Notkistunut Cloud Nothings

image

Olin vähän oikeassa ja väärässä, kun tammikuussa kirjoittelin Cloud Nothingsin uudesta kappaleesta I’m Not Part of Me. Kirjoitin jotain tällaista:

“Yhtye kuulostaa ensi kertaa itseltään. Ei niinkään omalaatuiselta, mutta itseltään. (Siinä on ero.) Vaikutteet eivät tunnu puskevan jatkuvasti läpi. Laulumelodia on luontevalla tavalla tarttuva, ja se tuntuu hiotulta versiolta ensimmäisten levyjen koukkutykityksestä. Tuotanto on rouhean tyylikästä vaivattomalla tavalla, siinä missä edellislevyllä bändi tuntui menevän estetiikan ja tuotannon ehdoilla. (Joka tosin ei ole mitenkään oletusarvoisesti huono ratkaisu.)

Voi olla, että olen vain tylsä musiikinkuuntelija, joka pitää perinteisiä sävellyksiä ja vaikutteiden minimoimista “kypsymisenä”. Ehkä. Toisaalta minusta tuntui kappaleen kohdalla ensimmäistä kertaa kuulevani jotain, mitä en voisi kuulla missään muualla.”

Nyt kun olen kuunnellut levyn muutaman kerran läpi, voin sanoa missä olin oikeassa:

Yhtye kuulostaa ensi kertaa itseltään. Tuotanto on tyylikästä, “rouheaa” ja yhtenäistä läpi levyn. Levy kestää himpun yli puoli tuntia, ja kaikki kappaleet ovat samaa hengästyttävän intensiivistä, rujoa altsurockia. Joissakin kappaleissa on tarttuvampia melodioita ja toisissa enemmän huutamista ja riffittelyä – ja suurimmassa osassa yhtä lailla kumpaakin.

Missä olin väärässä:

Yhtye ei todellakaan ole “kypsynyt” ja alkanut kirjoittaa perinteisempiä pop-sävellyksiä. Ainoa sellainen levyllä on I’m Not Part of Me.

Sävellyksissä tapahtunutta muutosta voisi kutsua “notkistumiseksi”. Biisit räjähtävät käyntiin täsmäiskun tarkkuudella, osioista ja fiiliksistä siirrytään toiseen salamannopeasti ja biisit loppuvat juuri oikealla hetkellä. Levy on rytmitetty todella hyvin, ja toiseksi viimeisen kappaleen, Pattern Walksin pitkällinen jumittelu on huojentavaa jäähdyttelyä nopeampien räimintöjen perään. Sen jälkeen tulee vielä kuin pohdiskelevana epilogina I’m Not Part of Me.

Viime aikoina olen kuunnellut paljon Elvis Costellon kolmea ensimmäistä levyä (My Aim Is TrueThis Year’s Model ja Armed Forces), jotka ovat tiukkaa ja tarttuvaa new wavea. Costellon lyhyet ja ripeätahtiset popkappaleet tuntuvat aina runsailta (etenkin lyriikoiden suhteen), vaikka ne harvoin kestävät yli kolme minuuttia. Osioista liikutaan toiseen hämmästyttävällä nopeudella, ja hyviä hetkiä ei toisteta liian usein. Kappaleet jättävät janoamaan lisää, ja täsmälleen samassa Cloud Nothings onnistuu. Vastaavanlainen sujuvuus on jotain, johon vain hyvät biisinkirjoittajat pystyvät. Puolituntisen levyn tekeminen on vaikeampaa kuin nelikymmenminuuttisen.

