Voima-lehti ja litteroinnin reiluus

image

Voiman uusimman numeron kannessa kerrotaan lehden tavanneen “työttömien virallisen äänitorven”, Työttömien valtakunnallisen yhteistoimintajärjestön (TVY) puheenjohtaja Lea Karjalaisen.

Kaksi Voiman avustajaa haastatteli Karjalaista. Haastattelusta julkaistiin noin kolmasosa suoraan litteroituna tekstinä.

Juttu on (ainakin minulle) melkoinen skuuppi, sillä se paljastaa, että Suomen työttömiä edustaa korkeimmalla poliittisella tasolla henkilö, jonka osaaminen on kyseenalaistettavissa. Tällä hetkellä julkisuudessa puhutaan sosiaaliturvan vastikkeelliseksi muuttamisesta, jota ajavassa työryhmässä Karjalainen istuu. Toisin kuin esimerkiksi ministeri Paula Risikko sanoo, Karjalaisen mielestä vastikkeellinen työ voisi olla vain jotain yksilöä aktivoivaa puuhaa, kuten “kirkkokuorossa laulamista” tai “kansalaisopistossa opiskelua”.

Karjalainen: Minä haluaisin itse, että siinä olisi paljon teatteria. Mä haluaisin, että siinä olisi kuoro ja siinä olisi luontopolkuja, siinä olisi metsä, vaellusretkiä, siinä olisi… nn… niin paljon vaihtoehtoja semmoseen toimintaan, mihin ihmisillä, missä ihmiset saisivat uusia kokemuksia.

Kaukonen: Mutta sä et puhu ollenkaan töistä?

Karjalainen: Mä puhun siitä, että ihmiset lähtevät kotoa pois.

***

Karjalainen: Rakennetaan mattokutomoita ja… öö.. pitkäaikaistyöttömät alkavat korjaamaan kuntien työntekijöiden haalareita ja lyömään uusia nappeja niitten lähteneitten tilalle.

Haastattelussa Karjalainen esimerkiksi kutsuu työttömiä loisiksi, “hekottelee puhuessaan”, puhuu “värähtelevällä” äänellä, liikuttuu ja tekee kaikkea muutakin, mitä tavallinen poliittinen toimija ei haastattelussa tee. Karjalainen vieläpä lopettaa haastattelun kesken kaiken.

Karjalainen: Voitte poistua. Haa- haastattelu on päättynyt.

Kaukonen: Aa, minkä takia?

Karjalainen: Em.. Mä en vaan kestä teitä ennää…

Kaukonen: Siis anteeks, oliko joku tietty kysymys?

Karjalainen: Oli. (ropeltaa jotain, luultavasti mikrofonia pois) Joo.

Kaukonen: Siis anteeks, olisiko tässä joku tietty aihe, joka ei… Mikä ei?

Karjalainen: Saatte pakata tavarat. Minä haluan nyt lopettaa…

(Karjalainen lähtee kohti aulasta pienempään huoneeseen johtavaa ovea. Menee huoneeseen sisälle, ei kuitenkaan sulje ovea. Kertoo sieltä alaiselleen, että tämä voi lähteä, että hän sammuttaa valot ja sulkee ovet.)

Haastattelu vaikuttaa tekstin perusteella kiehtovalta ja oudolta tapahtumalta. Tilanteen muuttaminen suoraan tekstiksi on ainakin näennäisesti reiluin tapa kuvata tilanne mahdollisimman autenttisesti.

Suora litterointi korostaa Voiman jutun hakemaa kuvaa kyvyttömästä, höperöstä ihmisestä liian korkeassa valta-asemassa, sillä kenen tahansa ihmisen puheet vaikuttavat helvetin typeriltä suoraan litteroituina. Ihmiset pitävät outoja taukoja, käyttävät täytesanoja, höpisevät pitkiä, epämääräisiä virkkeitä ja kompastelevat sanoissaan.

Haastattelun julkaiseminen litteroituna tekstinä on jotenkin voimamaista: lehti on journalistisesti hyvällä asialla paljastamassa epäkohtia, mutta tekee sen tarpeettomasti ylilyöden. Kainalojutun otsikko on “Eliitin puudeli”, jos pääjutusta jäi vielä epäilyksiä.

Haastattelusitaateista journalismissa on monta käytäntöä. Jotkut jättävät sitaatteihin enemmän puhekieltä, jotkut muuttavat kaikki sitaatit kirjakieleksi. Jutun konteksti ja toimittajan tarkoitusperät sen yleensä määrittelevät. Suora litterointi on harvinaisempaa, koska se on kohteelle armotonta – ja usein vaikeaa luettavaa, kuten Voimankin juttu oli.

