Helmikuun elokuvapäiväkirja: The Brothers Bloom, Muukalainen, White House Down

image

Tammikuussa katsoin 19 uutta elokuvaa, helmikuussa 11. Pientä väsähtämistä oli ilmassa jo tammikuun loppupuolelta asti, mutta sain sentään katsottua elokuvia, joista on jotain sanottavaa.

Kuukauden paras elokuva: The Brothers Bloom

The Brothers Bloom (2008)
ohjaus: Rian Johnson
*****

Rian Johnsonin ensimmäinen elokuva, koulumaailmaan sijoittuva film noir Brick oli täydellisen hyvä, kuin myös parin vuoden takainen scifi-elokuva Looper. Johnsonin niiden välissä tekemä The Brothers Bloom on niiden lailla erinomainen genrehelmi. Tekisi mieli kutsua Johnsonia kubrickmaiseksi genretaituriksi, mutta jätän liioittelevat kehut myöhempään ajankohtaan (ainakin siihen hetkeen, kun aloitan lopulta Breaking Badin katsomisen ja näen Johnsonin ohjaamat jaksot, jotka ovat kuulemma sarjan parhaimmistoa).

The Brothers Bloom on veijariryöstökomedia, jossa veljensä kanssa koko ikänsä huijauksia tehnyt Bloom (Adrien Brody) haluaa oikean elämän. Isoveli Stephen (Mark Ruffalo) on järjestänyt keikkoja, joissa Bloom voi kokea samoja asioita kuin tavalliset ihmiset, mutta ne kokemukset eivät tietenkään riitä. Isoveli on aina tehnyt kaiken Bloomin puolesta, ja yksi elokuvan kehityskaarista on Bloomin yritykset päästä irti isoveljen otteesta.

Hyvän genreohjaajan lailla Johnson tietää täsmälleen, mitä sopii lainata ja mukailla, ja mitä pitää tehdä eri lailla. Huijaukset ovat juonen tasolla monimutkaisia, mutta ohjaajalla on täysi kyky pitää tapahtumat tunnetasolla ymmärrettävinä ja merkityksellisinä.

Välillä tosin mietin (elokuvan teemaan sopien) sitä, onko Johnsonin tyylissä pohjimmiltaan jotain, minkä voisi kokea synteettisyytenä? Siis samalla lailla kuin jotkut katsojat kokevat Tarantinon genrekikkailun etäännyttävänä; liiallinen genretuntemus ja elokuvakielen täydellinen käyttäminen kääntyy ohjaajaa vastaan, kun viittausten keskeltä ei tunnu löytyvän persoonallisia säröjä.

Niinkin paljon kuin pidän Johnsonin elokuvista, en saa karistettua ylläolevaa ajatusta mielestäni. Haastatteluiden perusteella Johnson on suuri leffafriikki ja pehmeäpuheinen tavis. Ehkä haluan katsojana uskoa elokuvantekijöihin suurina ja ainutlaatuisina taiteilijoina, enkä halua nähdä, kuinka elokuvantekijä ja tämän ottamat vaikutteet kohtaavat näkemäni elokuvan kanssa.

Unelmien pelikirja (2012)
(Silver Linings Playbook)
ohjaus: David O. Russell
***

Pidin tästä aavistuksen enemmän kuin American Hustlesta. Molemmat ovat viehättäviä ja melko persoonallisia viihde-elokuvia, jotka vetävät tarinoissaan mutkat suoriksi ja päästävät itsensä liian helpolla. Unelmien pelikirja on aluksi persoonallinen kuvaus mielenterveysongelmien vaikutuksesta hahmojensa elämiin, mutta lopussa se muuttuu kuin sormia napsauttaen tavanomaiseksi romanttiseksi komediaksi, joka unohtaa kaikki edeltävät tapahtumat ja konfliktit. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence rakastuvat ja tanssivat murheet tiehensä.

