Toimiva Riddick

image

Riddickiä ei ole vähään aikaan näkynyt. Pitch Black (2000) oli loistavaa scifi-kauhua, jonka teki kiehtovaksi ennen kaikkea Vin Dieselin jäyhä ja uhkaava karisma. The Chronicles of Riddick (2004) oli pöhöttynyttä mahtailua, joka yritti epätoivoisesti tehdä Riddickistä jonkinlaisen oikean hahmon. Elokuva floppasi aika isosti, ja kaavaillulle jatko-osalle ei saatu rahoitusta – ennen kuin nyt, kun Fast & Furious -leffasarjalla Diesel sai tarvittavaa hittistatusta.

Pitch Blackia parempana Riddick-teoksena pidän videopeliä Escape from Butcher Bay (2004). Se oli huikealla tarkkuudella rytmitettyä hiiviskelyä ja räiskintää, jonka ohessa oli juuri sopivan verran juonta. Peli vaati oveluutta ja hienostuneisuutta vihollisten pimeässä napsimiseen, ja en tiedä onko olemassa yhtään peliä, jossa kauhuelokuvan pahiksena oleminen olisi ollut yhtä jännittävää ja siistiä.

Assault on Dark Athena (2008) oli edeltäjänsä haalea, räiskintävetoisempi kopio, josta ei ole tarpeen puhua tämän enempää.

Riddick pääsi yllättämään minut. Se ei ole täydellinen elokuva, mutta kummeksuttavan toimiva toisinto ensimmäisestä elokuvasta. Toki elokuvassa oli ongelmiakin, kuten tarpeettoman monimutkainen juoni, liikaa pituutta, heikko hahmokatras ja outoa seksismiä, mutta elokuva toimii niistä huolimatta.

Alussa Riddick on loukkaantuneena autiolla planeetalla, joka on yhtä kellertävää vuoristorykelmää ja kuivaa hiekkaa. Riddick taistelee elämästään säälimättömiä elukoita vastaan. Riddick kertoo voiceoverissa, kuinka hänestä tehtiin toisen elokuvan lopussa jonkinlainen johtaja, mutta yrmeänä erakkona tämä oli kuitenkin tyytymätön (mikä osoitetaan hilpeän typerässä kohtauksessa, jossa Riddick kittaa viiniä valtaistuimellaan ja katsoo kyllästyneenä alastonta naiskolmikkoa, joka odottaa johtajaa vällyjen väliin). Riddick haluaa kotiplaneetalleen Furialle, minne vain yksi mies (ilmeisesti joku tyyppi aikaisemmasta elokuvista) voi hänet viedä. Planeetta, jolle hän Riddickin vie, ei ole Furia. Riddick jää yksin planeetalle.

Taustoitus oli kömpelöä ja sekavaa. Se luotti vähän liikaa The Chronicles of Riddickin tuntemukseen, mikä oli vähän kohtuutonta, kyseessä kun ei todellakaan ole muistelemisen arvoinen elokuva.

Riddick puuhastelee alussa omiaan yksin, mikä tuo mieleen Will Smithin lattean I Am Legendin (2007). Erityisesti mielleyhtymiä siihen herättää Riddickin huomaansa ottama avaruuskoiranpentu, jonka kanssa Riddick jutustelee pehmoisia.

Koirakohtaukset tuntuvat vierailta, sillä aikaisemmissa elokuvissa Riddick ei todellakaan ole ollut kovin inhimillinen hahmo. Toimintaelokuvaklisee, jossa karkealta toimintayrmyltä löytyy empatiaa sisukkaalle koiralle on vähän lattea, enkä ole täysin varma, kuinka hyvin Vin Diesel saa asetelmaa kaupaksi. Toisaalta Diesel on juuri sopivan karismaattinen ja kohtaukset hölmöllä tavalla hauskoja, että ne toimivat enemmän tai vähemmän.

Yksi tärkeimmistä kehuista elokuvalle on ohjaaja David Twohyn hyvä silmä toiminnalle. Meno voi olla hektistä ja kamera voi heilua kuin mielipuoli, mutta Twohy ei hukkaa katsojan käsitystä tilasta ja hahmoista. Tuon ei pitäisi olla kehu vaan oletusarvo toimintaelokuville, mutta “shakycamista” innostuneet ja sitä ymmärtämättömät ohjaajat (Michael Bay tunnetuimpana) ovat tehneet viime vuosina niin pahasti perusteet unohtavaa mäiskettä, että jopa Twohyn kaltaiset varmat suorittajat esiintyvät edukseen. Ja onhan mukana pari ihan hienosti tyyliteltyä otostakin.