En kuitenkaan sanoisi, että Voimaa olisi mahdotonta ottaa vakavasti tällaisten ylilyöntien takia. Lehti tekee usein tärkeää ja fiksua journalismia, ja lasken tuonkin jutun noihin kategorioihin ongelmista huolimatta. Olisi kuitenkin helpompi ottaa lehti vakavissaan, jos se pyrkisi etenkin näin tärkeiden juttujen kohdalla neutraalimpaan katsantokantaan ja antaisi jopa pahiksilleen mahdollisuuden esiintyä tasapainoisina ihmisinä. (Pidin kovasti esimerkiksi viime vuonna julkaistusta Jutta Urpilaisen haastattelusta, joka oli tiukka mutta asiallinen.)

Ja joo: kaikki journalismi on väkisinkin asenteellista koska siinä valitaan aina kuitenkin näkökulma, neutraalius on vain illuusio ja blaa blaa, mutta jotkin lehdet ovat asenteellisempia kuin toiset. Tietenkin lehdistön pitää olla jämäkkä ja armoton ja jotain mieltä, mutta sitä voi olla myös reilusti ja fiksusti.

Jos musiikilla olisi jotain väliä, siitä kirjoitettaisiin useammin näin

“Minusta Terra on ytimeltään mätä ajallemme ominaisella tavalla. Paketointinsa ylellisyydessä se muistuttaa kalliimpia naistenlehtiä, jotain Gloriaa tai Oliviaa, joiden sisältä löytyy sama alistava ja ylhäältä asetettuihin pysyväisyyden normeihin tyytyvä maailmankuva kuin 1950-lukuisista kotirouvaoppaista, jotka nykyään kiertävät hauskoina nettilinkkeinä. Tästä puuttuu oikeastaan vain se monikansallisen kosmetiikkayrityksen kustantama, toimitukselliseksi sisällöksi naamioitu liite.”

***

“Kaikki aiempi Kela-musiikki on kuulostanut huonommalta likiarvolta jostain muusta. Nyt asia on päinvastoin. – – Kela on kuvitellut fantasiaversion 1980-lukulaisesta aikuisrockista ja kääntänyt sen musiikiksi. Lopputulos toimii, koska hän on uskonut omiin satuihinsa. Tästä olisi monella oppimista.”

***

“Näinä aikoina niin politiikan kuin viihteenkin saralla uskotaan ja jopa fanitetaan mitä tahansa paskaa, jota suolletaan riittävän leveä muovihymy naamalla. Mikään muu ei selitä sen enempää nykyhahmoisen kokoomuksen kuin Cheekinkään voittokulkua. Molemmat ovat saavuttaneet menestyksensä niin yksinkertaisella strategialla, että se tuntuu käsittämättömältä: sanomalla, että minä olen hyvä ja tuon teillekin hyvää.”

Niko Peltosen levyarviot kotimaisista levyistä olivat edesmenneen Nuorgam-sivuston parasta antia. Peltonen pureutui teksteissä levyjen maailmankuviin ja tarkasteli niitä laajemmista näkökulmista käsin. Oletusajatus tuntui olevan, että levyillä pitäisi olla jotain merkitystä – että niitä voi kritisoida sen puutteesta.

Positiiviset arviot olivat parhaimmillaan innostavaa luettavaa (kuten Anssi Kelan levyn arvio), kun taas monet negatiivisista arvioista tuntuivat armottoman tylyiltä. Peltonen asetti artistit vastaamaan sellaisiin vaatimuksiin, joita musiikkikriitikot harvemmin esittävät. Jenni Vartiainen joutui tilille pikkuporvarillisesta maailmankuvastaan ja pintapuolisesta taiteellisuudestaan, Samuli Putro liian banaalista banaaliudestaan ja Herra Ylppö masentavasta narsismistaan.

Peltonen nosti arvioissaan kotimaisen popkritiikin tasolle, missä se ei ole koskaan ollutkaan.

Jossain vaiheessa, ties monetta negatiivista arviota lukiessani (ainakin se tuntui siltä – jälkikäteen tarkasteltuna negatiivisia arvioita ei ollut kauheasti enemmän kuin positiivisia), löysin itseni kyynisesti ajattelemasta: Onko kotimaisella musiikilla oikeasti niin paljon väliä, että sitä kannattaa syynätä noin tarkasti? Voittaako tässä kukaan mitään? Tekeekö tai jättääkö lukija tekemättä levyostoksia arvion perusteella? Ja kuinka moni? Yrittääkö artisti seuraavalla levyllään jotain enemmän luettuaan pistävän arvion? Onko jonkin verkkomedian lukijoiden ymmärrys siitä, mitä jokin levy kertoo nykyhetkestämme ja tekijänsä maailmankuvasta tärkeämpi kuin saman artistin yritys tienata rahaa asuntolainan lyhennyksiin ja lasten talvivaatteisiin?

