Notkistunut Cloud Nothings

image

Olin vähän oikeassa ja väärässä, kun tammikuussa kirjoittelin Cloud Nothingsin uudesta kappaleesta I’m Not Part of Me. Kirjoitin jotain tällaista:

“Yhtye kuulostaa ensi kertaa itseltään. Ei niinkään omalaatuiselta, mutta itseltään. (Siinä on ero.) Vaikutteet eivät tunnu puskevan jatkuvasti läpi. Laulumelodia on luontevalla tavalla tarttuva, ja se tuntuu hiotulta versiolta ensimmäisten levyjen koukkutykityksestä. Tuotanto on rouhean tyylikästä vaivattomalla tavalla, siinä missä edellislevyllä bändi tuntui menevän estetiikan ja tuotannon ehdoilla. (Joka tosin ei ole mitenkään oletusarvoisesti huono ratkaisu.)

Voi olla, että olen vain tylsä musiikinkuuntelija, joka pitää perinteisiä sävellyksiä ja vaikutteiden minimoimista “kypsymisenä”. Ehkä. Toisaalta minusta tuntui kappaleen kohdalla ensimmäistä kertaa kuulevani jotain, mitä en voisi kuulla missään muualla.”

Nyt kun olen kuunnellut levyn muutaman kerran läpi, voin sanoa missä olin oikeassa:

Yhtye kuulostaa ensi kertaa itseltään. Tuotanto on tyylikästä, “rouheaa” ja yhtenäistä läpi levyn. Levy kestää himpun yli puoli tuntia, ja kaikki kappaleet ovat samaa hengästyttävän intensiivistä, rujoa altsurockia. Joissakin kappaleissa on tarttuvampia melodioita ja toisissa enemmän huutamista ja riffittelyä – ja suurimmassa osassa yhtä lailla kumpaakin.

Missä olin väärässä:

Yhtye ei todellakaan ole “kypsynyt” ja alkanut kirjoittaa perinteisempiä pop-sävellyksiä. Ainoa sellainen levyllä on I’m Not Part of Me.

Sävellyksissä tapahtunutta muutosta voisi kutsua “notkistumiseksi”. Biisit räjähtävät käyntiin täsmäiskun tarkkuudella, osioista ja fiiliksistä siirrytään toiseen salamannopeasti ja biisit loppuvat juuri oikealla hetkellä. Levy on rytmitetty todella hyvin, ja toiseksi viimeisen kappaleen, Pattern Walksin pitkällinen jumittelu on huojentavaa jäähdyttelyä nopeampien räimintöjen perään. Sen jälkeen tulee vielä kuin pohdiskelevana epilogina I’m Not Part of Me.

Viime aikoina olen kuunnellut paljon Elvis Costellon kolmea ensimmäistä levyä (My Aim Is TrueThis Year’s Model ja Armed Forces), jotka ovat tiukkaa ja tarttuvaa new wavea. Costellon lyhyet ja ripeätahtiset popkappaleet tuntuvat aina runsailta (etenkin lyriikoiden suhteen), vaikka ne harvoin kestävät yli kolme minuuttia. Osioista liikutaan toiseen hämmästyttävällä nopeudella, ja hyviä hetkiä ei toisteta liian usein. Kappaleet jättävät janoamaan lisää, ja täsmälleen samassa Cloud Nothings onnistuu. Vastaavanlainen sujuvuus on jotain, johon vain hyvät biisinkirjoittajat pystyvät. Puolituntisen levyn tekeminen on vaikeampaa kuin nelikymmenminuuttisen.

Jo parilla kuuntelulla tämä on yksi alkuvuoden parhaita levyjä. En tiedä, onko Cloud Nothingsista kitararockin pelastajiksi (jos sellaisia edes tarvitaan, ja jos kitararock edes on kuollut, ja jos sillä on mitään väliä), mutta en muista milloin olisin viimeksi kuullut näin yksinkertaisella tavalla innostavaa kitararockia. Niin monet muut viime vuosien kehutuimmista indierock-yhtyeistä, kuten Foxygen ja Tame Impala, ovat tuntuneet musiikilta, josta on tarkoitus nauttia vain suhteessa esikuviin: tämä kappale on ihan T.Rexiä, tämä ihan Beach Boysia ja niin edelleen.

Tuollaisten retroilijoiden rinnalla Cloud Nothingsin röyhkeä omapäisyys tuntuu raikkaalta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s