Tammikuun elokuvapäiväkirja: 12 Years a Slave, American Hustle, Her

image

Aloin viime vuonna pitää elokuvapäiväkirjaa. Katsoin vuoden aikana 132 uutta elokuvaa, mikä ei ole erityisen hyvä luku. (Elokuussa katsoin tasan yhden elokuvan. Yhden.) Jos nyt tänä vuonna tulisi katsottua vähän aktiivisemmin.

Kirjoitan ainoastaan uusista näkemistäni elokuvista, en uusintakatseluista.

Kuukauden paras elokuva: Her

Slither (2006)
ohjaus: James Gunn
****

James Gunnin ensimmäinen ohjaus on toimivaa pienen budjetin kauhua. Gunnilla on “body horror” lajityyppinä hyvin hallussaan, ja kiintoisana käänteenä ohjaaja tuo rinnalle myös zombie-komediaa, mikä toimii oudon hyvin. Genretaituruudesta tulee mieleen Edgar Wright, ja kumpikin tuntuu nauttivan arvostusta saman genre-elokuvayleisön keskuudessa.

Hahmot alustetaan ihailtavan ripeästi. En missään vaiheessa uskonut, että Nathan Fillionin ja Elizabeth Banksin esittämät päähenkilöt olisivat olleet lapsuudenystäviä ja sielunkumppaneita, mutta ei siitä ollut elokuvalle haittaakaan. Sivuhahmoista ylimielinen pormestari tuntui hahmokatraan väkinäiseltä värittämiseltä, mutta se tuli tarpeeseen, varsinkin kun Fillionia auttava tyttö jäi valjuksi hahmoksi.

Gore oli kekseliästä ja aika karmivaa, vaikka ajoittainen CGI olikin muovista. Trailerin perusteella olin odottanut paljon karmivampaa gorea, ja siihen verrattuna elokuva oli aika sovinnainen ja mukava.

The Big Boss aka Fists of Fury aka Lohikäärmeen nyrkki (1971)
ohjaus: Lo Wei
***

Bruce Leen ensimmäinen pääroolielokuva. Leen esittämä nuori mies on luvannut äidilleen olla tappelematta, mutta äidistä muistuttavan riipuksen hajottua mätkii turpaan huumeita välittäviä tehtaanjohtajia.

Jos jätetään huomioimatta näyttelijöiden amatööriys ja ohjaajan ja käsikirjoittajan vaikeudet luoda kiinnostavia ja johdonmukaisia kohtauksia (siis sellaisia, joissa ei mätkitä), suurin ongelma on juonen kuljettamisessa. Elokuva seisahtaa keskivaiheilla kokonaan, kun juonta on rakennettu alusta asti niin tönkösti. Mukana on myös tarpeettomia juonisäikeitä, kuten Leen hahmon ihastuksen kidnappaaminen elokuvan lopussa, mihin Leen hahmo ei kuitenkaan reagoi, vaan hyökkää tehtaanjohtajan kimppuun aivan muista syistä – eikä edes pelasta naista, joka vapautuu muiden avulla.

Mutta mitäpä väliä heikolla juonella, sillä mukana oli mahtavan hienoja toimintakohtauksia.

Kunnian polut (1957)
ohjaus: Stanley Kubrick
****

Kubrickin tyly ja koskettava sotaelokuva. Oikeudentajuinen kenraali taistelee pelkuruudesta tuomittujen miesten puolesta. Vaikka elokuva ajoittain vaikuttaa mustavalkoiselta, se on silti hienovarainen ja tyylikäs. Pomojen vastenmieliset ajatusmaailmat perustellaan hyvin, ja noinhan armeijat oikeasti toimivat: teloitukset ovat mielivaltaisia, ja niiden tarkoitus on herättää pelkoa rivisotilaissa ja pitää järjestystä yllä. Sitä on tavallaan helppo ymmärtää. Tylyä elokuvassa on se, että kukaan päättäjä ei joudu vastuuseen, kun vääryys tapahtuu. Noinhan se todellisuudessa menee.

