Maaliskuun elokuvapäiväkirja: Inside Llewyn Davis, Korso, Lego elokuva

image

14 elokuvaa, ihan kiva. Ja niistä neljälle viisi tähteä. Olenpa ollut hövelillä tuulella! Tai sitten olen katsonut liikaa hyviä elokuvia.

En luota ihmisiin, jotka eivät katso tarpeeksi huonoja elokuvia. Epäonnistuneilla ja mauttomilla elokuvilla on aina jotain arvoa, ehkä jopa enemmän kuin paremmilla elokuvilla. Ne esimerkiksi tarjoavat perspektiiviä parempien elokuvien arvostamiseen.

Tästedes siis en luota itseeni, eikä kenenkään muunkaan tule. Ainakaan ennen kuin katson ainakin kymmenen yhden tähden elokuvaa kuukaudessa.

Kuukauden paras elokuva: Inside Llewyn Davis

71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (1994)
ohjaus: Michael Haneke
*****

Aikaisemmat näkemäni Michael Haneken varhaiset elokuvat (Seitsemäs manner, Bennyn video ja Funny Games) olivat kylmääviä tarinoita ihmisistä, jotka tekevät selittämättömiä pahuuksia ja niistä, jotka teoista kärsivät. Haneken tyyli oli jokaisessa elokuvassa etäinen ja kolkko, ja vielä kun katsoin elokuvien perään dvd-levyiltä löytyvät Haneken haastattelut, joissa tämä purkaa tarkoitusperiään elokuvataiteen professorin tarkkuudellaan, elokuvat tuntuivat laskelmoidun provokatiivisilta, tunteettomilta akateemisilta pohdinnoilta.

71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta on (Rakkauden ohella) ensimmäinen näkemäni Haneken elokuva, joka vetoaa aidosti tunteisiin, eikä tunnu edes häpeävän sitä. Toki Haneken tunteellisuus on muihin verrattuna tunteetonta, mutta silti. Elokuva on mestariteos ahdistuksesta, yksinäisyydestä ja elämän mielettömyydestä.

Elokuva pohjaa tositarinaan 19-vuotiaasta opiskelijasta, joka tappoi kolme ihmistä ja itsensä. Rinnakkain kerrotaan välikohtaukseen liittyvien ihmisten ja näiden tuttujen elämäntarinoista pieniä palasia, fragmentteja.

Haneke hyppii hahmojen välillä miten sattuu. Jokaisessa kohtauksessa tapahtuu jotain, mikä kertoo hahmoista jotain kiinnostavaa, ja kohtaukset ovat poikkeuksetta kiehtovaa elokuvaa. Haneke trimmaa turhat pois ja keskittyy parhaisiin paloihin.

Dvd:n haastattelussa Haneke sanoo kolmen ensimmäisen elokuvansa olevan trilogia. Kaksi ensimmäistä elokuvaa käsitteli perhettä, ja kolmas osa laajensi näkökulman yhteiskuntaan. Haneke kertoo katuneensa sitä, kuinka hän joskus kuvaili elokuvien kertovan “kylmettymisestä”. Elokuvat kertovat hänen mukaansa “kommunikaatiosta, joka ei tarkoita mitään”.

Haneken mielestä vain mainstream-elokuvat (tai siis “valtaväyläelokuvat”, kuten suomennos asian muotoilee) kehtaavat teeskennellä tietävänsä elämästä niin paljon, että voivat sanoa siitä jotain koherenttia. Nykykirjallisuudessa kukaan ei niin kehtaisi tehdä, Haneke sanoo. “Vain sirpaleilla voi kertoa tarinan rehellisesti”.

“Se on rakenteen salaisuus tai tehtävä, tehdä elokuvasta tarpeeksi ristiriitainen, antaa sille illuusio elämän rikkaudesta.”

