Ted ja huumorin kohteet

image

En ole Seth MacFarlanen huumorin suurin ystävä. Nautin satunnaisesti Family Guysta, joka yllättää välillä erinomaisella vitsillä tai kahdella. Kokonaisen jakson katsominen käy työstä. MacFarlanen juonnot Oscar-gaalassa upposivat – ei vähiten sopivan seuran, humalan ja yleisen juhlatunnelman vuoksi. MacFarlane oli kuitenkin karismaattinen juontaja, ja monet vitseistä kekseliäitä.

Tedistä en pitänyt kauheasti. Kyseessä on MacFarlanen ensimmäinen elokuva ja muutenkin ainutlaatuinen tapaus: ihan oikeaa tarinankerrontaa, ei vain toisiinsa liittymättömiä popkulttuuriviittauksia ja vitsejä! Toki juonta on vähän ja tarina on mielikuvitukseton, mutta silti, kerrontaa!

Ted kertoo mieslapsesta, jonka täytyy valita vastuuttoman lapsellisuuden ja vastuullisen aikuisuuden väliltä. Aikuistumisen teema on tuttu monista komedioista, kuten Bill Murrayn tuotannosta (etenkin Natsat tulee mieleen) ja Judd Apatowin elokuvista. Nykypäivän mieslapset leikkivät mieluummin lapsuutensa leluilla, katselevat Flash Gordonia ja polttavat pilveä, kun pitäisi rakentaa uraa ja omistautua tyttöystävälle.

Mark Wahlbergin esittämä mieslapsi joutuu tekemään valinnan nallekarhunsa ja tyttöystävänsä (Mila Kunis) väliltä. Lopussa kaikki kuitenkin huomaavat, että valintaa ei edes tarvitse tehdä, sillä tärkeintä on yhdessä oleminen ja ystävyys!

Elokuva esittelee vastuuttomuuden ja aikuistumisen konfliktin poleemisena, ja lopussa unohtaa sen ja muuttuu toimintaelokuvaksi, jossa nallekarhu opettaa uhrauksellaan kaikille ystävyyden tärkeydestä.

Kysymys siitä, mitä se aikuistuminen oikein on, unohtuu. Tedin psykoottinen ihailija kaappaa Tedin ja lahjoittaa tämän pojalleen, jolta ei halua koskaan kieltää mitään kivoja juttuja, koska miehen oma isä ei aikoinaan hankkinut tälle omaa “taikanallea”. Hahmo toimii elokuvan ääriesimerkkinä siitä, mihin lapsuuden nostalgiassa vellominen pahimmillaan johtaa. Syvemmät tulkinnat jäävät kuitenkin tekemättä.

Seth MacFarlanen huumorin kohteena ovat mm. lihavat ihmiset, rotuvähemmistöt, seksuaalivähemmistöt, juutalaiset, teinitähdet ja hölmösti nimetyt white trash -tytöt. Pidän epäkorrektista huumorista, mutta MacFarlanen huumori tuntuu epämiellyttävällä tavalla kiusaajan huumorilta. (Samasta syystä en pidä Kauhea kankkunen ­­-elokuvista.) MacFarlane hakee katsojiinsa yhteyttä nauramalla yhdessä heikompiosaisille ja typerille ihmisille. MacFarlane ei missään vaiheessa käännä katsetta omiin asenteisiinsa ja naura myös niille. Silloin ilkeämielisyyskin voisi olla kiinnostavampaa – ja ennen kaikkea rehellistä.

Nyt kuulostan kauhealta tosikolta, mutta: huumorilla on aina jokin uhri, oli se sitten jokin ihmisryhmä, toisen ihmisen ajatukset tai ulkonäkö tai ihan mikä vain. Parhaat koomikot ovat niitä, jotka etsivät huumorinsa ymmärryksen kautta. Kohdetta täytyy todella rakastaa, tai ainakin suhtautua siihen empaattisesti, että sitä voi pilkata uskottavasti. Esimerkiksi Louis C.K. (näin maailman epäreiluimpana esimerkkinä) voi puhua vaikka mistä pintapuolisesti epäkorrekteista asioista, mutta hän käsittelee niistä jokaista inhimillisestä näkökulmasta.

MacFarlane näkee vain pinnan ja nauraa sille. White trash -tytöt ovat kovaäänisiä idiootteja, joten osoitetaan niitä sormella ja nauretaan niille. Lihavat lapset ovat ärsyttäviä, nauretaan niillekin. Ja Taylor Lautner on ärsyttävä! Sen oli pakko olla lihava lapsena! Haha!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s