Jo parilla kuuntelulla tämä on yksi alkuvuoden parhaita levyjä. En tiedä, onko Cloud Nothingsista kitararockin pelastajiksi (jos sellaisia edes tarvitaan, ja jos kitararock edes on kuollut, ja jos sillä on mitään väliä), mutta en muista milloin olisin viimeksi kuullut näin yksinkertaisella tavalla innostavaa kitararockia. Niin monet muut viime vuosien kehutuimmista indierock-yhtyeistä, kuten Foxygen ja Tame Impala, ovat tuntuneet musiikilta, josta on tarkoitus nauttia vain suhteessa esikuviin: tämä kappale on ihan T.Rexiä, tämä ihan Beach Boysia ja niin edelleen.

Tuollaisten retroilijoiden rinnalla Cloud Nothingsin röyhkeä omapäisyys tuntuu raikkaalta.

Mainokset

Ei niin kuollut Wojciech

Kirjoitin joulukuussa Wojciech-yhtyeen hiljaiselosta ja uuden levyn tuskaisesta syntyprosessista. Aloitin tekstin virkkeellä “Wojciech on vähän kuollut”.

Nyt Wojciech on vähän vähemmän kuollut. Sähköpostiini tipahti eilen yhtyeen Jari Oisalon laittama linkki kahteen uuteen Wojciech-kappaleeseen. Ja kuinka ollakaan, ne ovat ihastuttavan hyviä.

Avaruusfaarao taipuu jonnekin melankolisen progerockin puolelle murahtelevine riffeineen. Soundia voisi kutsua “liekkimäiseksi”, kuten viime vuosikymmenenä jokaista hyvin soittavaa indierock-yhtyettä mediassa kuvailtiin. Lopun synasoolo (etenkin yhdessä taustan synamattojen kera) kuitenkin herättää erityisen vahvat mielleyhtymät Liekin Rajan piirsin taa -levyn jylhimpiin progeiluhetkiin. Säkeistöt ovat tutun höpöpehmeää Wojciechia.

Lähirämeen paronitar on pehmeämpi ja akustisempi, ja se tuo mieleen aikaisempien levyjen Deserter’s Songs -henkisemmät hetket.

Kysäisin Oisalolta vastauksena uuden levyn aikatauluista. Tarkkoja suunnitelmia ei kuulemma ole. Uusia biisejä on ollut pari kuukautta työn alla, ja tavoite on saada levy kasaan loppukesästä/alkusyksystä. Se kuulostaa juuri sopivimmalta ajalta Wojciechin musiikin kuuntelulle, joten toivottavasti se levy sieltä vihdoin ilmestyy.

Miten musiikkia kuunnellaan

image

Harhailin Sun Kil Moon –kirjoituksessani miettimään musiikinkuuntelutapojani. Kuuntelen jokaisen levyn kerran keskittyneesti cd-levyltä ilman, että teen mitään muuta sen aikana. (Korkeintaan teen muistiinpanoja, teennäinen kun olen.) Siitä on muodostunut minulle ainoa tapa, jolla nykyään voin oikeasti tuntea pureutuneeni levyyn. Joskus huijaan systeemiä kuuntelemalla levyn Spotifysta samalla keskittyneisyydellä. Satunnaisesta nettiin harhailusta huolimatta sekin onnistuu joskus. Käytän Spotifyta yleensä uuden musiikin kuulosteluun tietokoneella notkuessani. Yleensä sellaisten levyjen, joista en ollut niin kiinnostunut. Jos ne osoittautuvatkin todella kiinnostaviksi, pyrin kuuntelemaan ne uudestaan läpi ajatuksella.

Suhtaudun neuroottisella kauhulla ajatukseen siitä, että kuuntelisin jonkin levyn ensimmäistä kertaa iPodista junassa tai lenkillä. Systeemini ei välttämättä ole kaikista sujuvin. (Varsinkaan silloin kun tuntuu, että olen kyllästynyt kaikkiin koneelta löytyviin levyihini, ja tekisi mieli kuunnella jotain uutta lenkillä… mutta vaadittava nojatuolikuuntelu puuttuu.) Menetelmä on kuitenkin auttanut minua suhtautumaan musiikkiin intohimoisemmin ja saamaan siitä enemmän irti.