Lolita (1962)
ohjaus: Stanley Kubrick
****

Lolita on ensimmäinen Kubrickilta näkemäni outo elokuva. En tarkoita, etteikö tämän muissa elokuvissa olisi ollut outoja piirteitä ja hetkiä, mutta yksikään niistä ei ole tuntunut Lolitan lailla kokonaan nyrjähtäneeltä ja häiritsevältä; elokuvalta, jonka tarkoitusperistä on vaikea saada otetta ja jota on vaikea tulkita. Elokuva on pohjimmiltaan melko suoraviivainen romanttinen draamakomedia (trillerillä höystettynä) iäkkäämmän miehen ja teinitytön välisestä suhteesta. Kubrick käyttää lajityypin konventioita “väärin”, ja se tuntuu sopivan kiusoittelevalta ja provokatiiviselta tavalta käsitellä sisältöä.

En ole lukenut Vladimir Nabokovin kirjaa, enkä osaa sanoa ilman googlettelua mitään sen ympärillä käydyistä keskusteluista ja kirjan tarkoitusperistä. Ehkä kirjan tunteminen tarjoaisi minulle tarvittavan kontekstin elokuvan tyylivalintojen ymmärtämiseen, mutta tavallaan pidän siitä, etten saanut otetta siitä, mikä elokuva oikein.

Etenkin alussa elokuva oli kiehtovaa katsottavaa, kun päähenkilö hölmöilee juuri sellaisella tavalla kuin vanhoissa romanttisissa komedioissa miehet hölmöilevät. Kohtauksesta leikataan toiseen vanhahtavasti häivyttäen. Päähenkilön ja Lolitan äidin suhde on kevyttä komediaa pitkään, kunnes rakkaus Lolitaan tulee väliin, ja sävy muuttuu todella tummaksi… mistä elokuva palautuu kerta toisensa jälkeen komediaan.

Peter Sellers on käsittämättömän hyvä Lolitan salaisena rakastajana. Ensimmäinen kohtaus, jossa Lolitan rakastaja tappaa Sellersin esittämän näytelmäkirjailijan, toi hyvällä tavalla mieleen Tappavan suudelman lopun intensiivisen ja pitkän välienselvittelyn.

Star Trek Into Darkness (2013)
ohjaus: J. J. Abrams
**

Kirjoittelin muista Star Trek -elokuvista viime joulukuussa. Välttelin Star Trek Into Darknessin katsomista pitkään, koska osasin vähän arvata, etten pitäisi siitä.

J.J. Abrams on yksi tämän päivän lahjakkaimmista ja tuskastuttavimmista viihdeohjaajista. Abrams osaa loihtia vaivatta todella näyttäviä ja jännittäviä toimintakohtauksia. Elokuvissa on aina oikea sävy, kuten Super 8:ssa, jonka spielbergmäinen ote oli ihailtavan autenttinen. Ja Abrams löytää aina parhaat näyttelijät elokuviinsa, ja yleensä saa näistä irti hyviä suorituksia.

Mutta ne käsikirjoitukset. Abramsin ja hovikirjoittaja Damon Lindelofin fiksaatio mysteereihin on jo tarpeeksi paha asia, mutta sen lisäksi kirjoittajarinkiin kuuluu ehkä nyky-Hollywoodin lahjattomin käsikirjoituskaksikko, Alex Kurtzman ja Roberto Orci.

Kaksikon koko osaaminen tuntuu pohjautuvan eri genrejen pintapuoliseen tuntemukseen (mihin näiden luoma, trailerin perusteella vastenmielinen genremyllerrys Sleepy Hollow myös viittaa), eikä esimerkiksi ainutlaatuisiin ajatuksiin. Kurtzman ja Orci osaavat kirjoittaa elokuvia, jotka näyttävät samalta kuin muut viihde-elokuvat, mutta harvemmin toimivat yhtä hyvin kuin esikuvat.

Star Trek (2009) toimi, vaikka käsikirjoituksessa olikin ongelmia, kuten tarpeettoman monimutkainen juoni ja heikosti motivoitu pahis. (Ja makuuni hölmö näkemys Kirkistä, vaikka Chris Piken karisma pelastaakin.) Silti tarinassa säilyi tunnelataus ja tapahtumilla oli merkitystä.