Ajatus yllätti ja kylmäsi, eikä vain pateettisen talvivaatekohdan vuoksi. Tietenkin musiikilla ja siitä keskustelemisella on jotain väliä – tai sillä pitäisi olla. Suomalainen musiikki muovaa suomalaista todellisuutta, ja jos kukaan ei nosta musiikin maailmankuvia kriittisen tarkastelun kohteeksi, alan ottavat (vielä vahvemmin) haltuunsa ihmiset, jotka eivät edes yritä tehdä mitään tärkeää ja johdonmukaista, ja tärkeimmäksi kuulijakunnaksi valikoituu se, joka ei jaksa välittää eikä odota artisteilta mitään tärkeää.

Elokuvakritiikin kohdalla en ole löytänyt itseäni ajattelemasta vastaavia ajatuksia. Suomalaista elokuvaa voi kritisoida monesta eri kulmasta, ja elokuvaharrastajille suunnatut nihkeät arviot ovat yhtä oleellisia kuin satunnaiskuluttajille suunnatut kevytotsaisemmat. Ei kaikki elokuvakritiikki ole aina tärkeää ja ajattelevaista, mutta ainakaan lukijat eivät yleensä pahastu poikkeaviin ajatusmalleihin pohjaavista kritiikeistä.

Musiikkia on vaikeampi arvioida kuin elokuvia. Elokuvista on helppo lukea merkityksiä, ja niiden puute on helppo nähdä. Musiikkia kuunnellaan eri tavoin, ja sitä voi kuunnella kiinnittämättä huomiota teksteihin, joista musiikin edustama maailmankuva yleensä etsitään.

Vaikka Suomessa kirjoitetaankin yleisesti ottaen paljon hyvää ja kiinnostavaa lyriikkaa, tuntuu usein kohtuuttomalta ottaa tekstejä tarkempaan syyniin. Kaikilta artisteilta ei vain voi odottaa lyyrisesti hallittuja teoksia, joiden maailmankuvaa on ajateltu paljon.

Vai voiko?

Kun musiikkimedialla ja jollain levykritiikeillä ei kuitenkaan ole mitään väliä levymyynnin kautta, pitäisikö levyjä syynätä yhä tarkemmin ja odottaa artisteilta enemmän? Jos musiikilla ei ole taloudellisesti mitään väliä, niin kai edes kuulijoiden ja kriitikkojen pitäisi ottaa se vakavasti, että koko homma säilyisi edes jotenkin vakavastiotettavana?

Alun sitaatit ovat seuraavista arvioista:

Muita lukemisen arvoisia arvioita:

Tekstin innoituksena toimi Peltosen Salamaisema-blogin löytäminen. Blogissa jatkuu samanlainen kotimaisten levyjen tarkkanäköinen syynääminen, ja kiitos siitä.

Ted ja huumorin kohteet

image

En ole Seth MacFarlanen huumorin suurin ystävä. Nautin satunnaisesti Family Guysta, joka yllättää välillä erinomaisella vitsillä tai kahdella. Kokonaisen jakson katsominen käy työstä. MacFarlanen juonnot Oscar-gaalassa upposivat – ei vähiten sopivan seuran, humalan ja yleisen juhlatunnelman vuoksi. MacFarlane oli kuitenkin karismaattinen juontaja, ja monet vitseistä kekseliäitä.

Tedistä en pitänyt kauheasti. Kyseessä on MacFarlanen ensimmäinen elokuva ja muutenkin ainutlaatuinen tapaus: ihan oikeaa tarinankerrontaa, ei vain toisiinsa liittymättömiä popkulttuuriviittauksia ja vitsejä! Toki juonta on vähän ja tarina on mielikuvitukseton, mutta silti, kerrontaa!

Ted kertoo mieslapsesta, jonka täytyy valita vastuuttoman lapsellisuuden ja vastuullisen aikuisuuden väliltä. Aikuistumisen teema on tuttu monista komedioista, kuten Bill Murrayn tuotannosta (etenkin Natsat tulee mieleen) ja Judd Apatowin elokuvista. Nykypäivän mieslapset leikkivät mieluummin lapsuutensa leluilla, katselevat Flash Gordonia ja polttavat pilveä, kun pitäisi rakentaa uraa ja omistautua tyttöystävälle.