Tämä kaikki juolahti mieleeni, kun luin Okkervil River -yhtyeen laulaja-lauluntekijä Will Sheffin Talkhouseen kirjoittaman jutun samasta aiheesta. Ingressi kertoo oleellisen: “Okkervil River’s Frontman on How His Disciplined Listening System Restored His Love of Music”.

Sheff kertoo tutusta ongelmasta: iPodin hankkimisen jälkeen koko musiikkikirjasto kulki mukana taskussa, mutta mikään ei tuntunut miltään. Sheff hyppi kappaleesta toiseen, kuunteli 30 sekuntia ja vaihtoi taas. Innostus musiikkiin hiipui.

Ratkaisun Sheff löysi fyysisten rajoitteiden imitoimisesta.

The real freedom in listening happens when you take away some measure of choice and control — when you put a record on and then walk away from the player, letting it spin, your hand unable to skip anything.”

“You don’t have every option in the world at your fingertips, but you have a deeper relationship with the option you’ve taken.”

Sheff alkoi tehdä soittolistoja, joille hän sisällyttää kolme albumia ja nipun muita samanhenkisiä kappaleita, ja kuuntelee listan läpi kolme kertaa, ennen kuin siirtyy eteenpäin muihin levyihin.

I treated them like homework; usually the albums would be related to music I was working on at the time. I would take care always to work in a mixture of music by new bands and older music that was new to me, and I would actively seek out genres of music with which I previously hadn’t been familiar.”

Systeemi tarkoittaa sitä, että uudet levyt voivat joutua odottamaan pitkäänkin kuunteluun pääsemistä. Rasittavaakin levyä joutuu kuuntelemaan kolme kertaa, mutta ainakin silloin saa paremman käsityksen siitä, mikä siinä rasitti.

I realized that what I needed wasn’t more choice and more freedom but more discipline, that discipline would actually make me free, that I needed a way to find my own version of what new technology had taken away. For me, that meant removing infinite control and following one single record at a time repeatedly, all the way, deep into where it was trying to lead me.”

***

Lienee sanomatta selvää, että innostuin järjestelmästä: vielä neuroottisempi tapa tutustua uuteen musiikkiin! Taidan pistää kokeiluun. Ehkä yhdistän menetelmät: kuuntelen levyn kerran cd:ltä, ja sen jälkeen kahdesti soittolistalta.

Olen myös ihminen, joka janoaa keinotekoisia rajoituksia digitaaliaikana. En  kehtaisi myöntää, mutta se on varmaan tärkein syy sille, miksi en lataa musiikkia laittomasti: jos kaikki musiikki olisi käytettävissäni, menisin sekaisin kaikista mahdollisuuksista, ja kokisin kyllästymisähkyn. (Moraalisuus on hyvä kakkonen.)

Spotifyn kanssa sitä on tapahtunut. Tapanani on ollut tehdä mammuttimaisia soittolistoja, joille kerään kaikki edes etäisesti kiinnostavat levyt, joita kuuntelen joku päivä ihan varmasti, kai. Vähän aikaa sitten poistelin jo vuosia sitten lisäämiäni, kuuntelematta jääneitä levyjä listoilta. Jos en parissa vuodessa ole kiinnostunut niin paljon, että olisin kuunnellut levyä edes kerran, tulen sitä tuskin koskaan kuuntelemaan. Ja se on huojentava oivallus: keskityn mieluummin vain siihen musiikkiin, mihin koen jonkinlaista tarvetta paneutua.