Bradley Cooper on totutun sietämätön, mutta nyt hyvällä tavalla. Jos elokuvalla jotain ansioita on niin se, että hahmojen huonot ja vastakkain lyövät luonteenpiirteet tuntuvat todenmukaisilta, ja ne ovat aidosti epämiellyttäviä – hahmojen kinastelu ei ole sellaista väkinäistä ja söpöilevää, mitä se on huonoissa romanttisissa komedioissa. Ne muutenkin tekevät päähenkilöistään yhteensopimattomia mulkkuja vain siksi, että rakastumiseen olisi edes jonkinlainen este. (Vanhojen romanttisten kirjojen ja elokuvien konfliktit, kuten luokkaerot, eivät ole nykymaailmassa niin uskottavia, sanotaan.) Kyseiset elokuvat vain antavat sen täysin käsittämättömän kuvan, että inhottavasti käyttäytyvä ihminen oikeasti rakastaa ja sen voi saada sinnikkyydellä pintaan, mikä ei ole totta millään tasolla.

Unelmien pelikirja perusteli vastaavanlaisen dynamiikkansa uskottavasti, mutta ei kuitenkaan mennyt loppuun asti rehellisyydessään.

Ehkä David O. Russellin tarkoitus olikin ironisesti tehdä lopusta elokuvamainen ja epäuskottava? (Kuten tässä tekstissä epäillään.) Kenties hän halusi antaa katsojalle juuri sitä, mitä tämä odottaa, ja hymyilee jossain nurkan takana kyynisesti. Ainakin Jäähyväiset aseille -kohtaus viittaisi siihen, mutta en sitten tiedä. Epämiellyttävä ja huijattu fiilis jäi joka tapauksessa.

Broken Flowers (2005)
ohjaus: Jim Jarmusch
****

Jim Jarmuschin elokuvissa on hyvä rytmi. Bill Murrayn esittämä mies käy tapaamassa vanhoja heilojaan. Varsinaista juonta ei ole, mutta naisten suhtautumisista muodostuu draaman kaari. Jarmusch ei ole niin syvällä omissa maailmoissaan kuin parin vuoden takaisessa hypnoottisessa Limits of Controlissa, vaikka elokuvissa onkin paljon samankaltaista toisteisuutta ja rentoutta.

Kohtaus potentiaalisen pojan kanssa oli kaunis ja hauska. On hyvä, että mitään ei paljastettu (vaikka viimeinen visuaalinen vitsi Murrayn oikean pojan kanssa oli veikeä), sillä menneisyys on kuitenkin takanapäin, ja se on väistämättä vain hatara tarina, jota yksilö kertoo itselleen ja joka muuttuu usein. Se ei ollut elokuvan pointti, mutta niinhän se kai menee. Tai mistä minä näin parikymppisenä mitään tiedän. Ehkä sitten viisikymppisenä.

White House Down (2013)
ohjaus: Roland Emmerich
****

Pidin tästä yllättävän paljon – ainakin siihen nähden, että tämä oli melko tavanomainen Die Hard -kopio. Mutta toimiva sellainen. Viholliset hyökkäävät Valkoiseen taloon, missä Salaisesta palvelusta työtä hakeva nuorehko veteraani (Channing Tatum) on vierailulla tyttärensä kanssa. He joutuvat eroon toisistaan, ja Tatumin hahmo puolustaa presidenttiä hyökkääjiltä. Elokuva yhdisti aika sujuvasti buddycop-elokuvaa Die Hardiin (jossa oli myös piirteitä lajityypistä).

Tatum ei ole maailman karismaattisin toimintatähti, mutta White House Downissa materiaali on niin vahvaa, että pökkelömpikin lihaskimppu pärjäisi hyvin.