Mark Wahlbergin esittämä mieslapsi joutuu tekemään valinnan nallekarhunsa ja tyttöystävänsä (Mila Kunis) väliltä. Lopussa kaikki kuitenkin huomaavat, että valintaa ei edes tarvitse tehdä, sillä tärkeintä on yhdessä oleminen ja ystävyys!

Elokuva esittelee vastuuttomuuden ja aikuistumisen konfliktin poleemisena, ja lopussa unohtaa sen ja muuttuu toimintaelokuvaksi, jossa nallekarhu opettaa uhrauksellaan kaikille ystävyyden tärkeydestä.

Kysymys siitä, mitä se aikuistuminen oikein on, unohtuu. Tedin psykoottinen ihailija kaappaa Tedin ja lahjoittaa tämän pojalleen, jolta ei halua koskaan kieltää mitään kivoja juttuja, koska miehen oma isä ei aikoinaan hankkinut tälle omaa “taikanallea”. Hahmo toimii elokuvan ääriesimerkkinä siitä, mihin lapsuuden nostalgiassa vellominen pahimmillaan johtaa. Syvemmät tulkinnat jäävät kuitenkin tekemättä.

Seth MacFarlanen huumorin kohteena ovat mm. lihavat ihmiset, rotuvähemmistöt, seksuaalivähemmistöt, juutalaiset, teinitähdet ja hölmösti nimetyt white trash -tytöt. Pidän epäkorrektista huumorista, mutta MacFarlanen huumori tuntuu epämiellyttävällä tavalla kiusaajan huumorilta. (Samasta syystä en pidä Kauhea kankkunen ­­-elokuvista.) MacFarlane hakee katsojiinsa yhteyttä nauramalla yhdessä heikompiosaisille ja typerille ihmisille. MacFarlane ei missään vaiheessa käännä katsetta omiin asenteisiinsa ja naura myös niille. Silloin ilkeämielisyyskin voisi olla kiinnostavampaa – ja ennen kaikkea rehellistä.

Nyt kuulostan kauhealta tosikolta, mutta: huumorilla on aina jokin uhri, oli se sitten jokin ihmisryhmä, toisen ihmisen ajatukset tai ulkonäkö tai ihan mikä vain. Parhaat koomikot ovat niitä, jotka etsivät huumorinsa ymmärryksen kautta. Kohdetta täytyy todella rakastaa, tai ainakin suhtautua siihen empaattisesti, että sitä voi pilkata uskottavasti. Esimerkiksi Louis C.K. (näin maailman epäreiluimpana esimerkkinä) voi puhua vaikka mistä pintapuolisesti epäkorrekteista asioista, mutta hän käsittelee niistä jokaista inhimillisestä näkökulmasta.

MacFarlane näkee vain pinnan ja nauraa sille. White trash -tytöt ovat kovaäänisiä idiootteja, joten osoitetaan niitä sormella ja nauretaan niille. Lihavat lapset ovat ärsyttäviä, nauretaan niillekin. Ja Taylor Lautner on ärsyttävä! Sen oli pakko olla lihava lapsena! Haha!

Showgirls ja vinksahtanut itsekunnioitus

image

Starship Troopersin (1997) satiiri ymmärrettiin joitakin vuosia elokuvan ilmestymisen jälkeen, ja kriitikkojen suhtautuminen elokuvaan muuttui nihkeästä jopa ylistäväksi. Showgirlsin (1995) uudelleenarvionti on ollut paljon hitaampaa ja vähäisempää, eikä yhtään niin yksimielistä. Elokuvaa pidetään joko sietämättömän huonona ja mauttomana tissielokuvana, josta voi nauttia korkeintaan camp-viihteenä, tai sitten verhoevenmaisena, viekkaana satiirina – ja mauttomana tissielokuvana.

Koska osasin odottaa satiirista elokuvaa joidenkin lukemieni juttujen perusteella, saatoin nähdä sellaisen helpommin. (Ja ehkä haluan myös asettaa itseni fiksujen elokuvankatsojien joukkoon ja väärinymmärretyn Verhoevenin puolelle.) On helppo ymmärtää, jos joku ei näe elokuvassa satiiria, sillä pintapuolisesti siitä ei ole mitään viitteitä. Showgirls näyttää ja tuntuu juuri samalta kuin kaikki muutkin houkutuksista kertovat kasvutarinat, aina tarinan rakenteesta, sivuhahmoista ja tietyistä käänteistä lähtien.

Kun elokuvan pitäisi paljastaa moraaliytimensä ja palautua pahimmista houkutusten kuvauksista ja moraalittomuuksista maan pinnalle kertoakseen opetuksensa, Showgirls paljastaakin, ettei sillä ole mitään moraaliydintä, eikä se aio teeskennellä löytäneensä sellaista – ja vetää homman vielä härskimmin ja typerämmin yli.

