Jos musiikilla olisi jotain väliä, siitä kirjoitettaisiin useammin näin

“Minusta Terra on ytimeltään mätä ajallemme ominaisella tavalla. Paketointinsa ylellisyydessä se muistuttaa kalliimpia naistenlehtiä, jotain Gloriaa tai Oliviaa, joiden sisältä löytyy sama alistava ja ylhäältä asetettuihin pysyväisyyden normeihin tyytyvä maailmankuva kuin 1950-lukuisista kotirouvaoppaista, jotka nykyään kiertävät hauskoina nettilinkkeinä. Tästä puuttuu oikeastaan vain se monikansallisen kosmetiikkayrityksen kustantama, toimitukselliseksi sisällöksi naamioitu liite.”

***

“Kaikki aiempi Kela-musiikki on kuulostanut huonommalta likiarvolta jostain muusta. Nyt asia on päinvastoin. – – Kela on kuvitellut fantasiaversion 1980-lukulaisesta aikuisrockista ja kääntänyt sen musiikiksi. Lopputulos toimii, koska hän on uskonut omiin satuihinsa. Tästä olisi monella oppimista.”

***

“Näinä aikoina niin politiikan kuin viihteenkin saralla uskotaan ja jopa fanitetaan mitä tahansa paskaa, jota suolletaan riittävän leveä muovihymy naamalla. Mikään muu ei selitä sen enempää nykyhahmoisen kokoomuksen kuin Cheekinkään voittokulkua. Molemmat ovat saavuttaneet menestyksensä niin yksinkertaisella strategialla, että se tuntuu käsittämättömältä: sanomalla, että minä olen hyvä ja tuon teillekin hyvää.”

Niko Peltosen levyarviot kotimaisista levyistä olivat edesmenneen Nuorgam-sivuston parasta antia. Peltonen pureutui teksteissä levyjen maailmankuviin ja tarkasteli niitä laajemmista näkökulmista käsin. Oletusajatus tuntui olevan, että levyillä pitäisi olla jotain merkitystä – että niitä voi kritisoida sen puutteesta.

Positiiviset arviot olivat parhaimmillaan innostavaa luettavaa (kuten Anssi Kelan levyn arvio), kun taas monet negatiivisista arvioista tuntuivat armottoman tylyiltä. Peltonen asetti artistit vastaamaan sellaisiin vaatimuksiin, joita musiikkikriitikot harvemmin esittävät. Jenni Vartiainen joutui tilille pikkuporvarillisesta maailmankuvastaan ja pintapuolisesta taiteellisuudestaan, Samuli Putro liian banaalista banaaliudestaan ja Herra Ylppö masentavasta narsismistaan.

Peltonen nosti arvioissaan kotimaisen popkritiikin tasolle, missä se ei ole koskaan ollutkaan.

Jossain vaiheessa, ties monetta negatiivista arviota lukiessani (ainakin se tuntui siltä – jälkikäteen tarkasteltuna negatiivisia arvioita ei ollut kauheasti enemmän kuin positiivisia), löysin itseni kyynisesti ajattelemasta: Onko kotimaisella musiikilla oikeasti niin paljon väliä, että sitä kannattaa syynätä noin tarkasti? Voittaako tässä kukaan mitään? Tekeekö tai jättääkö lukija tekemättä levyostoksia arvion perusteella? Ja kuinka moni? Yrittääkö artisti seuraavalla levyllään jotain enemmän luettuaan pistävän arvion? Onko jonkin verkkomedian lukijoiden ymmärrys siitä, mitä jokin levy kertoo nykyhetkestämme ja tekijänsä maailmankuvasta tärkeämpi kuin saman artistin yritys tienata rahaa asuntolainan lyhennyksiin ja lasten talvivaatteisiin?

Ajatus yllätti ja kylmäsi, eikä vain pateettisen talvivaatekohdan vuoksi. Tietenkin musiikilla ja siitä keskustelemisella on jotain väliä – tai sillä pitäisi olla. Suomalainen musiikki muovaa suomalaista todellisuutta, ja jos kukaan ei nosta musiikin maailmankuvia kriittisen tarkastelun kohteeksi, alan ottavat (vielä vahvemmin) haltuunsa ihmiset, jotka eivät edes yritä tehdä mitään tärkeää ja johdonmukaista, ja tärkeimmäksi kuulijakunnaksi valikoituu se, joka ei jaksa välittää eikä odota artisteilta mitään tärkeää.

Elokuvakritiikin kohdalla en ole löytänyt itseäni ajattelemasta vastaavia ajatuksia. Suomalaista elokuvaa voi kritisoida monesta eri kulmasta, ja elokuvaharrastajille suunnatut nihkeät arviot ovat yhtä oleellisia kuin satunnaiskuluttajille suunnatut kevytotsaisemmat. Ei kaikki elokuvakritiikki ole aina tärkeää ja ajattelevaista, mutta ainakaan lukijat eivät yleensä pahastu poikkeaviin ajatusmalleihin pohjaavista kritiikeistä.

Musiikkia on vaikeampi arvioida kuin elokuvia. Elokuvista on helppo lukea merkityksiä, ja niiden puute on helppo nähdä. Musiikkia kuunnellaan eri tavoin, ja sitä voi kuunnella kiinnittämättä huomiota teksteihin, joista musiikin edustama maailmankuva yleensä etsitään.

Vaikka Suomessa kirjoitetaankin yleisesti ottaen paljon hyvää ja kiinnostavaa lyriikkaa, tuntuu usein kohtuuttomalta ottaa tekstejä tarkempaan syyniin. Kaikilta artisteilta ei vain voi odottaa lyyrisesti hallittuja teoksia, joiden maailmankuvaa on ajateltu paljon.

Vai voiko?

Kun musiikkimedialla ja jollain levykritiikeillä ei kuitenkaan ole mitään väliä levymyynnin kautta, pitäisikö levyjä syynätä yhä tarkemmin ja odottaa artisteilta enemmän? Jos musiikilla ei ole taloudellisesti mitään väliä, niin kai edes kuulijoiden ja kriitikkojen pitäisi ottaa se vakavasti, että koko homma säilyisi edes jotenkin vakavastiotettavana?

Alun sitaatit ovat seuraavista arvioista:

Muita lukemisen arvoisia arvioita:

Tekstin innoituksena toimi Peltosen Salamaisema-blogin löytäminen. Blogissa jatkuu samanlainen kotimaisten levyjen tarkkanäköinen syynääminen, ja kiitos siitä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s