***

Vielä sivuhuomiona, että Will Sheff on muutenkin loistava musiikkikirjoittaja. Sheffin kotisivu on lukemisen arvoinen kaikille musiikista kiinnostuneille. Tässä linkit muutamaan suosikkiteksteistäni:

Sun Kil Moonin Benji ja liian liikuttava musiikki

image

Alkuvuoden suosikkilevyni on ollut Sun Kil Moonin Benji. Jo ennen levyn ilmestymistä oli ilo silmäillä sen saamia positiivisia arvioita eri medioissa, sillä Mark Kozelekin viimeaikaiset tekemiset (soololevyjä, livelevyjä, coverlevyjä, yhteistyölevyjä) eivät ole juurikaan herättäneet kiinnostusta. Kozelek tiedosti oman epäajankohtaisuutensa vitsikkäästi Sunshine in Chicago -kappaleessa:

“Sunshine in Chicago makes me feel pretty sad
My band played here a lot in the ‘90s when we had
Lots of female fans and fuck, they all were cute
Now I just sign posters for guys in tennis shoes”

 Kappale löytyy levyltä Among the Leaves (2012), joka oli epätasainen mutta parhaimmillaan loistava levy, jolla Kozelekin profiili lauluntekijänä muuttui merkittävästi. Lyriikoissa Kozelek kertoo tekemisistään ja ajatuksistaan päiväkirjamaisen kursailematta ja selkosanaisesti. Tarinankertojan rooli on irtiotto Kozelekin vanhan yhtyeen, Red House Paintersin ja varhaisemman Sun Kil Moonin niukemman runollisesta lyriikasta. Kozelekin melankolia oli aina runollisen etäisyyden päässä, parhaiten hahmotettavissa Kozelekin surullisesta lauluäänestä.

Benji on hämmästyttävä ja kaikkien saamiensa kehujen arvoinen levy. Se on rehellinen ja koskettava levy 47-vuotiaalta mieheltä, joka käy läpi itselleen elämäntarinaansa ja opettelee olemaan sinut itsensä kanssa.

Tarinoita Kozelek ammentaa esimerkiksi vanhemmistaan (joille molemmille on omistettu omat kappaleet), lapsuudestaan ja parisuhdehistoriastaan (aina ensimmäisistä vaivaannuttavista seksikerroista). Lapsuudesta Kozelek muistelee esimerkiksi naapurin kehitysvammaista tyttöä, ystäväänsä, joka sai kitaraa soittaessa aivovamman ja Song Remains the Same -elokuvan vaikutusta.

Aihevalikoima tuntuu helposti koskettavalta ja ainutlaatuiselta, ovathan lapsuus ja suhde omiin vanhempiin asioita, joihin jokainen pystyy samaistumaan, ja joihin jokaisen ihmisen identiteetti pohjimmiltaan rakentuu. Kozelek tarraa tärkeisiin hetkiin rohkeasti ja onnistuu käsittelemään niitä tyylillä, juuri sopivan sentimentaalisesti ja välillä itseironisesti. Levy tuntuu siltä ainutlaatuiselta teokselta, minkä vain ikääntyvä artisti pystyy tekemään, ja jollaisen voi tehdä vain kerran elämässään. Introspektiivisyys tuntuu pakottamattomalta ja tyhjentävältä.

***

 Itkeskelin paljon kahden ensimmäisen kuuntelukerran aikana. Olen välillä sellainen ylisentimentaalinen höntti, joka liikuttuu esimerkiksi “tosiperäisistä” nettitarinoista, joissa kaksi seitsemänkymmentä vuotta yhdessä ollutta vanhusta kuolee yhdessä samana yönä – tai mitä ikinä vastaavanlaisia tarinoita onkaan.