Elokuvan ainoa pidempi sotakohtaus oli todella hieno. Laajempia otoksia vähän kauempaa Douglasin johtamien joukkojen edetessä, ja sen rinnalla muutama hektisempi lähiotos sotilaiden näkökulmasta. Tyylikästä ja selkeää.

Loppukohtaus oli myös hieno: joukko humalaisia ranskalaissotilaita huutelee eläimellisesti saksalaisnaiselle. Kaikki hiljenevät, kun nainen alkaa laulaa Marseillesia saksaksi. Liikuttuneet miehet hymisevät, ja maailmassa on taas edes vähän empatiaa. Kubrick saattoi olla kylmä ohjaaja, mutta osasi hän myös koskettaa.

Seitsemäs manner (1989)
ohjaus: Michael Haneke
***

Michael Haneken ensimmäinen pitkä elokuva on hieman pitkäpiimäinen tarina itävaltalaisperheestä, joka tekee yhdessä itsemurhan. Halusin pitää elokuvasta enemmän, sillä tarina on kiehtova, mutta Haneken toisteinen tyyli alkoi käydä pidemmän päälle ärsyttäväksi, ja lähiotokset ja kasvojen välttely alkoi tuntua maneerilta, joka kävi häiritseväksi. Toki pointti olikin se, että kyseisten ihmisten elämä oli yhtä merkityksetöntä detaljia (tohvelit jalkaan, kahvinkeitin päälle, maitoa muroihin) toisensa perään, mutta lähiotokset saivat oloni klaustrofobiseksi ja vähän väärällä tavalla ahdistuneeksi.

Oli elokuvassa hyviäkin puolia, ja pääasiassa nautin siitä, etenkin alun jälkeen. Haneken päätös olla tekemättä johtopäätöksiä ja antamatta vinkkejä perheen motiiveista tekee tarinasta pelottavan. Elämä merkityksettömien tekojen summana on huolestuttava ajatus, ja elokuva raskaskätisyydestään ja ajoittaisesta pitkäveteisyydestään huolimatta puhuu siitä kiehtovasti. Monet kohtauksista ovat todella puhuttelevia, kuten lopussa, kun vanhemmat kuollut tytär sylissään katselevat Euroviisu-esitystä, jossa lauletaan “rakkauden voimasta” isosti elehtien ja nahkahousut jalassa. Äiti käy syömässä lääkkeet itkuisana ja isä jää yksin katsomaan television lumisadetta. Täydellistä.

Kärpänen (1958)
ohjaus: Kurt Neumann
****

Kaikki neljä Kärpänen-elokuvaa (alkuperäiset ja Cronenbergin elokuvat) kokoava boksi on odotellut hyllyssä jo jonkin aikaa, ja aloitin katsomisen kronologisessa järjestyksessä. Cronenbergin elokuvia en ole nähnyt (cronenbergmäiset visuaalit eivät ole ensimmäinen asia, jonka pariin näin heikkovatsainen ihminen yleensä hakeutuu), ja odotan innolla pääseväni vertailemaan niitä näihin alkuperäisiin.

Alkuperäisen Kärpänen on kiehtova kauhuelokuva, joka käsittelee pelkoja teknologian nopeasta kehityksestä. On televisioita, satelliitteja ja raketteja.Teleportaatiolaite muuttaa miehen puoliksi kärpäseksi, mikä todistaa, että ihminen ei saa mennä liian pitkälle teknologiaihastuksessaan.