Jouhevan alun jälkeen Riddick pääsee palkkametsästäjien lepopaikalle, mistä hän lähettää signaalin avaruuteen. Paikalle saapuu joukko palkkatappajia, johtajanaan niljakas Santana (Jordi Mollà). Apureita ovat jylhäkasvoinen Dahl (Katee Sackhoff) ja lihaskimppu Diaz (Dave Bautista). Pian saapuu myös toinen alus, se täynnä ammattimaisempia tappajia, joita johtaa Johns (Matt Nable).

Okei, siis: Johns oli palkkatappaja, joka metsästi Riddickiä vuosien ajan. Pitch Blackin alussa hän oli saanut Riddickin kiinni. En muista mitä hahmolle tapahtui toisen elokuvan lopussa, ilmeisesti kuoli? Kyseessä on Johnsin isä, mikä paljastetaan vasta myöhemmässä vaiheessa. Johnsin isän motiivi on kostaa Riddickille ja kaivaa hänestä tietoja poikansa kuolemasta.

Koska en muistanut toisen elokuvan tapahtumia, luulin ensin kyseessä olevan Johns toisen näyttelijän esittämänä. Isä-Johnsin kostomotiivi tuntui hieman kömpelöltä valinnalta; elokuvantekijät olisivat hyvin voineet keksiä hahmolle aivan uuden motiivin sen sijaan että olisivat muistelleet vanhoja tapahtumia, sillä se ei tuntunut muuta kuin monimutkaistavan elokuvaa turhan päiten.

Kun palkkatappajat saapuvat, elokuva tekee rohkean siirtymän ja palauttaa Riddickin kauhupahikseksi, joka napsii hahmoja yksitellen ja kääntää hahmot toisiaan vastaan. Pitch Blackia ei voinut tehdä uudestaan, sillä Riddick on nyt “oikea” päähenkilö, mutta samalla tekijät tiedostivat, mikä on se asia, mikä tekee Riddickistä toimivan. Kakun syöminen ja säästäminen toimii hämmästyttävän hyvin. Siirtymä oli tarpeellinen ja onnistunut.

On silti pakko lisätä, että Riddickin hahmoon tutustuminen tekee väistämättä hahmon kauhupahiksena tekemistä teoista… erilaisia. Mieti elokuvaa, jossa kerrotaan alienin rauhallisesta elämästä, kunnes joukko ihmisiä saapuu avaruusaluksella naapurustoon kiusaamaan otusta. Vaikka tapoissa säilyy sama asema ja vaikutus, on koko kuviossa outo sävy.

Ehkä sen on tarkoituskin tuntua oudolta, kun avaruuskoiran symppis ystävä tappaa ihmisiä karhunrauta-ansoilla?

Oudosta sävystä huolimatta pidin kyseisestä keskivaiheen kauhuosiosta. Palkkametsästäjät olivat pölkkypäisiä karikatyyrejä, joiden keskinäiset kinailut olivat persoonatonta ja tyhjänpäiväistä jaarittelua. Eivät Pitch Blackinkaan hahmot olleet mitään erityisen kekseliäitä arkkityyppien uusintamista, mutta ainakin hahmoissa oli jotain kiinnostavaa. Sackhoffin esittämän kovanaamanaisen kohtauksiin liittyy niin paljon outoa ja matalamielistä seksismiä, etten oikein osaa edes paneutua niihin.

Hahmot saavat Riddickin kiinni ja joutuvat työskentelemään tämän kanssa. Sade tuo mukanaan jättiskorpioneja, mikä nostaa panoksia ja sysää lopun käyntiin. Skorpionit tuntuvat Pitch Blackin lentävien otusten laimealta kierrätykseltä, vaikka myönnänkin tykänneeni skorpioneista elokuvan alussa, kun Riddick joutui nokikkain niiden kanssa. Design oli hyvällä tavalla alienmaista, ja CGI suht uskottavaa.

Myönnän mauttomuuteni, mutta pidin myös lopun toimintakohtauksista, joissa Riddick pakenee skorpioneilta lentopyörällä ja taistelee niitä vastaan käsin. Kohtaukset ovat pimeitä ja muovisia, mutta Twohyn hidastuksissa ja muussa tyylittelyssä on jotain roskamaisella tavalla innostavaa.

Vaikka sekava konflikti Johnsin kanssa vesittikin mutkikasta ja kikkailevaa loppua, se oli aika toimiva.

Toistelen vähän liikaa sanaa “toimiva”, mutta se tuntuu parhaalta kuvaavalta termiltä elokuvalle: se tasapainotteli onnistuneesti kahden varsin erilaisen tavoitteen välillä, eikä epäonnistunut kummassakaan kovin pahasti. Välissä mukavaa toimintaa. Pidin aluksi elokuvan saamaa universaalia “ihan ok, 3/5” -vastaanottoa huonona merkkinä, mutta se on selvästi tarkin kuvaus.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s