Duurissa menevä, pirteästi Rhodesilla komppailtu kappale Jim Wise  kertoo Kozelekin isän ystävästä (nimi on muutettu), joka armomurhasi kuolevan vaimonsa ja yritti heti perään tappaa myös itsensä, mutta ase jumittui. Tarina on synkkä kääntöpuoli kuvailemilleni tarinoille. Siitä löytyy myös kaunis koukku:

“He went to trial all summer long and his eyes welled up when he told us about how much she loved the backyard garden and the budding rosebush”

Ensimmäinen kappale Carissa kertoo Kozelekin pikkuserkusta, joka paloi kuoliaaksi roskia viedessä maalipurkin räjähtäessä. Kozelek myöntää, ettei tuntenut Carissaa kovin hyvin, mutta kuolema liikuttaa ja järkyttää silti: Carissan isä (josta Kozelek kertoo kappaleessa Truck Driver) paloi myös kuoliaaksi heitettyään spraymaalipurkin tuleen. Kuolema saa Kozelekin muistelemaan kotiseutuaan Ohion osavaltiossa (mihin Kozelek on viitannut esimerkiksi Sun Kil Moonin kappaleessa Carry Me Ohio), minne hän palaa hautajaisiin.

“Well I’m going out there to get a look at the landscapes
To get a look at those I’m connected by blood and see how it all may have shaped me”

Benji on erityisen liikuttava teos ehkä juuri siksi, että olen viimeisen muutaman levyn (Among the Leaves, Mark Kozelek & Desertshore) myötä kokenut päässeeni tuntemaan Mark Kozelekia ihmisenä. Tarinat ovat olleet hauskoja ja inhimillisiä, mutta vakavamielisen ja koskettavan Benjin kohdalla tuntuu kuin uusi ystävä kertoisi ensimmäistä kertaa peloistaan ja suruistaan rehellisesti.

Levyllä on minuun samankaltainen vaikutus kuin hyvällä romaanilla. Se kertoo tarinoita, jotka herättävät empatiaa ja ajatuksia, ja se lohduttaa kuin romaani. Tommi Melender on kirjoitellut useammankin kerran kirjallisuudesta lohduttajana (minkä on johtanut David Foster Wallacen ja Jonathan Franzenin teeseistä).

Musiikin tarjoama lohdutus on aina toisenlaista, vaistonvaraisempaa. Se ei puhuttele järkeä. Siksi tuntuukin niin ainutlaatuiselta, kun joku pystyy yhdistämään niin saumattomasti laaja-alaisen, puhuttelevan tarinankerronnan ja syvältä koskettavan musiikin.

***

Parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen minun oli hankala kuunnella Benjiä lisää, koska en osannut olla liikuttumatta. En saanut levyyn sitä etäisyyttä, jonka saa jopa kaikista koskettavimpiin elokuviin, kun ne katsoo liian monta kertaa. Junassa levyn kuunteleminen tuntui mahdottomalta ajatukselta.

Onko mitään järkeä edes kuunnella levyä sitten liikuttumatta? Onko minun tarpeen kuunnella sitä joka päivä? Musiikkia on totuttu ajattelemaan (varsinkin teknologian kehityksen myötä) kulutustavarana, joka pysyttelee mukana päivästä toiseen ja viihdyttää kun sitä tarvitsee. Itsekin kuuntelen levyjä julkisissa puoliksi keskittyen hukuttaakseni ihmisten puheet, ja kotona netissä notkuessa soi yleensä Spotifysta jokin levy.

Musiikki voi olla myös pyhää. Minulla on tapana (tai vähintäänkin tavoitteena) kuunnella jokainen ostamani levy ainakin kerran keskittyneesti läpi kuulokkeilla niin, että istun sohvalla enkä tee mitään muuta (korkeintaan muistiinpanoja, koska olen juuri niin teennäinen tyyppi). Jokainen levy, oli se hyvä tai huono, ansaitsee vangitsemattoman huomioni – ainakin jos olen vaivautunut ostamaan sen tai lainaamaan kirjastosta.

Benji voi olla minulle se levy, jota en kuuntele niin, mutta jonka jokaista sohvakuuntelua arvostan sitäkin enemmän.