Star Trek Into Darknessissa on vaikea saada otetta siitä, mistä oikein on kyse. Elokuva tuntuu kierrättävän Khanin vihan ikonisia kohtauksia vain kierrättämisen ilosta ymmärtämättä lainkaan, miksi kohtaukset alkujaan toimivat ja mitä ne tarkoittivat. Benedict Cumberbatchin esittämän pahiksen paljastaminen Khaniksi oli tarpeetonta kikkailua, ja koko hahmoon liittyvä juonikuvio oli monimutkainen ja huonosti selitetty. Hahmossa ei ollut minkäänlaista psykologista syvyyttä, vaikka Cumberbatch hyvällä roolisuorituksellaan sellaisesta antoikin viitteitä.

Toimintakohtaukset olivat tietenkin huikeita, etenkin hajoavalla Enterprisella juoksentelu elokuvan loppupuolella. Näyttelijät olivat erinomaisia, ja hahmojen välillä oli kemiaa. Spockin puhe kuolemaan valmistautumisesta elokuvan alkupuolella oli erinomainen. Zachary Quinto on yksi elokuvien parhaista puolista Chris Piken ohella.

Inside Llewyn Davis (2013)
ohjaus: Joel ja Ethan Coen
*****

Inside Llewyn Davis sijoittuu mielessäni Coen-veljesten kevyempien elokuvien (Fargo, Voi veljet, missä lienet?) ja taiteellisempien (A Serious Man, No Country for Old Men) välimaastoon: se on viehättävä ja hauska elokuva, jossa on veljeksille epätavallisen tunteellinen viesti, ja kerronnaltaan se on runollinen ja vähäeleinen. Se ei ole yhtä vaikeaselkoinen kuin vaikkapa A Serious Man, mutta monet tärkeistä käänteistään se kertoo erittäin hienovaraisesti ja kauniisti.

Puhuttelevaa elokuvassa oli se, että Llewyn Davis ei ole mikään erityisen mukava mies. Hän naljailee ihmisille, suhtautuu ylimielisesti muihin soittajiin ja käyttää ystäviään surutta hyväkseen. Hän on äkkipikainen ja tekee vääriä valintoja, eikä mikään tunnu onnistuvan. Kaverin tyttöystävä on raskaana Davisille. Vanha rakastaja ei tehnytkään aborttia, ja asuu toisessa kaupungissa lapsen kanssa. Davis hylkää kissansa tienvarteen, ja takaisin palatessa nirhaa kissaa vahingossa autolla.

Davis muotoilee tuntemuksiaan soittamalla lauluja. Dementoituneeseen isäänsä hän yrittää saada yhteyden merenkäyntiaiheisella folk-laululla. Isä paskantaa housuunsa kesken esityksen. Musiikkimoguliin ei tee vaikutusta laulu Englannin kuningattaresta, joka kuolee synnytyksessä, vaikka Davis laulaakin suoraan sydämestään, tuskailtuaan juuri vastaavanlaisten kysymysten kanssa. Davis hakee yhteyttä muihin lauluillaan, mutta ei onnistu.

Sen enempää (niukasta) tarinasta paljastamatta, elokuvan viimeinen laulu on kaunis päätös, kun Davis laulaa erään laulun ja pääsee lähemmäs suurinta tuskansa lähdettä: hänen paras ystävänsä, Davisin duotoveri, kuoli, eikä Davis tiedä mitä tehdä yksin.

Adam Driver on järisyttävän hauska huumorilaulajana. Girlsissä Driveristä huokuu vastustamatonta, räjähtävää karismaa. Toivottavasti tuleva Star Wars tekee Driveristä tähden, joka saa paljon hyviä rooleja.