Elokuva oli jännittävä, ja mysteeri oli taidokkaasti kerrottu. Pidin tavallaan myös siitä kömpelyydestä, jolla elokuva takoi viestinsä läpi: Vincent Pricen esittämä mies kertoo kärpästyneen tiedemiehen lapselle tämän isän kuolleen, koska isä oli huolimaton. Lapsi haluaa myös isona tutkijaksi, mutta aikoo olla paljon paljon varovaisempi! Heh heh, suloinen poika! Mennään eläintarhaan! Oudon lässähtävä ja saarnaava loppu, vaikka se olikin johdonmukainen ja kirkas tiivistys teemasta ja sanomasta.

Bennyn video (1992)
ohjaus: Michael Haneke
****

Näin Bennyn videon tappokohtauksen aikaisemmin Bergmanin videot -sarjassa, ja vielä ennen elokuvan katsomista, kun laitoin vahingossa soittimeen Haneke-dvd-boksista dokumentin, joka alkaa kyseisellä kohtauksella. Tuijotin kohtausta kiinnostuneena, mutta ihmettelin ratkaisua laittaa se heti alkuun. (Toimintakohtaukset ilman kontekstia ovat niiden Hollywood-elokuvien juttu, jotka eivät usko katsojien kiinnostuvan elokuvasta ilman tulevan vauhdikkuuden todistamista jo heti alkumetreillä.) Vasta Haneken kasvot paljastivat erheeni. Kun tapettava tyttö tuli mukaan elokuvaan, odotin tutuksi tullutta kohtausta uudenlaisella kauhulla ja hieman pahoin voiden. Kontekstin kanssa se kylmäsi ja tuntui hirvittävältä.

Bennyn video on loistava. Se puhuttelee vanhemmuudesta ja elämään turtumisesta jo nuorella iällä, ja Bennynkin kohdalla selittelemättömyys on todella kylmäävää ja pelottavaa. Elokuvan hienoin kohtaus on loppupuolen montaasi Bennyn lomakuvauksista, jonka taustalla soi kirkkomusiikkia. Ehkä siksi, että Haneke rikkoi elokuvassa ensi kertaa jäyhää ja vähäeleistä tyyliään edes jollain tehokeinoilla. Kohtauksessa kristillisen paatoksen ja lomakuvaston yhdistäminen arvaamattomaan ja pelottavaan teinipoikaan tuo kohtaukseen outoja, epämiellyttäviä sävyjä.

Laulu koti-ikävästä (2012)
ohjaus: Mika Ronkainen
****

Todella koskettava ja puhutteleva dokumentti. Liikutuin jo alussa, kun Kain poika höpöttelee isälleen linnuista. Kain suhde isäänsä oli kovin tuttu ja tyypillinen. Isä ei ole sitä juttelevaa sorttia, mutta elokuvan edetessä vähän avautuu ja pitää sitä hyvänä asiana. Isän kertomus näystä, joka sai hänet lopettamaan alkoholin liikakäytön, tuli yllättäen myös Kaille ja liikutti todella.

Toistelen koko ajan mainintoja liikuttumisestani, mutta sitä elokuva oli. Musiikkikohtaukset olivat kauniita ja puhuttelevia. Ehkä lyriikkojen näkeminen olisi tarjonnut niille enemmän informaatioarvoa? Toisaalta ilman niitä musiikki sai puhua.

Tavarataivas (2012)
ohjaus: Petri Luukkainen
**

Olisin halunnut pitää tästä enemmän. Idea hyvä, alku lupaava: tässä tutkitaan kulutuskulttuuria, kulutuksen suhdetta ihmisen selviytymiseen, onnellisuuteen ja ihmissuhteisiin ja ehkä myös tunnesiteitä tavaroihin. Mitä tavarat tarkoittavat?

Osaan kysymyksistä sain vastauksen, mutta suurin osa elokuvasta keskittyi muihin asioihin. Olettamani ja toivomani dokumentaristinen katsaus faktojen osalta puuttui täysin. Yksilöperspektiivi on joskus hyvä asia, mutta esimerkiksi lajityypin tunnetuin tekijä, Morgan Spurlock, pakkaa dokumenttinsa täyteen faktoja, ja pitkälti sen takia ne toimivat niin hyvin.