Käytin aikoinaan Last.fm-palvelua, jonka taustalta löytyy ajatus, että mitä enemmän kappaleita kuuntelee, sitä enemmän niistä on pitänyt. Itsekin mittasin kuuntelumäärillä suhdettani artisteihin. Huomasin lukujani muihin verratessa, että en kuuntele samoja kappaleita niin usein kuin monet muut. En kokenut tarvetta kuunnella kappaleita niin usein.

Vaihtaisin aina kymmenen Spotify-kuuntelua, joiden aikana selailen netistä uutisia, yhteen keskittyneeseen kuunteluun.

Tosin mieleeni juolahti toisenkinlainen, negatiivinen tarina musiikin liiallisesta pyhittämisestä:

Yksi minulle viime vuosien tärkeimmistä levyistä on Liekin Korppi. Kuuntelin sitä joitakin vuosia sitten paljon vaikeina hetkinä. Vähän laimeasti ilmaisten se oli terapiaa – puhumattakaan siitä, että musiikillisesti se oli jotain ainutlaatuista, jonka olemassaolosta en vielä tiennyt, ja jollaista en ole toistamiseen vieläkään kuullut. Se oli toismaailmallisen kaunista.

Olen vuosien varrella ottanut sen yhä uudestaan kuunteluun, mutta joka kerta menen oudon itsetietoiseen tilaan, kun odotan, että levy koskettaa minua aina yhtä paljon kuin aikaisemminkin. Ei se tietenkään vaikuta aina samalla tavalla. Silloin säikähdän ja pelkään, että sen vaikutus on hävinnyt; olen ”tuhlannut” levyä, näin typerästi ilmaisten.

Muistot levyn tärkeimmistä kuunteluista ovat niin vahvoja, ja olen kirjoittanut sille tärkeän roolin omassa henkilötarinassani. Se meinaa jähmettää levyn sille ylhäiselle paikalleen, ja tekee minusta riippuvaisen, joka hakee ja odottaa sitä samaa tunnekuohua siitä kerrasta toiseen.

Totuus on kuitenkin se, että en liikuttunut levystä niin paljoa kuin muistelen edes silloin, kun se oli minulle tärkeä. Suhtauduin siihen niin kuin musiikkiin suhtaudutaan: sitä kuunnellaan, joskus ajatuksella, joskus taustamusiikkina.

Aina ei ole hyvästä antaa musiikin liikuttaa niin paljoa jokaisella kuuntelulla. Ylensä ne vaikuttavat sillä tavalla, kun oma mielentila on sopiva. Musiikki harvemmin menee liioista kuunteluista pilalle, mutta keskittyneet kuuntelut ovat silti parempia kuin taustamöly.

Kauhean monta sanaa piti kirjoittaa päästäkseni noin ympäripyöreään johtopäätökseen.

Ajatuksia True Detectivestä

image

Paljastan tekstissä asioita True Detectiven viimeisestä jaksosta.

True Detective on kiinnostava sekoitus poliisisarjoja, sarjamurhaajaelokuvia ja dekkarikirjallisuutta tyypillisenä 2010-luvun kaapelikanavasarjana.

Sarjassa on rohkea rakenne. Tällaista televisiosarjaa ei olisi voinut tulla ennen Buffy, vampyyrintappajaa, The Wirea ja Lostia: tv-sarjoja, joissa kerrottiin pitkiä, kauden mittaisia tarinoita. True Detective vie homman uudelle asteelle kertomalla kauden aikana ainoastaan yhden tarinan – ja kertoo sen juuri niin epätelevisiomaisella ja tinkimättömällä tavalla kuin vain pystyy.

Sarjan kahdessa päähenkilössä olisi materiaalia vaikka kuinka moneen kauteen, mutta hahmot alistetaan yhdelle, tiiviille tarinalle. (Se on tiivis siitä huolimattakin, että se tapahtuu seitsemäntoista vuoden aikana.) Televisiosarjojen hahmoista tehdään yleensä osa katsojan elämää, jonka kanssa katsoja elää viikosta ja vuodesta toiseen, olivat ne sitten mukavia tai epämukavia ihmisiä (kts. Breaking Bad ja muut antisankarisarjat).