Lego elokuva (2014)
ohjaus: Chris Miller, Phil Lord
*****

Oletin, että pitäisin Lego elokuvasta, mutta sitten rakastinkin sitä. Osa viehtymyksestäni syntyi hämmästyksestä: miten ihmeessä Chris Miler ja Phil Lord onnistuivat noin mahdottomalta vaikuttaneessa tehtävässä? He keksivät, miten Legot toimivat elokuvamuodossa, ja mitä ne tarkoittavat syvemmällä tasolla. Elokuvalla on ihan oikea teema! Legoilla voi leikkiä vapaamuotoisesti omia rakennelmiaan tehden (kuten aikaisemmin oli tapana), tai sitten voi tehdä ohjeiden mukaan (mikä on nykyisten lisenssilegopakettien aikana ilmeisesti yleisempää; näin olen Lego-aiheisista artikkeleista oppinut). Elokuva käsittelee kysymyksiä luovuudesta liikuttavasti ja temaattisesti johdonmukaisesti. Luovuudella on arvoa, mutta niin on myös ohjeiden noudattamisella! Jee!

Lego elokuva kuvittaa Legoilla leikkimisen mukailemalla sitä lapsen mielikuvituksellista assosiointia ja rajoittamattomuuden tuntua. Monet kohtaukset etenevät hengästyttävän nopeasti ja muuttavat jatkuvasti luonnettaan. Elokuva on visuaalisesti häikäisevä, vaikkakin hieman tuhti ja tukkeinen (etenkin 3D:nä; tekstien leijuttaminen oli varsinkin tämän elokuvan kohdalla sietämätöntä).

Hyvä poika (2011)
ohjaus: Zaida Bergroth
****

Hyvä poika on parhaita näkemiäni elokuvia kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen vaikutuksista. On epäreilua typistää näinkin laaja-alaisen elokuvan sisältö yhteen asiaan (ja vieläpä diagnoosiin), mutta nähdäkseni se on elokuvan tärkein sisältö. Elina Knihtilän esittämä äiti on juuri sillä tavalla epävakaa ihminen kuin mitä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät ihmiset, ja tämä vaikuttaa hänen poikaansa (Samuli Niittymäki) ja kaikkiin elokuvan tapahtumiin vakavasti.

Kyseessä on aika bergmanilainen elokuva, eikä vaikutelma synny ainoastaan elokuvan tapahtumapaikasta, saaristomaisemasta, vaan käsikirjoituksesta, josta löytyy sitä pistävää psykologista syvyyttä, mistä Ingmar Bergmanin elokuvat tunnetaan. Katkeruutta, epätoivoista läheisyyden kaipuuta ja muita vaikeita tuntemuksia. Poika haluaa miellyttää äitiään. Äiti haluaa olla lähellä lapsiaan, mutta ei kestä ilman sosiaalisia piirejä. Kohtaus, jossa äiti soittelee pienessä maistissa ja kutsuu ystäviään kylään samalla kun poika tarkkailee ikkunasta, on sydäntäsärkevä.

Jokainen Jan Forsströmin kirjoittama elokuva käsittelee lapsuutta ja perhesuhteita, mutta eri kulmista: Skavabölen pojat veljesten suhdetta omaan lapsuuteensa ja vanhempiinsa, Silmäterä vanhemmanrakkautta, Muukalainen pienen lapsen rakkautta (ja pelkoa) vanhempiaan kohtaan ja Hyvä poika vääristynyttä äiti-poika-suhdetta. Forsströmin käsikirjoituksissa on kivuliasta syvyyttä, ja Forsström tuntuu ymmärtävän hämmästyttävän tarkasti lapsuutta ja varttumista. Forsström tietää, miten outoa on olla lapsi ja joutua ottamaan mallia aikuisista, jotka eivät välttämättä ole kovin mallikkaita.

Korso (2014)
ohjaus: Akseli Tuomivaara
***

Vaikka Korso on aika pitkälti samasta puusta veistetty kuin niin monet muut viime vuosien pohjoismaiset nuorista miehistä kertovat syrjäytymis/rikosdraamat (mieleen tulee erityisesti Nordvest), se löytää teemoihin omanlaisensa – suomalaisen – kulman, mikä tekee elokuvasta katsomisen arvoisen.