En ihan ymmärtänyt aina, mitä Luukkainen haki kokeiluillaan. Hän luopui puhelimestaan ja kertoi vaikeuksistaan kommunikoida vain sähköpostin välityksellä. Koko kuvio tuntui oudolta ja väkinäiseltä rakennelmalta elokuvaan. Se tuntui rikkovan tarinan sisäistä logiikkaa.

Yksi yksinkertainen kysymys, mihin Luukkainen ei oikein vastannut oli se, millaista oli olla päivät yksin ilman virikkeitä. Mitä hän teki, mitä hän ajatteli? Mitä esineitä hän kaipasi? Luukkainen tuijotteli seiniä masentuneena. Visuaalinen esitys ei kertonut juuri mitään. Kun serkkupoika kyselee samoja kysymyksiä, Luukkainen naureskelee. Kertoisi vain.

Luukkainen yrittää kertoa tarinaa siitä, miten esineet vaikuttavat ihmissuhteisiimme ja elämäämme. Pääjuoneksi muodostuu uusi tyttöystävä, jota Luukkainen auttelee tämän materiaalisten ongelmien kanssa. Luukkainen pyytää tytön pyöräajelulle, mutta tytön pyörän lukko on hajonnut, eikä pyörää saa irti telineestä. Luukkainen yrittää hajottaa lukon. Tytön jääkaappi hajoaa, ja Luukkainen haluaisi korjauttaa sen, mutta ei onnistu. Ahdistunut Luukkainen paiskoo jääkaappia kaatopaikalla. Maa on niin kaunis soi kuoroversiona. Tunnetta!

Jokin elokuvassa tuntui auttamattoman falskilta. Ehkä Luukkaisen kirjakielinen ja tönkkö kerronta? Ehkä yksilökeskeisyys, joka toi mieleen viime vuosien huonoimman kotimaisen dokumentin, Kummisetäni thaimorsiamen? Niin huono tämä elokuva ei ole, mutta faktojen puute ja oman navan ympärillä pyöriminen olisi vaatinut selkeämpiä teemoja ja kaverikseen vähän faktoja ja suurempien kysymysten lähestymistä.

Homefront (2013)
ohjaus: Gary Felder
***

Täytyy myöntää: olin valmis inhoamaan tätä elokuvaa. Pääosassa Jason Statham, jonka elokuvista en ole juurikaan välittänyt, ja käsikirjoituksesta on vastannut Sylvester Stallone, joka on Expendablesien kanssa vellonut viime vuodet toimintaelokuvien huonoimmissa puolissa. Lehdistötiedotteen synopsis juonesta menee näin:

“Phil Broker (Jason Statham) on entinen huumepoliisi, joka jättää vaarallisen työnsä saadakseen elää rauhallista perhe-elämää. Perhe vetäytyy pikkukaupungin rauhaan. ¶ Menneisyyden haamut alkavat kuitenkin kummitella. Eipä aikaakaan, kun Broker joutuu taistelemaan kostonjanoisia huumekuninkaita vastaan…”

Commando-juonen kierrättämisestä huolimatta elokuva toimi hyvin, ja elokuva on enemmän kuin mielikuvituksettomien osiensa summa. Pahiten mielikuvituksettomuus näkyi käsikirjoituksessa, joka kärsi tyypillisestä kolmen näytöksen ongelmasta, jossa pääkonflikti on asetettu kirjoittamisen varhaisessa vaiheessa tiettyyn kohtaan elokuvan loppupuolelle, minkä seurauksena keskivaihe tuntuu vain siihen valmistautumiselta. Elokuvasta häviää imu, ja tarina muuttuu odotteluksi. Vastaavanlainen (todella yleinen) epäorgaanisuus näkyi myös juuri ilmestyneessä Rautakaupungissa, tuossa henkisesti keskenkasvuisessa Kauriinmetsästäjä-pastississa.