Käsikirjoitus on paikoin turhan mutkikas, etenkin käsitellessään virastojen välisiä kuvioita. Toisaalta pidin teemoista, joista virastojutut ja pääkonnan motivaatio puhuivat. Se, että ryöstäjän motivaatio ei ollut raha, oli paras hetki, jona elokuva ymmärsi olla kierrättämättä Die Hardia liikaa. Melko suoria lainoja, jotka jäivät mieleeni:

  • Tyttären paljastuminen pahiksille oli luonteeltaan samankaltainen kuin Holly Genneron paljastuminen pahiksille (vaikka yksityiskohdat olivatkin erilaisia), ja ne tulivat suunnilleen samoissa kohdissa
  • Eksentriset nörtit, jotka murtautuivat holviin/tietokantaan johtajan pyörittäessä mediashow’ta, olivat aika yksyhteen samanlaisia, ja näiden kohtaukset tulivat elokuvissa suunnilleen samoina hetkinä

Kaikkiaan viihdyttävä toimintaelokuva, ehdottomasti viime vuosien parhaimmistoa. Rehdillä tavalla typerää toimintaa.

Muukalainen (2009)
ohjaus: Jukka-Pekka Valkeapää
****

On kai selvää, että Suomessa ei juurikaan tehdä hyvää taide-elokuvaa – ei kauheasti huonoakaan. Hyviä elokuvia kyllä tehdään aina silloin tällöin, mutta ei kovin useasti sellaisia, jotka eivät päästä katsojaa helpolla, jotka tekevät mitä lystäävät ja tekevät sen suurella näkemyksellä ja taidolla.

Muukalainen livahti vuonna 2009 omasta näkökentästäni kokonaan, ja vain vaivoin sain kaivettua mieleni perukoilta muistikuvia siitä, kuinka ehkä näin jotain arvioita elokuvasta, ja ehkä törmäsin nimeen jossain. Elokuva ei menestynyt juurikaan, ja vaikka monet arvioista olivat positiivisia, oli ilmeisesti melko iso osa myös välinpitämättömiä.

(Sen tietää, mihin tällainen alustus johtaa: pääsen asemoitumaan kultivoituneeksi laatuelokuvien ystäväksi, joka on löytänyt “unohdetun” taideklassikon, jota kohdeltiin kaltoin eikä ymmärretty. Voin tuskastella sitä, miten ne vähäiset yritykset olla taiteellinen jäävät palkitsematta, ja Suomi ansaitseekin niin keskinkertaisen elokuvakulttuurin.)

On harmi, että Muukalainen jäi vähälle huomiolle, eikä se ole jäänyt edes elämään dvd-painosten ja kulttisuosion kautta, mutta se on kovin monien elokuvien kohtalo. En ole aivan varma, miksi se oli Muukalaisen kohtalo. Jotain syitä keksin: siinä ei ole magneettisia tähtiä ja erinomaisia roolisuorituksia; se kurottelee taiteellisesti korkealle, ja vaikka onnistuukin ilahduttavasti, se ei ole mestariteos (mitä kai jokaisen taide-elokuvan pitäisi olla, jotta ne saavat luvan olla olemassa; viihde-elokuva saa olla kömpelö ja keskinkertainen).

Muukalainen on (ehkä 1900-luvun alkuun sijoittuva) sirpalemainen tarina nuoresta hiljaisesta pojasta, joka asuu äitinsä kanssa askeettisessa mökissä keskellä luontoa. Pojan isä (Jorma Tommila) on vankilassa. Poika salakuljettaa isälleen välillä pienessä rasiassa jotain.

Taloon saapuu muukalainen, suomea murtaen puhuva mies, jolla on luoti kyljessään. Mies jää asumaan taloon, vaikka isä varoittelee miehestä.

Juonta on vähän, mutta se on sitäkin merkityksellisempää ja taitavammin kerrottua. Elokuva kerrotaan pojan näkökulmasta. Poika katselee nukkuvaa äitiään yläkerran lattialautojen välistä, liikkuu luonnossa, tekee kotitöitä. Elokuva uppoaa pojan mielenmaisemiin vaikuttavasti.

Poika on suojelevainen äidistään, ja väliin tuleva vieras mies herättää epäilystä. Mies esittelee uutta ja vierasta teknologiaa, kuten gramofonin, ja on aivan toisenlainen kuin oma isä, joka on uhkaava ja räjähdysherkkä auktoriteetti.