Tyyli on kohdillaan: käsivarakameraa, dramaattista valaistusta ja niin edelleen. Käsikirjoitus on sujuva ja uskottava, vaikka mukana onkin muutama, sanotaanko “käsikirjoittajamainen” eriskummallisuus, kuten se, että päähenkilön siskon maahanmuuttajataustainen poikaystävä kuuluu leffakerhoon, missä tämä ohjaa kauhuelokuvia. Yksityiskohta toimisi, jos se olisi tiedostettu poikkeus korsolaisnuoren harrastukseksi. Nykyisellään se tekee muuten melko realistiseen elokuvaan särön; luo siihen jotenkin kömpelön ja vaivaannuttavan sävyn. Ehkä käsikirjoittajille oli luontevampaa tehdä hahmo, joka intoilee elokuvista ja puhuu Renny Harlinista kuin vaikkapa UFC-painista tai jalkapallosta.

Pidin elokuvan lopusta, se oli yllättävä. Olen niin tottunut lohduttomuuteen, että edes lievästi onnelliset loput (olivat ne sitten vähän perustelemattomiakin) lähiösynkistelyissä tuntuvat hyvältä.

The Grown-Ups (2010)
ohjaus: Dennis Dugan
*

Juuri niin sietämättömän huono ja omahyväinen elokuva kuin odotinkin. Joukko koomikkoja murjoo keskenään pahansuopia ja matalaotsaisia vitsejä, joiden kohteena ovat esimerkiksi vanhukset ja lapset – ja joskus vitsinkertojat itse, mutta vain jos introspektiivisyys rajoittuu vain yleisesti tunnustettuihin faktoihin (Kevin James on lihava ja niin edelleen). Välillä melkein viihdyin elokuvan parissa, koska mukana oli niin paljon karismaattisia näyttelijöitä, ja perheet alkoivat miltei tuntua inhimillisiltä ja todellisilta, mutta en antanut sen hämätä. Lopussa se, miten Adam Sandlerin hahmo luovuttaa korismatsin tahallaan paikalliselle juntille, oli alentuvaa ja typerää.

Ainoat hyvät puolet olivat Steve Buscemi (varsinkin kokovartalokipsissä) ja soundtrack, josta löytyi 1970-luvun ja 80-luvun alun rockia, kuten Aerosmithia, AC/DC:tä, The Romanticsiä ja Cheap Trickiä.

Tuntematon koodi (2000)
ohjaus: Michael Haneke
****

Tuntematon koodi muistuttaa Haneken aikaisempaa elokuvaa 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta. Rakenne on molemmissa fragmentaarinen, ja aiheet liippaavat läheltä toisiaan. Molempien yhteyteen on ripoteltu sotakuvastoa, jonka yhteyttä varsinaisiin tarinoihin en aina osannut tulkita.

71 katkelmaa kertoi nykyelämän mielettömyydestä ja kommunikaation vaikeudesta. Myös Tuntematon koodi elokuva kertoo siitä, mutta sävy on erilainen. 71 katkelmaa eteni välillä kuin trilleri, ja se oli fragmentaarisuudestaan huolimatta aika koherentti, kun taas Tuntematon koodi on runollisempi tarina siitä, miten ihmiset eivät osaa tulkita toisiaan oikein kaiken mielettömyyden keskellä.

Keskeinen tarina on tämä: maaseudulta Pariisiin paennut teinipoika tapaa veljensä tyttöystävän. Poika heittää leipomopussin kadulla kyyhöttävän kerjäläisen syliin. Nuori maahanmuuttajataustainen mies tulistuu ja vaatii poikaa pyytämään naiselta anteeksi. Poika yrittää paeta, mutta mies ei päästä. He painivat, ja syntyy suuri selkkaus, johon poliisi puuttuu.

Elokuva näyttää tappelupukareiden taustoja. Maahanmuuttajataustainen mies on köyhästä malilaisperheestä, jonka isä on työskennellyt ihmisten salakuljettajana. Kerjäläisnainen on laiton maahanmuuttaja, joka lähetetään selkkauksen jälkeen takaisin kotimaahansa, konfliktialueelle.