Parasta elokuvassa oli James Franco, jossa oli paikoin maanista vetovoimaa, vaikka olisinkin toivonut hahmon irrottelevan paljon enemmän. Franco ei ole tyypillinen valinta pahasisuiseksi rikolliseksi. Tyypillisempi hahmo olisi hyväntahtoinen ja tollo lurjus, joka ehkä kääntyisi päähenkilön puolelle opittuaan tapojensa erheet. (Odotin sellaista käännettä, ja se olisi varmasti tehnyt elokuvasta paljon kiinnostavamman.) Franco sähköisti monta kohtausta, ja varsinkin kohtaukset Stathamin kanssa olivat herkullisia.

Ohjaaja Gary Felder tuntui ihastuneen kaukaa, verkkoaidan tai pusikon läpi kuvattuihin, otoksiin, joita oli tökerön monta. Toimintakohtauksissa säilyi ajoittaisesta sekavuudesta huolimatta selkeys, ja mukana oli muutama kohtaus ihan kekseliäästi kirjoitettua toimintaa.

Elokuvan maailma ei ollut niin lohduton kuin mihin alussa olisi voinut odottaa. Ei kyseessä ole mikään iloinen ja elämänmyönteinen tarina, mutta väkivallattomien toimien arvo välittyi elokuvasta hyvin – vaikkakin hieman hampaiden välistä sihisten. Silti elokuvan viesti oli paljon nätimpi kuin Rautakaupungin, jonka maailma oli paha, koska maailma on paha paikka.

Haluaisin nähdä enemmän elämänmyönteistä toimintaa, en synkistelyä ja ahdistunutta murjotusta. Moraalisesti kirkasotsainen viesti ja onnellinen loppu olisivat kiva lisä, vaikka se tarkoittaisikin Commandon kaltaista moraalisten kysymysten unohtamista, mitä voisi myös pitää ongelmallisena. Mutta kyllä toiminta saa olla hauskaa.

12 Years a Slave (2013)
ohjaus: Steve McQueen
****

Tästä on vaikea sanoa mitään muuta kuin se, että tämä on juuri sellainen kuin odotinkin: koskettava ja puhutteleva laatudraama tärkeästä asiasta. Elokuvassa ei ollut rohkeita ja odottamattomia valintoja, ei väärällä tavalla provosoivia ja ajattelemaan pakottavia asioita. Tarina oli todella taitavasti ja vaivattomasti kerrottu, ja mukana oli häikäisevän hyviä näyttelijäsuorituksia. Chiwetel Ejiofor oli käsittämättömän hyvä.

Ei yllätyksettömyys ole paha asia, mutta elokuvassa ei ole juuri mitään sellaista, mistä osaisin innostua ja hehkuttaa tätä niin paljon kuin monet kriitikot ovat tehneet. Kriitikoiden maku on usein konservatiivinen (kuten V.S. Luoma-aho mainitsi blogitekstissään). Ei se tarkoita että he olisivat väärässä kehuessaan 12 Years a Slavea, mutta heidän nyt vain kuuluu hehkuttaa näin laadulla ja ajatuksella tehtyä draamaa. Ei se väärin ole, mutta tylsää ehkä.

American Hustle (2013)
ohjaus: David O. Russell
***

American Hustle on ihan kelpo ja viihdyttävä elokuva, ajattelin lehdistönäytöksen jälkeen. Siinä on ilmeisiä ongelmia, kuten haahuileva ja merkityksetön juoni sekä epämääräisiä hahmoja, mutta myös hyvä fiilis ja muutama loistava näyttelijäsuoritus (erityisesti Amy Adamsin suoritus oli häikäisevän hyvä). Kun elokuva on julkaisunsa jälkeen kerännyt kasoittain palkintoja, Oscar-ehdokkuuksia ja kriitikoiden hehkutusta, olen huomannut mielipiteeni uhkaavan kärjistyä vastareaktiona. Yritän tyynnytellä itseäni, koska siinä ei ole niinkään kyse suhteestani elokuvaan, vaan muiden reaktioon reagoimisesta. (Devin Faraci kirjoitti aiheesta hyvin: American Hustle will be destroyed by winning the Oscar.)

