Pari sanaa (ja lyhyt listaus) Spike Jonzen musiikkivideoista

image

Kirjoitin pienen listauksen Spike Jonzen musiikkivideoista Episodin sivuille. Valitsin kahdeksan suosikkiani, ja tietty Jonzen parikymmenvuotiselta uralta löytyi monta muutakin helmeä. Tässä muutama.

Jonzen uusi elokuva Her on katsomisen arvoinen. Kirjoitin siitä tammikuun elokuvapäiväkirjassani.

Dinosaur Jr. – Feel the Pain (1994)

Tästä ei ole erityisesti sanottavaa: hauska video, jossa kaksi miestä pelaa kaupungissa golfia. Paljon hölmöjä otoksia golfpallosta lentämässä kattojen yllä ja ihmisten kolkkaamista palloin ja mailoin. Särö Dinosaur Jr.:n uniseen biisiin tekee videosta hauskemman.

Weezer – Undone – The Sweater Song (1994)

Olisin listannut tämän, mutta listalla oli kuitenkin jo Buddy Holly. Jonze on niitä ohjaajia, jotka järjestään löytävät jonkin kiinnostavan kulman yksinkertaisiin soittovideoihin – oli se sitten toiseen materiaaliin leikkamista oivaltavasti tai tämän lailla kiinnostava visuaalinen ilme. Video on kuvattu yhdellä otoksella, ja kameran pehmeä liike ja hienoinen hidastus tuovat videoon unenomaisen tunnelman, jonka rikkoo vasta bändin pieni hassuttelu lopussa ja outo eläinten läpijuoksu.

Wax – California (1995)

Joskus ei kannata tehdä liikaa – varsinkin jos biisi kestää kaksi minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia. Tuleen syttynyt mies juoksee kadulla hidastettuna, kun tylsistynyt tyttö seuraa auton takapenkiltä. Mies juoksee kohti bussia. Video puhuu aika näpsäkästi siitä, miten aikuisten maailma näyttää hölmöltä lapsen näkökulmasta. Tosin Alex Pappademas mainitsee mainiossa Jonze-artikkelissaan tytön tylsistyneisyyden kiteyttävän lyriikoiden hakeman eteläkalifornialaisen tylsistyneisyyden tuntemuksen.

Miksi Walking Dead -pelisarja on niin paljon parempi kuin televisiosarja?

image

Tekstissä puhutaan paljastavasti Walking Dead -pelisarjan ensimmäisestä kaudesta ja televisiosarjan toisesta kaudesta.

Olen katsonut jokaisen tähän asti julkaistun jakson Walking Dead -tv-sarjasta, enkä ole aivan varma miksi. Sarja vaikutti lupaavalta – pitkälti samasta syystä kuin niin monet post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvat viihdetuotokset: maailma on peruuttamattomalla tavalla pielessä ja ihmiset ovat äärirajoilla. Teoksissa käsitellään usein kiinnostavasti toisilleen tuntemattomien välisten ihmisten empatiaa (ja sen puutetta) ja yhteiskuntajärjestyksen arvoa. (Näin hieman setämäisesti asian ilmaisten.)

Sarjan ensimmäinen kausi oli kuuden jaksoinen mittainen. Pidin ensimmäisistä jaksoista, mutta viimeiset tuntuivat kiirehdityiltä. Jatkoin toiseen kauteen, joka oli aivan sietämättömän pitkäveteinen. (Olen käynyt keskusteluja kaudesta pitävien, muuten ihan fiksujen ihmisten kanssa, mutta en missään vaiheessa ole oppinut ymmärtämään, mikä kaudessa voisi viehättää.) Pieni tyttö katoaa, ja muut selviytyjät etsivät tätä. Selviytyjät majoittuvat maalaisperheen luo ja käyvät kiivaita keskusteluita siitä, onko heillä oikeutta notkua näiden nurkissa. Samalla johtaja Rick taistelee entisen parhaan ystävänsä kanssa, joka on rakastunut Rickin vaimoon.

Siinä ne koko kauden oleellisimmat juonet tulivatkin. Ideoiden vähyys oli käsittämätöntä, ja useissa jaksoissa ei yksinkertaisesti tapahtunut mitään. Hahmot eivät oppineet uusia asioita, eikä sarjan maailma muuttunut. Tekijöiltä tuntui menneen ohi kauden mittaisten kaarien todellinen idea: ei käsitellä yhtä ja samaa konfliktia jaksosta toiseen, vaan kuljettaa sitä isoa kaarta pienempien tarinoiden ohessa. Niillä pienemmillä tarinoilla tutkitaan hahmoja ja niiden välisiä suhteita. Toki voi keskittyä vain yhteen isoon konfliktiin, mutta sitten sen pitäisi olla todella hyvä – ei sellainen, jonka loppuratkaisun katsoja voi arvata heti alussa, ja jonka voisi käsitellä tyydyttävästi jo parissa jaksossa.