Tuntematonta koodia on jotenkin vaikeampi tulkita kuin 71 katkelmaa. Elokuva käy jokaisella sivupolulla eikä ole ihan niin huolissaan siitä, kuinka kaikki nivoutuu yhteen lopussa. Kaikkea sisältöä merkkaa ihmisten kyvyttömyys nähdä toisiaan. Poika pakenee yksinäistä isäänsä, joka on yrittänyt pitää pojan seuranaan esimerkiksi ostamalla mopon. Maahanmuuttajamies yrittää olla hyvä kerjäläistä kohtaan, mutta aiheuttaa välillisesti tämän karkottamisen. Rasismi – tahaton ja tahallinen – on myös jonkinlainen yhteensitova teema, vaikken Haneken tarkoitusperiä osaakaan tulkita kovin hyvin.

Somewhere (2010)
ohjaus: Sofia Coppola
****

Sofia Coppolan elokuva toimintaelokuvatähdestä, jonka elämä vain sujahtaa ohi silmien. On bileitä, pressitilaisuuksia, ensi-iltoja ulkomailla. Vapaa-ajallaan makoilee sängyllä ja katsoo nuorten kaksosten viattomia ja hymyntäyteisyydessään oudon epäseksuaalisia striptease-esityksiä. Näyttelijän lapsi (Elle Fanning) tulee kuvioihin, ja mies joutuu ryhdistäytymään. Elokuva on hiljainen ja vähäeleinen kuvaus miehestä, jonka elämä soljuu vain eteenpäin hallitsemattomana, ja joka yrittää olla enemmän läsnä isänä.

En tiedostanut tätä aikaisemmin, mutta Sofia Coppola kuuluu siihen taide-elokuvaohjaajien mestariluokkaan, jonka jäsenet voivat aloittaa elokuvan kuvaamalla parin minuutin ajan urheiluautoa ajamassa ympyrää, ja jotka kertovat näyttelijöistään kaikkea oleellista kuvaamalla hampaiden pesemistä ja suihkussa käyntiä minuuttien ajan. Ja jos se ei kerro mitään, niin ainakin se on kaunista. Coppolalla on huikeaa visuaalista silmää pienille asioille, ja hän pystyy tekemään mistä tahansa kerronnallisesti tärkeää.

Marie Antoinette (2006)
ohjaus: Sofia Coppola
****

Lisää Sofia Coppolaa. Marie Antoinette on juuri niin hämmästyttävä elokuva kuin odotinkin: historiallinen pukudraama, joka kertoo Marie Antoinetten ahdistuksesta ja sopeutumisesta pönöttävään hovimaailmaan, missä ihmiset samanaikaisesti palvovat ja halveksivat. Samalla se on kenkiintuijotteluindiesöpöilyä ja ihastumisia, sekä nuoren naisen juhlinnan täyteinen kasvutarina ja lopulta moraliteetti liioittelusta.

Ei huonompi saavutus.

Somewheren myötä ymmärsin Coppolan rahkeet taide-elokuvien ohjaajana. Marie Antoinette todistaa, että Coppolalta luonnistuu myös mukaansatempaava viihde-elokuva. Elokuva on todella viihdyttävää ja hauskaa katsottavaa. On juhlakohtauksia, Marie Antoinette kujertelemassa ystäviensä kanssa ja haaveilemassa pienimuotoisemmasta elämästä – ja vastavuoroisesti täysimittaista hovielostelua, mikä tiivistyy loistavasti kasarileffamaisessa montaasissa, jossa Marie Antoinette ystävineen tilailee kenkiä ulkomailta ja laitattaa hiuksiaan yhä juhlavampiin malleihin.

Elokuva on ehkä vähän liian pitkä, mutta pidän sen rakenteesta ja rytmistä. Tarina liikkuu moneen eri suuntaan korostamatta mitään liikaa. Välillä M-A elostelee, välillä haluaa olla taiteellinen, välillä paineet ovat liikaa, välillä eivät. Elokuva on luonteva henkilökuva, sillä se ei esitä liikaa tulkintoja ja suoria syy-seuraus-suhteita. Se sovittaa inhimillisiä tuntemuksia historialliseen hahmoon, ja tekee sen nykyaikaisia elokuvagenrejä ja musiikkia hyödyntäen.