Paras näkemäni termi kuvailemaan American Hustlea on “kevyt-Scorsese”. David O. Russell on yrittänyt tehdä scorsesemaisella tavalla viihdyttävän ja mukaansatempaavan rikoselokuvan, ja on jossain määrin onnistunutkin. Kerronta etenee välillä todella hyvällä poljennolla. Russellin vajavaisuuksia Scorseseen verratessa korostaa jälkimmäisen viimeisin elokuva, The Wolf of Wall Street, joka on aidosti kiehtova ja provosoiva rikoselokuva, siinä missä American Hustle teeskentelee olevansa sellainen.

American Hustlessa on myös se moraalisesti kyseenalainen, rikollisuutta ihaileva viesti, josta TWoWS:a on syytetty: American Hustle sanoo melko suorasanaisesti, että Yhdysvaltoja pyörittävät rikolliset, ja poliisit ovat omahyväisiä idiootteja, jotka eivät välitä oikeudesta vaan julkisuudesta. Elokuva sanoo väittämän ja loppuu sitten onnellisissa merkeissä. Jotain vakavampia puolia jää tiedostamatta. Jos Wolf of Wall Street jotain osoitti niin sen, että vakavampia puolia ei tarvitse unohtaa viihdyttävyyden nimissä. Sellaiseen David O. Russell ei joko pysty tai edes halua pystyä.

Synecdoche, New York (2008)
ohjaus: Charlie Kaufman
****

Olin ensimmäisen tunnin ajan pettynyt siihen, kuinka en tuntunut saavan elokuvasta mitään irti. Rakastan Charlie Kaufmanin elokuvia, mutta en saanut vain otetta. Kaufmanin ohjaustyyli tuntui sisäänpäin kääntyneeltä, ja rytmi oli vähän liian ripeä, että olisin ehtinyt sulatella asioita. Kaufman ei tuntunut haluavan painottaa monia asioita, joita voisi olla hyvä painottaa, ja realistisella ohjauksella monet “fantastiset” elementit tuntuivat vieraannuttavilta.

Toisen tunnin alkaessa kiinnostuin, viimeisen kahdenkymmenen minuutin kohdalla ymmärsin ja viimeiset minuutit itkin lohduttomasti. En ole sellaisessa elämänvaiheessa, että todella ymmärtäisin kaikkia elokuvan asioita sillä syvällä tunnetasolla, jonne Kaufman kurkottaa, mutta ne tuntemukset ja ajatukset, mitkä tunnistin, koskettivat todella.

Ehkä alun vaikeuksiin vaikutti ennakko-odotukset. Tämän kaltaiset “magnum opukset” elämästä ja ihmisenä olemisesta eivät juuri hypestä ja odotuksista hyödy (jos mikään elokuva siitä nyt hyötyisi). Sain irrottauduttua niistä loppupuolella, ja silloin elokuva pääsi avautumaan. En tiedä oliko vika odotuksissani vai elokuvassa. Ehkä uusintakatseluilla se selviää.

Philip Seymour Hoffman kuoli eilen. Ensimmäinen ajatukseni oli katsoa tämä elokuva uudestaan ja nyyhkyttää, mutta en taida. Elokuvasta olisi liian helppo poimia yksityiskohtia kuolemasta ja luoda surumielisiä yhteyksiä kuolemaan ja taiteilijan tuskiin. Se ei tekisi elokuvalle oikeutta, joka kertoo myös niin monesta muusta asiasta.