Rakenteelta ja kerronnalta elokuva on vapaan assosiatiivinen. Kohtaukset hyppivät hämmästyttävän orgaanisesti ja tyylikkäästi paikasta ja ajasta toiseen, ilman että elokuvaa voisi syyttää sekavaksi. Visuaalisesti elokuva on väkevä kokemus, ja luodinreiästä kaivetut toukat, ikkunalaudalla rääkyvä varis ja muut vastaavat kuvat ovat mieleenpainuvia, jotka uskaltavat olla suurieleisen elokuvallisia. Tarina kerrotaan pitkälti ilman dialogia, mikä on hyve.

Elokuvasta tuli mieleeni Nälkävuosi, jonka luin vähän ennen elokuvan katsomista. Aki Ollikaisen kirja kertoi 1800-luvun lopun katovuosista niukkasanaisen toteavasti, mutta myös kauniisti ja puhuttelevasti. Vain hieman yli satasivuinen kirja on kokemuksena samankaltainen kuin Muukalainen: kumpikaan ei pidä itsestään meteliä ja etenee pääasiassa tyynesti ja arasti, kunnes nostaakin palan kurkkuun muutamalla puhuttelevalla kuvalla.

***

Palataan vielä kysymykseen: miksi elokuva ei menestynyt? Se ei ole kaikista vaikeatulkintaisinta taide-elokuvaa, vaikka onkin taiteellinen ja omapäinen. Ehkä Muukalainen sijoittuu siihen hankalaan välimaastoon, jossa se on liian selkeä ja helppotajuinen todella miellyttääkseen taideyleisöä, mutta liian vaikeatajuinen suuremmalle yleisölle?

Talvinen tarina (2014)
(Winter’s Tale)
ohjaus: Akiva Goldsman
*

Epätasaisen laatuisia hittielokuvia (I, RobotKaunis mieliBatman Forever) käsikirjoittaneen Akiva Goldsmanin ensimmäinen oma ohjaus on sietämättömän huono fantasiaromanssi, jolla on typerä ja muhjuinen sanoma.

Sanoma toi mutkan kautta mieleeni Wachowskin sisarusten Pilvikartaston, josta tosin pidin kovasti. Pilvikartasto oli eepos ihmiskunnan ajan ja paikan ylittävästä yhteydestä ja empatian tärkeydestä. Kaikki teot vaikuttavat kaikkeen ja niin edelleen. Sanoma oli kirkasotsaisen naiivi ja elokuva välillä siirappinen ja nolo, mutta Wachowskit ottivat sanoman tarpeeksi tosissaan ja saivat välitettyä sen oivaltavasti ja puhuttelevasti. (Luulen, että noin yksinkertaista sanomaa ei edes voi kertoa uskottavasti muuten kuin kolmetuntisella juustopläjäyksellä, joka koostuu kuudesta eri genre-elokuvasta.)

Talvinen tarina löpisee myös jotain ihmisten kosmisista yhteyksistä, mutta pölkkypäisesti ja sekoittaen mukaan puolivillaisia näkemyksiä kohtalosta ja hyvästä ja pahasta.

Elokuva kertoo nuoresta miehestä (jota esittää ei niin nuori Colin Farrell), jonka ulkomaalaiset vanhemmat jättivät New Yorkiin 1800-luvun lopulla jouduttuaan itse palaamaan kotimaahansa. Lapsen kasvattaa rikollispomo (Russell Crowe), joka on elokuvan alussa ajautunut riitaan pojan kanssa, ja haluaa tämän hengiltä. Siihen nähden, kuinka hyvistä näyttelijöistä on kyse, on hämmästyttävää, miten konfliktiin ei saada mitään eloa. Elokuva ei näytä yhtään kohtausta parin menneisyydestä, ja ainoa rikollispomon antama selitys välirikolle on epämääräinen selitys siitä, kuinka poika ollut tarpeeksi paha: “Hän vie sormuksen, mutta ei leikkaa sormea.”

