on se, että Electro olisi täysin irrotettavissa elokuvasta ilman, että muu juoni muuttuisi lainkaan. Mikään juonikuvio ei muutenkaan nivoutunut yhteen luontevasti ja orgaanisesti. Käsikirjoittajien mielestä orgaanisuutta saadaan tarinaan sillä, että kaikki toiminta liittyy tavalla tai toisella Oscorpiin. Siellä Hämis, tyttöystävä ja kaikki pahikset törmäilevät toisiinsa käytävillä.

Harry Osborn (Dane DeHaan) palaa sisäoppilaitoksesta puhumaan kuolevalle isälleen. Isä etsi ensimmäisessä elokuvassa parannuskeinoa sairauteensa, mutta ei onnistunut. Harry ja isä käyvät  läpi syitä, miksi Harry ei ollut ensimmäisessä elokuvassa. (Siltä se tuntui.) Isä kertoo Harrylle sairautensa olevan periytyvä. Nyt Harryn täytyy jatkaa työtä lääkkeen etsimiseksi.

Harryn ja Peterin välinen suhde on myös periytyvä. Isät kehittivät yhdessä parannuskeinoa. Se kuitenkin yritettiin aseistaa, mikä sai Peterin isän jättämään projektin – ja aiheutti lopulta tämän kuoleman.

Pojat toistavat orjallisesti isiensä konfliktit. Peter kieltäytyy auttamasta Harrya, ja välit rikkoutuvat. Lopulta Harrysta tulee Vihreä Menninkäinen.

DeHaan Menninkäisenä oli paikoin toimiva. Näyttelijä toi hahmoon lipevyyttä ja limaisuutta. Ei tippaakaan syvyyttä, mutta hieman maanista energiaa. En sanoisi suoritusta hyväksi, mutta riittävän hyväksi – ainakin tähän elokuvaan.

Kaiken tämän rinnalla Peter tuskailee Gwenin isälle tekemänsä lupauksen rikkomisen kanssa. Seuraa ero. Peter kertoo väijyvänsä Gweniä Hämiksenä, minkä Gwen ottaa vain positiivisena asiana kuin pahinkin Bella.

Öhöm, karmivaa?

Suhdejutut olivat silti elokuvan parempaa antia. Kemia on tallella, ja Garfieldin ja Stonen välistä sanailua on ilo seurata. Toki kohtaukset olivat merkityksetöntä soutamista ja huopaamista ja niitä oli liikaa, mutta elokuvassa oli muutenkin liikaa kaikkea.

Kestoa oli kaksi tuntia ja kaksikymmentä minuuttia, ja siltä se tuntui. Pyörin penkissä ja tuskastuin. Elokuva velloi eteenpäin ilman dramaattista painoa, ja Hämiksen tavoitteet muuttuivat satunnaisesti: Peter tutkii isänsä mysteeriä, tekee jotain Harryyn liittyvää, tekee jotain Electroon liittyvää, pui suhdettaan. Mitkään kuvioista eivät nivoutuneet yhteen, eikä millään ollut mitään merkitystä.


Nyt on olemassa kaksi muhjuista TASM-sekamelskaa, ja kolmas on tulossa.

Tuntuu kuin elokuvat eivät olisikaan edes voineet olla muuta kuin tarpeettomia. Raimin Hämikset ovat edelleen yleisön muistissa (eivät vähiten laatunsa vuoksi – ja kolmas tanssikohtausten), koska ne kertoivat täydellisesti sen, mitä Hämähäkkimiehestä kannattaa kertoa.

Webb ja kumppanit (käsikirjoittajat James Vanderbilt, Roberto Orci ja Alex Kurtzman, tuottaja Avi Arad) ovat tehneet alusta alkaen epätoivoisia ratkaisuja yrittäessään olla erilaisia, ja se näkyy.

Elokuvat eivät kerro hahmosta mitään merkityksellistä, eikä niissä ei ole kiinnostavia teemoja – saati teemoja lainkaan.

Kukaan ei tule tule muistamaan niitä myöhemmin – ei hyvinä tai huonoina elokuvina, ei taloudellisina menestyksinä tai floppeina.

Vain tarpeettomina elokuvina.

Netflix vs. suomen kieli

Netflixistä löytyi mielenkiintoiselta vaikuttava dokumentti Terms and Conditions May Apply (2013), joka kertoo yksityisyydensuojasta internetissä. Muutamassa minuutissa tuli vastaan ensimmäinen kirjoitusvirhe. Sitten toinen. Ja taas. Aloin ottaa ruutukaappauksia räikeimmistä virheistä, ja tällainen saldo kertyi, kun dokumenttia oli kulunut kaksitoista minuuttia.

image

image

image

image

(“The bill before me” viittaa lakiesitykseen, ei Bill Clintoniin.)

image

image

image

image

image

“Patriootti laki laajensi valvontansa laajuutta” oli oma suosikkini.

Miksi ihmeessä maksan tällaisesta?

Ja mistä hikipajasta edes saa näin huonoja tekstejä?

Huhtikuun elokuvapäiväkirja: Jahti, Olympos on valloitettu, Hobitti: Smaugin autioittama maa

image

Haaveilin edellisessä elokuvapäiväkirjassa katsovani jatkossa enemmän huonoja elokuvia, mutta sorruin silti päivittämään klassikkotietouttani ja katsomaan varmoja laatupätkiä. Aktivoiduin myös pitkästä aikaa Netflixin elokuvien parissa, kun yleensä katson sieltä vain 30 Rockia ja New Girliä. Valikoima on tuntunut parantuneen viime aikoina.

Kuukauden paras elokuva: In the Loop

Lue loppuun