Man of Steel (2013)
ohjaus: Zack Snyder
**

Todella kehno elokuva. Tai oikeastaan “tuskastuttava” taitaa olla paras adjektiivi: niin paljon hienoa toimintaa, hienoja näyttelijöitä ja hyviä ideoita, mutta aivan karmivan kehno tarina, joka pilaa kaiken. Alun scifi-toiminta oli lapsekkaalla tavalla siistiä ja häikäisevää. Kaikki sen jälkeen oli puolivillaista ja coolisti poseeraavaa tarinankerrontaa, lähtien epäkronologisesta kerronnasta, mikä teki tarinasta kylmän ja etäisen. Mieleen tuli The Amazing Spider-Man, joka myös tuntui muuttavan hahmon taustatarinaa ihan vain ollakseen erilainen ja viileämpi, ja tuli näin vieneeksi hahmosta kaiken dramaattisen tarttumapinnan. Kronologinen kasvutarina olisi tuonut Clark Kentin lähemmäs. Oma lukunsa ovat tietty muut typeryydet, kuten isä-Kentin kuolema ja koko Krypton vs. Maa -konflikti. Ja sitten ovat ne sivulliset uhrit, ja… Ääh. Amy Adamsiakaan ei hyödynnetty riittävästi, mikä on vähintäänkin yhtä iso rikos kuin edellämainitut.

(Luin joltain nettisivulta lukijakommentin, jossa sanottiin, kuinka kaiken dialogin leikkaamalla ja rakennetta vielä sekoittamalla elokuvasta syntyisi täydellinen avantgarde-elokuva Teräsmiehen kuvastosta. Tuo tuntuu summaavan elokuvan hyvät ja huonot puolet täydellisesti.)

Spring Breakers (2013)
ohjaus: Harmony Korine
*****

Runollinen, satiirinen ja ironinen kuvaus nuorten tyhjäpäiden halusta juhlia. Ironisesta etäisyydestä huolimatta elokuva kertoo puhuttelevasti siitä, millaista on varttua menestystä, juhlimista ja infantiiliutta arvostavan nuorisokulttuurin keskellä. Päähenkilöt uskovat oikeasti juhlimiseen elämäntapana – siitä löytyy todellista henkisyyttä. Hahmot puhuvat juhlimisen kauneudesta Terrence Malick -henkisissä voiceovereissa, joiden taustalla pyörii kauniisti kuvattua juhlimista ja tunnelmointia rannalla. (Kuvaajana toimi Gaspar Noen vakiokuvaaja Benoît Debie.) James Francon esittämän Alienin ja tyttöjen välillä on jonkinlaista rakkautta. Ehkä vähän lapsellista ja outoa, mutta jonkinlaista.

Kohtaus, jossa Britney Spearsin Everytime soi ja tytöt vuoroin tanssivat kommandopipot päässä aseita heiluttaen ja ryöstävät ihmisiä, on yksi suosikeistani pitkään aikaan. Hervottoman ulkokuoren alta löytyi jotain pistävän todellista. Britney Spears oli muutenkin täydellinen esikuva elokuvan tytöille: menestyksen, muovisuuden ja nuoruuden vanhentuneet kasvot, idoli, josta ei koskaan tullut oikeaa ihmistä.

Her (2013)
ohjaus: Spike Jonze
*****

Spike Jonzen paras elokuva ennen Heriä oli Hassut hurjat hirviöt (ja se saattaa olla vieläkin, en osaa sanoa). Being John Malkovich ja Adaptation ovat toki loistavia, mutta kumpikaan ei ole niin koskettava ja puhutteleva kuin Hassut hurjat hirviöt, joka käsittele lapsuutta ja lapsuuden yksinäisyyttä ennennäkemättömän kauniisti. Elokuva on mestariteos, enkä aivan ymmärrä, miksei se tunnu nauttivan kulttimainetta ja saa osakseen ylistystä. Ehkä joidenkin vuosien päästä?