Tarina kertoo, miten poika ei saa pelastettua keuhkotautiin kuolevaa naista. Poika menettää muistinsa, ajelehtii nykypäivään vanhentumattomana ja pelastaa sitten pienen tytön, joka on naisen uusintaversio. En jättänyt kovin montaa kohtaa pois, sillä juoni on oikeasti noin niukka.

Kehnoa juonta pahempaakin elokuvassa on Goldsmanin ohjaus. Takaa-ajo- ja toimintakohtaukset ovat todella etäältä kuvattuja, eikä Goldsmanilla ole minkäänlaista käsitystä spielbergmäisestä jännityksen luomisesta tilalla ja ajalla leikkimällä. Fyysisestä näyttelystä puuttuu kaikki potku, ja etenkin Crowe tuntuu seisoskelevan toiminnallisina hetkinä kuin flegmaattinen Bond-konna, jota ei kiinnosta saada arkkivihollistaan kiinni, jos se edellyttää liikkumista edes parin juoksuaskeleen verran.

Visuaalisesti elokuva on yhtä muovista cgi-kimallusta ja televisiovalaistusta. Elokuva ei tunnu löytävän sopivaa sävyä maagisen, romanttisen ja realistisen keskeltä, ja on niiden epämääräinen risteytys.

Colin Farrelliakin pahempi vikaroolitus on Will Smith, joka esittää itse Luciferia, jonka kanssa Crowen rikollispomo käy puhumassa siitä, mitä juonessa on hetkeä aikaisemmin käynyt ja miksi. Smith ei löydä minkäänlaista uhkaa hahmoonsa, vaan on pelottavaiksi tarkoitettuina hetkinä lähinnä koominen. (Odotin tämän puhkeavan räppiin, jossa tämä kertoo siitä, miten hänestä tuli yllättäen helvetin prinssi.) Crowe ei myöskään onnistu roolissaan, vaikka onkin juuri niin karismaattinen kuin Russell Crowe yleensä on. Välillä rooliin haettiin vihaista uhkaavuutta, mutta välillä myös koomista ja maanista uhkaavuutta, vähän Jokerin hengessä. Se menee Crowelta kokonaan ohi, ja hauskaksi tarkoitetut kohtaukset ovat aika hämmästyttäviä sävyiltään.

Colin Farrellin ja rakastettua näytelleen Jessica Brown Findlayn välillä ei ole juurikaan kemiaa, ja Jennifer Connelly nukkuu läpi roolinsa pelastettavan tytön äitinä.

Ajat ylittävä sielujen yhteys kuvastetaan toistamalla vanhoja repliikkejä silmäniskuina: muistatko kun tämä tapahtui puoli tuntia sitten? Hyvän ja pahan välinen taistelu (Will Smith & Russell Crowe vastaan lentävä taikahevonen) jää taustalle ja pariin repliikkiin.

Bonnie ja Clyde (1967)
ohjaus: Arthur Penn
*****

Nyt on tämäkin klassikko katsottuna. On helppo ymmärtää, miksi Bonnie ja Clyde oli niin merkityksellinen elokuva 1960-luvun Yhdysvalloissa:  se puhuu amerikkalaisen unelman tavoittelusta kiinnostavammin, inhottavammin ja rehellisemmin kuin mikään muu. Se kertoo rikkinäisistä hahmoista, jotka haluavat päästä parrasvaloihin edes hetkeksi. Sellaisen katsominen voi tehdä kipeää.

Elokuvassa oli hämmästyttävän hienoja roolisuorituksia. Faye Dunaway oli viehättävimpiä elokuvatähtiä ikinä. Bonnien ja Clyden tapaamiskohtaus on hienoa näyttelyä molemmilta, Dunawaylta ja Warren Beattylta: pieniä eleitä, retostelua, ja yhteinen unelma alkaa rakentua kummankin mielessä.