Katselin sarjaa neljännen kauden puoliväliin asti, ja tunsin viimein saaneeni tarpeeksi. Alkukaudessa oli hyviä ja huonoja puolia, joista en paljasta sen enempää, kuin että puolivälissä jyrähtää kunnolla. Tapahtumat jättivät minulle nihilistisen ja surullisen olon.

Sarjan maailma on ollut lohduton alusta asti. Ihmiset ovat pahoja toisilleen, jokaista hyvää asiaa seuraa paha käänne ja niin edelleen loputtomiin. Tavallaan se on sarjan oma juttu: maailma, jossa kaikki toivo on menetetty. Maailma, jossa asiat ovat lopullisella tavalla huonosti.

Mutta se ei ole 1) henkisesti kovin ravitsevaa ja 2) inhimillisesti uskottavaa, sillä vaikeina hetkinä pintaan nousevat juurikin toivo ja halu löytää elämästä kauneutta (ja erityisesti huumori, jota sarjasta ei löydy tippaakaan). Sarjan tekijät tuntuvat menevän aina siitä missä aita on matalin, eli hahmot musertuvat kokemuksistaan ja muuttuvat itsetuhoisiksi murjottajiksi. Kaikki konfliktit etenevät aina räjähtämispisteeseen asti ja jokainen osapuoli häviää. Mitään toivoa yhteisymmärryksestä ja hyvistä käänteistä ei ole. Lohduttomuus on sarjan ainoa ajatus, jota se on toistanut kaudesta toiseen.

Minulle riitti. En keksi mitään henkisesti ravitsevaa, mitä saisin sarjasta irti. Okei, suurin viehätys on alusta asti ollut gore: se on veristä ja hienoa, ja myös toiminta on usein taidolla ohjattua. Sarja tarjoaa paikoin elokuvamaista, ison kokoluokan jännitystä. Siinä on isoja tunteita: Meidän täytyy selviytyä! Joku kuoli! Miten pystyit tekemään tuon päätöksen!

Siitä kaikesta vain puuttuu kaikki syvällisyys ja merkitys. Walking Dead on tyhjien tunteiden gorepornoa.

Miksi videopeli Walking Dead ei tunnu siltä?

No koska inhimillisyys.

Mietin asiaa, kun pelasin pelisarjan toisen kauden ensimmäistä jaksoa, joka oli todella tyly. Edelliskauden pikkutyttö Clementine jää omilleen ja joutuu taistelemaan selviytymisestään pahantahtoisia ihmisiä, zombeja ja luontoa vastaan. Tapahtumat tuntuivat tv-sarjan lailla nihilistisiltä ja surullisilta. Mikä sitten on se ero tv-sarjan lohduttomuuteen?

Vastaus löytyy pelisarjan ensimmäisestä kaudesta. Pelaaja on murhasta tuomittu Lee, joka löytää Clementinen ja ottaa tämän huomaansa. Nämä tapaavat selviytyjiä, joista iso osa kuolee – välillä pelaaja joutuu itse päättämään, ketkä. Pelissä on monta päätöstä, joille ei ole hyvää vaihtoehtoa, ja päätökset kostautuvat jossain vaiheessa. Jonkun tappaminen aiheuttaa uuden kuoleman. Maailma on yhtä traagista käännettä toisensa perään.

Muttei vain sitä. Koko ensimmäisen kauden ydin oli Leen ja Clementinen välinen suhde. Clementine on todella aidosti kirjoitettu hahmo: pelokas, vahva, hauska ja vaikeatkin käsitteet ja realiteetit nopeasti hahmottava, terävä lapsi. Lee kertoo Clementinelle uudesta, lohduttomasta maailmasta. Kohtaukset ovat kaunista ja merkityksellistä draamaa, ja ne saavat pelaajan asettamaan itsensä Leen kenkiin. Pystyykö Clementine kestämään jonkin karmivan faktan? Ja jos Lee ei kerro sitä, tuleeko siitä Clementinelle myöhemmin ongelmia? Onko Lee enää luotettava ja hyvä kasvattaja?

Pelissä on toivoa, huumoria, kauneutta. Inhimillisyyttä.

Ja silloin myös surulliset ja lohduttomat asiat ovat ansaittuja. Ne ovat osa terveellistä draamaruokavaliota, jos kömpelö kielikuva sallitaan.

Toisen kauden alussa Clementine oli jäänyt yksin, mikä oli vääjäämätöntä. Nyt on Clementinen kasvun paikka. Hän kohtaa lohduttomuutta, mutta sellainen maailma nyt on.

Mutta Leen myötä on olemassa vielä toivoa siitä, että maailmassa on jäljellä myös hyviä ihmisiä.