Her on kaunein elokuva aikoihin, ja Adelen elämä: osat 1 ja 2:n ohella viime vuosien paras romanttinen elokuva. Her tuntuu vastaavan vaivattomasti niin perustavanlaatuisiin kysymyksiin, kuin mitä parisuhde oikein tarkoittaa? Miksi ihmiset ovat yhdessä? Ja mitkä tunnekokemukset ovat todella todellisia?

Ihmiset haluavat olla onnellisia, ja jos kokee olevansa onnellinen, onko tavoilla väliä? Samalla elokuva sanoo, että ihmisten väliset suhteet ovat vaikeita: emme voi tietää, millaisiksi ihmisiksi muutumme, ja siksi pitää nauttia siitä yhteisestä ajasta niin kauan kuin sitä on. (Muotoilen nämä asiat latteasti, mutta elokuva on kaikkea muuta.)

Elokuva ei tuomitse päähenkilöään epätavallisesta suhteesta, vaan ymmärtää. Kaikkihan me haluamme saada edes jonkin yhteyden johonkin toiseen ihmiseen – tai edes johonkin ihmisen kaltaiseen.

Scarlett Johansson oli pelkällä äänellään vastustamattomalla tavalla läsnä, mikä on hieno suoritus varsinkin siihen nähden, että hän tuli projektiin mukaan vasta kun elokuva oli jo tehty liki valmiiksi toisen näyttelijän kanssa. Mieleen tuli James Gandolfini Hassut hurjat hirviöissä, jossa hän valtasi jokaisen kohtauksensa pelkällä tuhisevalla hengityksellään.

Jonzella on selvästi omissa käsikirjoituksissaan (lasken Hassut hurjat hirviöt tavallaan samaan kastiin, sillä Jonzen sovitus on ymmärtääkseni melko omaperäinen) sama taito kuin Kaufmanilla yhdistellä kiinnostavia ideoita rehelliseen ja kursailemattomaan tunteellisuuteen. Se on juuri sitä älyn ohesta ammuttua yleisinhimillistä sentimentaalisuutta, jonka David Foster Wallace teki paremmin kuin kukaan. Ja minuun se uppoaa kovin helposti.

Riddick (2013)
ohjaus: David Twohy
***

Arvio elokuvasta.

Fast and Furious 5 (2011)
ohjaus: Justin Lin
****

Olen ylenkatsonut Fast & Furious -elokuvia vuosien ajan, ja edelliset muistikuvani ovat ensimmäisen tai toisen osan näkeminen vuosia sitten. Siksi tämä viides osa pääsi yllättämään positiivisesti. Kyseessä on todella sujuvaa ja hauskaa hölmöläisviihdettä erinomaisella toiminnalla. Etenkin alun junaryöstö oli länkkärimaisella tavalla siisti, ja lopun syöksy jokeen henkeäsalpaava. Tarina eteni vauhdikkaissa sykäyksissä. Muutos heist-elokuvaksi oli sujuva. Hahmot tuntuivat eläväisiltä, vaikka en taustoja tunnekaan.

Kahvia ja tupakkaa (2004)
ohjaus: Jim Jarmusch
****

Tästä on vaikea sanoa mitään järkevää ja syvällistä. Tunnistin teemoja, pieniä silmänvinkkauksia ja ymmärsin (näennäisesti tyhjänpäiväisten) tapahtumien tarkoitusperiä, mutta en millään viitsisi yrittää kirjata niitä analyyttiseksi tekstiksi, sillä sitten niistä häviäisi elämä. Jim Jarmuschin elokuvat ovat kuin vitsit: ne menettävät tehonsa, kun niitä alkaa analysoida liikaa.

Risto Räppääjä ja liukas Lennart (2014)
ohjaus: Timo Koivusalo
**

Kirjoitin elokuvasta arvion tulevaan Episodiin. Näin tiivistettynä: ei kovin hyvä. Jäyhä ja monimutkainen farssi, jossa ei ole minkäänlaista eloa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s