For the Love of Movies: The Story of American Film Criticism (2009)
ohjaus: Gerald Peary
***

Informaatiopitoinen ja näpsäkkä katsaus yhdysvaltalaiseen elokuvakritiikkiin 1900-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Tyyli oli oudon 1990-lukumaisella tavalla mauton, mutta haastateltavina oli kiinnostavia ihmisiä: Roger Ebert, Andrew Sarris, A.O. Scott, Harry Knowles ja paljon paljon muita. Pauline Kael ja vastaavat esiintyivät vanhoissa klipeissä. Joissakin asioissa dokumentti oli vähän pintapuolinen, kuten internetin vaikutuksen käsittelyssä. Toki edes vielä ei täysin tiedetä, mitä verkkokritiikki oikeasti tarkoittaa tai mitä se on tehnyt elokuvamaailmalle, ja monet keskittyvät tuttuihin toteamuksiin ja kysymyksiin: “Netissä kaikki ovat kriitikoita! Demokratia: hyvä vai paha? Onko asiantuntemuksella arvoa?”

Dokumentin lopussa oli oudolla tavalla kyyninen ja vähän sutaistu näkemys vanhojen kriitikoiden työpaikkojen katoamisesta, ja kuinka nuoret nettiin kirjoittavat tyhjäpäät vievät ne. Dokumentti oli monissa asioissa totuuden puolella (kuten tuossakin), mutta väitteen tutkiminen tarkemmin olisi ollut kiinnostavaa. Nyt se antoi dokumentille, joka puhui niin suurella rakkaudella kritiikistä, aika kitkerän jälkimaun.

Ehkä ihan aiheesta. Kenties tuo näkemys kolahti minuun vain siksi, että asemoidun niiden tyhjäpäisten nettiin kirjoittavien kriitikonalkujen puolelle.

I Hired a Contract Killer (1990)
ohjaus: Aki Kaurismäki
**

Heikompaa Kaurismäkeä. Yksinäinen ranskalaismies saa potkut, ja kun itsemurha ei onnistu, tämä palkkaa palkkatappajan tappamaan itsensä. Mies kuitenkin rakastuu kukkia kaupittelevaan naiseen (Kaupungin valot much?), eikä halua enää kuolla. Välissä mies sekaantuu koruliikkeen ryöstöön, ja palkkatappajallakin on omat ongelmansa.

Elokuvan jäyhyys tuntui vääränlaiselta. Eniten se johtui näyttelijöistä, joista ei löytänyt sitä hiljaisen puhuttelevaa karismaa, jota kaurismäkeläisyyteen edellytetään. Ranskalaismies oli onneton nahjus, mutta ei persoonallisella tavalla. Huumori toimi vain hetkittäin – vaikkakin välillä kömpelö englanti toi elokuvaan omanlaisensa, oudolla tavalla vajaaälyisen otteen; kuin elokuva olisi yhtä kommunikaatiokatkosta hahmojen välillä. Yleensä Kaurismäen elokuvissa hahmot ovat samasta maailmasta ja puhuvat samaa kieltä.

Big Star: Nothing Can Hurt Me (2012)
ohjaus: Drew DeNicola, Olivia Mori
*****

Tästä en sano muuta, kuin että kyseessä on täydellisen hyvä dokumentti täydellisen hyvästä bändistä. Dokkari vetosi tunteisiin olematta kuitenkaan liian sentimentaalinen ja surkutteleva. Etenkin Chris Bellin tarina oli koskettava. Ja yhtyeen myöhemmin keräämän suosion läpikäynti lopussa oli juuri niin tehokasta kuin tuollaiset hetket yleensä ovat (kts. Searching for Sugarman).

Aidosti outoa (2006)
(Stranger than Fiction)
ohjaus: Mark Forster
***

Will Ferrell on mies, joka huomaa olevansa päähenkilö tuntemattoman kirjailijan kirjassa – ja sen lopussa hän kuolee.

  • 40% Groundhog Dayta
  • 25% Little Miss Sunshine -henkisten indie-elokuvien eksentrisyyttä
  • 25% Charlie Kaufmania
  • 10% Kuolleiden runoilijoiden seuran carpe diemiä

Ihan hyvä ja viihdyttävä elokuva noilla aineksilla syntyy. Will Ferrell oli hauska, ja elokuva jätti höpösöpöilevän kivan fiiliksen.