True Detective käyttää tehokkaasti elokuville ja kirjallisuudelle tyypillisempää “jäävuoren huippu” -taktiikkaa, eli hahmojen historia ja suuretkin muutokset ajattelussa ja luonteessa kerrotaan tarkkaan harkituilla tapahtumilla ja pienillä faktoilla. Matthew McConaughey kertoo jo huikealla näyttelyllään sen, mitä Rustille tapahtui väliin jääneiden kymmenen vuoden aikana, ja se on yhtä tehokasta kuin viisi kautta laatutelevisiota samasta muutoksesta.

En ole vielä lukenut arvioita, mutta otsikoiden perusteella moni kriitikko on pettynyt kauden päätösjaksoon. Tavallaan ymmärrän sen: lopun konfliktin ratkaisu kierrättää aika runsaalla kädellä toimintaelokuvien kliseitä, ja varsinainen loppu saattaa tuntua lässähtävältä jaarittelulta. Vastauksia ei anneta suurimpaan osaan kysymyksiin murhista ja kultista.

Toisaalta: Sarja on kuitenkin pohjimmiltaan – apeamielisestä tyylittelystä ja filosofoinnista huolimatta – koko ajan melko perinteistä genretelevisiota, ja toimintaelokuvamainen loppu sopii siihen. Mutta mikä tärkeintä: Rustin ja koko kauden tarina ja temaattiset kysymykset elämästä ja kuolemasta ja hyvästä ja pahasta nivoutuvat täydellisesti yhteen viimeisessä puheenvuorossa. Puheella on paljon enemmän väliä kuin millään murhiin liittyvällä.

En pysytellyt kovinkaan hyvin kärryillä sarjan juonenkäänteistä, enkä olisi kuollaksenikaan osannut kehitellä mitään teorioita mahdollisista tappajista tai muista mysteereistä, koska niillä ei tuntunut olevan oikeasti väliä. Tärkeintä olivat ne ajatukset, joita sarja käsitteli, ja sarja käsitteli niitä älykkäästi ja puhuttelevasti.

Yksi sarjan kiinnostavista teemoista on miesten suhde naisiin. Woody Harrelsonin esittämä Marty on aidontuntuinen sulkeutunut mies, joka ei ajattele tekojensa vaikutusta lähipiiriinsä. Marty pettää vaimoaan, on itsekeskeinen ja tekopyhä ja etäännyttää lapsensa käytöksellään.

Rust on tunnetasoltaan kypsempi, mutta hänen ihmisvihansa ulottuu myös naisiin tämän nimitellessä näitä huoriksi ja käyttäessä muita alentavia termejä.

New Yorkerin Emily Nussbaum (jonka televisiokritiikki on lukemisen arvoista) paheksui sarjaa siitä, että kaikella sovinismin kritiikillä ei ole painoarvoa, sillä sarjan naishahmot ovat yksiulotteisia, ja nykyaikaiselle kaapelisarjalle tyypillisesti lähinnä alasti silmänruokana. Sarjan luonut Nic Pizzolatto vastasi kritiikkiin välillisesti ja sanoi, että sarja on kerrottu niin tiukasti kahden päähenkilön näkökulmasta, että muiden hahmojen tarinoiden sisällyttäminen sen oheen oli vaikeaa. Sarjasta leikattiin paljon kohtauksia, joissa Martyn vaimo Maggie ja Cohlen tyttöystävä Laurie olivat enemmän esillä. Samaa sanoi ohjaaja Cary Fukunaga.

Minusta naisvihamielisyyden kritiikki osui maaliinsa, vaikka sarja ei onnistunutkaan täysin omien naishahmojensa kuvaamisessa. Ne eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Etenkin Martyn välinpitämättömät ja perheessä tuskaa aiheuttavat teot ovat puhuttelevia, ja niiden kuvaus oli väistämättä kriittistä luonteeltaan.

