Ajatuksia True Detectivestä

image

Paljastan tekstissä asioita True Detectiven viimeisestä jaksosta.

True Detective on kiinnostava sekoitus poliisisarjoja, sarjamurhaajaelokuvia ja dekkarikirjallisuutta tyypillisenä 2010-luvun kaapelikanavasarjana.

Sarjassa on rohkea rakenne. Tällaista televisiosarjaa ei olisi voinut tulla ennen Buffy, vampyyrintappajaa, The Wirea ja Lostia: tv-sarjoja, joissa kerrottiin pitkiä, kauden mittaisia tarinoita. True Detective vie homman uudelle asteelle kertomalla kauden aikana ainoastaan yhden tarinan – ja kertoo sen juuri niin epätelevisiomaisella ja tinkimättömällä tavalla kuin vain pystyy.

Sarjan kahdessa päähenkilössä olisi materiaalia vaikka kuinka moneen kauteen, mutta hahmot alistetaan yhdelle, tiiviille tarinalle. (Se on tiivis siitä huolimattakin, että se tapahtuu seitsemäntoista vuoden aikana.) Televisiosarjojen hahmoista tehdään yleensä osa katsojan elämää, jonka kanssa katsoja elää viikosta ja vuodesta toiseen, olivat ne sitten mukavia tai epämukavia ihmisiä (kts. Breaking Bad ja muut antisankarisarjat).

True Detective käyttää tehokkaasti elokuville ja kirjallisuudelle tyypillisempää “jäävuoren huippu” -taktiikkaa, eli hahmojen historia ja suuretkin muutokset ajattelussa ja luonteessa kerrotaan tarkkaan harkituilla tapahtumilla ja pienillä faktoilla. Matthew McConaughey kertoo jo huikealla näyttelyllään sen, mitä Rustille tapahtui väliin jääneiden kymmenen vuoden aikana, ja se on yhtä tehokasta kuin viisi kautta laatutelevisiota samasta muutoksesta.

En ole vielä lukenut arvioita, mutta otsikoiden perusteella moni kriitikko on pettynyt kauden päätösjaksoon. Tavallaan ymmärrän sen: lopun konfliktin ratkaisu kierrättää aika runsaalla kädellä toimintaelokuvien kliseitä, ja varsinainen loppu saattaa tuntua lässähtävältä jaarittelulta. Vastauksia ei anneta suurimpaan osaan kysymyksiin murhista ja kultista.

Toisaalta: Sarja on kuitenkin pohjimmiltaan – apeamielisestä tyylittelystä ja filosofoinnista huolimatta – koko ajan melko perinteistä genretelevisiota, ja toimintaelokuvamainen loppu sopii siihen. Mutta mikä tärkeintä: Rustin ja koko kauden tarina ja temaattiset kysymykset elämästä ja kuolemasta ja hyvästä ja pahasta nivoutuvat täydellisesti yhteen viimeisessä puheenvuorossa. Puheella on paljon enemmän väliä kuin millään murhiin liittyvällä.

En pysytellyt kovinkaan hyvin kärryillä sarjan juonenkäänteistä, enkä olisi kuollaksenikaan osannut kehitellä mitään teorioita mahdollisista tappajista tai muista mysteereistä, koska niillä ei tuntunut olevan oikeasti väliä. Tärkeintä olivat ne ajatukset, joita sarja käsitteli, ja sarja käsitteli niitä älykkäästi ja puhuttelevasti.

Yksi sarjan kiinnostavista teemoista on miesten suhde naisiin. Woody Harrelsonin esittämä Marty on aidontuntuinen sulkeutunut mies, joka ei ajattele tekojensa vaikutusta lähipiiriinsä. Marty pettää vaimoaan, on itsekeskeinen ja tekopyhä ja etäännyttää lapsensa käytöksellään.

Rust on tunnetasoltaan kypsempi, mutta hänen ihmisvihansa ulottuu myös naisiin tämän nimitellessä näitä huoriksi ja käyttäessä muita alentavia termejä.

New Yorkerin Emily Nussbaum (jonka televisiokritiikki on lukemisen arvoista) paheksui sarjaa siitä, että kaikella sovinismin kritiikillä ei ole painoarvoa, sillä sarjan naishahmot ovat yksiulotteisia, ja nykyaikaiselle kaapelisarjalle tyypillisesti lähinnä alasti silmänruokana. Sarjan luonut Nic Pizzolatto vastasi kritiikkiin välillisesti ja sanoi, että sarja on kerrottu niin tiukasti kahden päähenkilön näkökulmasta, että muiden hahmojen tarinoiden sisällyttäminen sen oheen oli vaikeaa. Sarjasta leikattiin paljon kohtauksia, joissa Martyn vaimo Maggie ja Cohlen tyttöystävä Laurie olivat enemmän esillä. Samaa sanoi ohjaaja Cary Fukunaga.