Elokuvan viesti oli se, että tulee elää elämäänsä kunnolla: pitää tehdä ne asiat, mitä haluaa tehdä, ja yrittää nauttia vastaan tulevista asioista, sillä kuolema odottaa ihan kulman takana… ja meistä rohkeimmat suostuvat hyväksymään sen, jos se kuolema on kuolemisen arvoinen. Tai jotain. Lopussa elokuvalla meni sekaisin se, mitä se oikein oli mistäkin asiasta mieltä, ja se tarttui jokaiseen popfilosofiseen ajatukseen minkä keksi. Kaikkiaan ajatukset olivat ihan hyvin mietittyjä ja toimivasti esitettyjä.

Stranger than Fictionissa on erityisen paljon yhtäläisyyksiä Little Miss Sunshineen, mutta myös tärkeitä eroja, jotka tekevät ensin mainitusta toimivamman. Molemmat elokuvat ovat täynnä eksentrisiä hahmoja, jotka tekevät hassuja asioita. Tässä elokuvassa Dustin Hoffmanin esittämä äidinkielenprofessori, joka auttaa Ferrellin hahmoa selvittämään kirjoittajansa henkilöllisyyden, on kahviriippuvainen ja toimii hengenpelastajana uimahallissa. Kirjailija seuraa kuolevia ihmisiä sairaaloissa ja kuvittelee autokolareita. Ferrellin hahmon ihastus (Maggie Gyllenhaal) on anarkisti, joka jättää maksamatta veroistaan sen verran, mitä valtionbudjetista menee puolustusvoimille.

Eksentrisyys tuntuu laskelmoidulta; on kuin käsikirjoittaja olisi noudattanut jokaista käsikirjoituskurssilla annettua ohjetta siitä, miten käsikirjoituksesta tehdään persoonallisempi ja hahmoista todentuntuisempia ja kiinnostavampia. Eksentristen piirteiden käyttämisessä on hiuksenhieno raja, minkä ylitettäessä se eksentrisyys muuttuu falskiksi ja “söpöileväksi”, mistä esimerkiksi Junoa on aiheetta syytetty.

Little Miss Sunshinesta elokuvan erottaa se, että suurin osa piirteistä tuntui silti antavan jotain tarinalle, kun taas Little Miss Sunshine ei kertonut mistään, eivätkä hahmojen eriskummallisuudet lopulta tarkoittaneet mitään. Elokuva oli silkkaa tekstuuria, ja Stranger than Fiction ei ole.

Elokuvassa on paljon metajuttuja tarinankerronnasta, mistä tuli väistämättä mieleen Charlie Kaufman. Olisi epäreilua verrata elokuvaa Kaufmanin teoksiin sen enempää, koska Kaufman on maailman paras käsikirjoittaja.

En ole aivan varma mitä olen mieltä siitä, mitä mieltä elokuva oli kohtalosta. Olisin toivonut, että hahmo olisi jollain tavalla pistänyt vastaan ja esimerkiksi estänyt kirjailijaa kirjoittamasta kirjaansa loppuun, sillä koko miehen passiivinen “suostun tähän, koska olen niin jalo” -asenne ei tuntunut aivan ansaitulta. Dramaattisesti se tuntui vähän puoliksi pureksitulta. Elokuva vähän kuin hyppäsi suoraan ylevään oivallukseensa (on hyvä hyväksyä kuolemansa jne.) – vähän kuin muutkin indiesöpöilyt, kuten mainitsemani Little Miss Sunshine (perhe toimii yhdessä, koska… perhe toimii yhdessä!)

Joskus tuollainen puoliksi ansaitsematon sentimentaalisuus toimii, kuten indie-elokuvassa Jeff, Who Lives at Home, mutta se vaatii tasokkaampaa ja monimutkaisempaa kerrontaa, mihin nuo edellä mainitsemani elokuvat eivät aivan pystyneet.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s