Temaattiset kysymykset, jotka nousevat esiin Rustin monologeissa, ovat kiehtovia. Tietty puheissa on sellaista nihilismiä ja kylmyyttä, mikä on monissa katsojissa tuntunut “opiskelijamaiselta” eli teennäiseltä, mutta puheissa käsitellään silti todellisia kysymyksiä elämästä filosofian keinoin. Näkemykset toimivat myös siksi, että toisella puolella on maanläheisempi Marty, joka opponoi mielipiteitä varsin tarkasti – omalla karkealla tavallaan.

Lisäys:

Kuten oletin, kyseinen New Yorkerin kriitikko ei pitänyt myöskään päätösjaksosta. Siinä häntä harmitti ratkaisematta jäänyt, aivan järjetön mysteeri, Maggien unohtaminen, Martyn epäselvä katarttinen kokemus sairaalasängyllä, Rustin tähtiintuijottelu ja sivuhahmojen unohtaminen niin, että sarja kertoi lopulta ainoastaan kahdesta päähahmostaan. Kovin kriitikkomaisesti Nussbaum kohauttaa olkiaan sarjan temaattiselle syvyydelle ja ainutlaatuisuudelle ja listaa joukon sarjoja, joissa on tämän mielestä parempia murhamysteerejä ja jotka toimivat paremmin genretelevisiona. En ole nähnyt mainittuja sarjoja, mutta on reilua olettaa, että yksikään niistä yritä tehdä samaa mitä True Detective.

Sama ajatus toistuu The Atlanticin arviossa, jonka voi myös tiivistää siihen, että sarja ei vastannut niihin kysymyksiin, mihin kriitikot olisivat halunneet vastauksia. Mysteerejä ei selitetty auki. Yksi kirjoittajista paheksuu sitä, kuinka sarjan pitäisi muka olla “subversiivinen”, mutta ei se edes ole sitäkään, vaan ihan vain perinteinen poliisisarja!

Yksi asia, minkä olen kritiikin lukemisesta ja kirjoittamisesta oppinut, on se, että jokaista teosta on mielekkäintäkäsitellä kyseisen teoksen ehdoilla. Oletusarvoisesti ei ole parasta sanoa mistä sen olisi pitänyt kertoa, vaan sanoa mitä kyseinen teos teki, miksi, ja onnistuiko se siinä. Toki tähän on poikkeuksia: joskus on kiinnostavampaa puhua siitä, miten samoja ideoita olisi voitu käsitellä paremmin muilla keinoilla. Mutta sekin pätee lähinnä jollain tavalla epäonnistuneiden teosten, ei True Detectiven kohdalla.

True Detectiven kohdalla kriitikot tuntuvat unohtavan kaikki sarjan omat tarkoitusperät ja puhuvan sekaisin siitä, kuinka sarja on 1) liian perinteinen ollakseen ainutlaatuinen ja 2) liian ainutlaatuinen ollakseen perinteinen. Se tuntuu huonosti muotoillulta ärtymykseltä.

On True Detectivestä kirjoitettu hyviäkin asioita, kuten tämä The Point Magazinen mainio essee sarjan filosofiasta. Kriitikot pitävät Rustin puheita pinnallisena höpötyksenä, ja puolustelijat sanovat sen olevan juuri niiden pointti, mikä on melkeinpä yhtä outoa.

“So on the one side we have critics who find Cohle’s dialogue to be ‘egregious’ and ’shallow,’ and on the other we have critics who say that that’s just the point—Cohle is a damned mess, and one of the ways the show conveys it is through his incomprehensible philosophical soliloquies. – – This means that nowhere is the possibility considered that Cohle’s philosophical remarks might be, on the one hand central to the show, and on the other philosophically serious and significant.”