Minusta naisvihamielisyyden kritiikki osui maaliinsa, vaikka sarja ei onnistunutkaan täysin omien naishahmojensa kuvaamisessa. Ne eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Etenkin Martyn välinpitämättömät ja perheessä tuskaa aiheuttavat teot ovat puhuttelevia, ja niiden kuvaus oli väistämättä kriittistä luonteeltaan.

Temaattiset kysymykset, jotka nousevat esiin Rustin monologeissa, ovat kiehtovia. Tietty puheissa on sellaista nihilismiä ja kylmyyttä, mikä on monissa katsojissa tuntunut “opiskelijamaiselta” eli teennäiseltä, mutta puheissa käsitellään silti todellisia kysymyksiä elämästä filosofian keinoin. Näkemykset toimivat myös siksi, että toisella puolella on maanläheisempi Marty, joka opponoi mielipiteitä varsin tarkasti – omalla karkealla tavallaan.

Lisäys:

Kuten oletin, kyseinen New Yorkerin kriitikko ei pitänyt myöskään päätösjaksosta. Siinä häntä harmitti ratkaisematta jäänyt, aivan järjetön mysteeri, Maggien unohtaminen, Martyn epäselvä katarttinen kokemus sairaalasängyllä, Rustin tähtiintuijottelu ja sivuhahmojen unohtaminen niin, että sarja kertoi lopulta ainoastaan kahdesta päähahmostaan. Kovin kriitikkomaisesti Nussbaum kohauttaa olkiaan sarjan temaattiselle syvyydelle ja ainutlaatuisuudelle ja listaa joukon sarjoja, joissa on tämän mielestä parempia murhamysteerejä ja jotka toimivat paremmin genretelevisiona. En ole nähnyt mainittuja sarjoja, mutta on reilua olettaa, että yksikään niistä yritä tehdä samaa mitä True Detective.

Sama ajatus toistuu The Atlanticin arviossa, jonka voi myös tiivistää siihen, että sarja ei vastannut niihin kysymyksiin, mihin kriitikot olisivat halunneet vastauksia. Mysteerejä ei selitetty auki. Yksi kirjoittajista paheksuu sitä, kuinka sarjan pitäisi muka olla “subversiivinen”, mutta ei se edes ole sitäkään, vaan ihan vain perinteinen poliisisarja!

Yksi asia, minkä olen kritiikin lukemisesta ja kirjoittamisesta oppinut, on se, että jokaista teosta on mielekkäintäkäsitellä kyseisen teoksen ehdoilla. Oletusarvoisesti ei ole parasta sanoa mistä sen olisi pitänyt kertoa, vaan sanoa mitä kyseinen teos teki, miksi, ja onnistuiko se siinä. Toki tähän on poikkeuksia: joskus on kiinnostavampaa puhua siitä, miten samoja ideoita olisi voitu käsitellä paremmin muilla keinoilla. Mutta sekin pätee lähinnä jollain tavalla epäonnistuneiden teosten, ei True Detectiven kohdalla.

True Detectiven kohdalla kriitikot tuntuvat unohtavan kaikki sarjan omat tarkoitusperät ja puhuvan sekaisin siitä, kuinka sarja on 1) liian perinteinen ollakseen ainutlaatuinen ja 2) liian ainutlaatuinen ollakseen perinteinen. Se tuntuu huonosti muotoillulta ärtymykseltä.

On True Detectivestä kirjoitettu hyviäkin asioita, kuten tämä The Point Magazinen mainio essee sarjan filosofiasta. Kriitikot pitävät Rustin puheita pinnallisena höpötyksenä, ja puolustelijat sanovat sen olevan juuri niiden pointti, mikä on melkeinpä yhtä outoa.

“So on the one side we have critics who find Cohle’s dialogue to be ‘egregious’ and ’shallow,’ and on the other we have critics who say that that’s just the point—Cohle is a damned mess, and one of the ways the show conveys it is through his incomprehensible philosophical soliloquies. – – This means that nowhere is the possibility considered that Cohle’s philosophical remarks might be, on the one hand central to the show, and on the other philosophically serious and significant.”

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s