Päähenkilön lähipiiristä löytyy tämänkaltaisissa kasvutarinoissa moraalisia tukipylväitä, jotka muistuttavat “kunnollisesta” maailmasta, kun päähenkilö uppoaa syvemmälle uuteen, pahaan maailmaan.

Showgirlsin päähenkilön taustajoukot ovat naisen entisen strippiklubin roisi äitihahmo ja niljakas pomo, joka vaatii tanssijoiltaan suihinottoja. Nämä käyvät hakemassa naista pois suureellisesta show-maailmasta takaisin “aidommalle” ja sopivammalle klubille, mikä oli oikeasti yhtä vastenmielinen paikka kuin uudet kuviot.

Tanssimisen taiteellista kunnianhimoa ja “aitoutta” edustaa miestanssija, joka ei osaa olla harrastamasta seksiä tanssityttöjensä kanssa, ja lopulta panee yhden sellaisen paksuksi ja joutuu naimisiin ja kauppaan töihin.

Melkoisia moraalipylväitä.

Lopulta päähenkilö oppii viihdemaailman pahuudesta, kun rocktähti turvamiehineen raiskaa tämän ystävän, joka halusi rokkarin kanssa sänkyyn.

Päähenkilö potkii kostoksi rocktähteä naamaan ja lähtee Las Vegasista. “Voititko Vegasissa?” kysyy autokyydin tarjoava (aikaisemmin elokuvassa naista huijannut) mies, ja nainen vastaa: “Itseni”.

Itsekunnioituksen voitto on naurettavaa ja vinksahtanutta, mutta elokuva teeskentelee, että se olisi todellista ja arvostettavaa. Juuri siinä on Verhoevenin satiirin ydin: yksilö luulee voivansa lunastaa itsekunnioituksensa tietyillä teoilla, mutta kaikki ovat jo myyneet itsensä, ja maailma on jo niin pielessä, että mahdollisuutta puhtauteen ei edes ole. Kaikki ihmiset ovat säälittäviä ja pahoja, ja muun teeskenteleminen on tekopyhää. Elokuva on “moraaliton” sanan syvemmässä, nihilistisessä merkityksessä.

Showgirls on myös mauton, typerä, hillitön, liioitteleva. Myös oudolla tavalla viihdyttävä ja kiehtova, mutta ei erityisen kiihottava. Sekin lienee tarkoituksellista. Elizabeth Berkeley oli viihdyttävän kyvytön pääosassa ja Kyle MacLachlan säälittävä kierona klubijuppina.

Entä jos kyseessä ei olekaan irvaileva satiiri? Sitä on vaikea uskoa. Viimeistään lopun älyttömiksi väännetyt raiskauskohtaus ja kostokohtaus toimivat melko suorina osoituksina siitä, että Verhoeven on tiennyt, millaista typeryyttä on ollut tekemässä. Toivottavasti.

Vaikka elokuva onkin satiirinen, Verhoeven mässäilee seksillä ja mauttomuuksilla ja tuntuu nauttivan siitä todella. Ja niinhän sen pitääkin olla, että satiiri voi olla todellista. Muuten on helppo notkahtaa pelokkaaseen silottelun (“Katsokaa mitä oikeasti tarkoitan! Älkää pahastuko tästä!”) ja liian älylliseen ja kuivakkaan satiiriin, mikä ei toimisi tämän aiheen kohdalla ollenkaan.

Elokuvan pitää olla joka solultaan irstas ja mauton, että se voi todella sanoa jotain irstaudesta ja mauttomuudesta.

Maaliskuun elokuvapäiväkirja: Inside Llewyn Davis, Korso, Lego elokuva

image

14 elokuvaa, ihan kiva. Ja niistä neljälle viisi tähteä. Olenpa ollut hövelillä tuulella! Tai sitten olen katsonut liikaa hyviä elokuvia.

En luota ihmisiin, jotka eivät katso tarpeeksi huonoja elokuvia. Epäonnistuneilla ja mauttomilla elokuvilla on aina jotain arvoa, ehkä jopa enemmän kuin paremmilla elokuvilla. Ne esimerkiksi tarjoavat perspektiiviä parempien elokuvien arvostamiseen.

Tästedes siis en luota itseeni, eikä kenenkään muunkaan tule. Ainakaan ennen kuin katson ainakin kymmenen yhden tähden elokuvaa kuukaudessa.

Kuukauden paras elokuva: Inside Llewyn Davis

Lue loppuun