Laulavat sadepisarat (1952)
(Singin’ in the Rain)
ohjaus: Gene Kelly, Stanley Donen
*****

Kuukausittainen klassikkokatselmani. Tästedes joka kerta, kun joku (esimerkiksi minä) meinaa toistaa tarinaa siitä, miten “1970-luvun Hollywood tappoi pöhöttyneet studioelokuvat ihan aiheesta!” aion mainita Singin’ in the Rainin ja kysyä, miten minkään näin hyväntuulisen ja ihastuttavan asian tappaminen on voinut olla hyvä asia. (Aion jättää kysymykseni kronologiset puutteet huomioimatta.) Näin ihastuttavaa elokuvaa ei enää tehdä, ja kai se on ihan ymmärrettävää. Maailma on erilainen, ja Gene Kelly on kuollut.

Elokuvaa katsoessa pyörittelin mielessäni ajatusleikkiä: Miten suhtautuisin elokuvaan, jos se julkaistaisiin tänä päivänä? Todennäköisesti valittaisin masturbatorisesta tarinasta.

Elokuva kertoo elokuvatähdestä, jolla kaikki menee enemmän tai vähemmän putkeen, ja jonka ainoa ongelma on omahyväinen vastatähti ja tyttö, joka ei suostu ihastumaan häneen heti. Ja itse elokuva on (tuolla hetkellä omalla huipullaan olleen) elokuvabisneksen omahyväistä muisteloa äänielokuvien tulemisesta. Ja elokuva maalaa typerästä ihmisestä säälimättömästi pahiksen ja mehustelee tämän kiusaamisella! Valittaisin myös siitä, miten elokuvan loppupuolella on musikaalikohtauksia, jotka ovat mukana vain ja ainoastaan siksi, että Gene Kelly saataisiin tanssimaan ja laulamaan naurettavan hulppeissa puitteissa.

Tarina on omahyväinen, mutta mitäpä siitä. Pahaa naistähteä näytelleen naisen roolisuoritus oli hykerryttävän hauska. Ja Debbie Reynolds oli vastaavasti ihastuttava Gene Kellyn hahmon ihastuksena. Ja loppupuoliskon yli kymmenminuuttinen Broadway-kohtaus (joka oli elokuvassa tehtävän elokuvan huipennus) oli aavistuksen surrealistisella tavallaan häikäisevää ja ikimuistoista elokuvaa.

Elokuvan hyväntuulisuus oli toki aika heppoista, ja Gene Kellyn ja Debbie Reynoldsin hahmot rakastuivat aika pikaisesti vastahankaisen alun jälkeen, mutta kaksikon välillä oli kiistatonta kemiaa, ja hykertelin parin välisten musikaalikohtausten aikana.

Fast & Furious 6 (2013)
ohjaus: Justin Lin
***

Olen vähän kahden vaiheilla siitä, kuinka paljon pidän tästä. En niin paljon kuin viidennestä osasta, joka oli ensimmäinen tietoisesti näkemäni sarjan elokuva.

Viides osa oli hyväntuulista hölmöilytoimintaa. Kuudes osa on yhtä hölmö, mutta synkkäsävyisempi. Ihmisiä kuolee, ja kuolleeksi luultu nainen (jota esittää Michelle Rodriguez) palaa takaisin, ja sitten mietitään perheen merkitystä. Jonkun jengiläisen geneerisen näköinen tyttöystävä kuolee hulppeassa toimintakohtauksessa. En osannut välittää. Ehkä olisi pitänyt nähdä edeltäviä osia.

Nautin toimintakohtauksista, etenkin sillalla käydystä taistelusta, joka päättyy, kun Vin Dieselin hahmo hyppää jumalauta sillan yli ja pelastaa Rodriguezin hahmon. Hihkuin ääneen päättömyydestä lumoutuneena. Lopun kiitoratakohtaus oli ajoittaisesta CGI-vetoisuudestaan huolimatta hieno ja jännittävä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s