GTA V ja mahdoton tarina

image

Läpäisin juuri viidennen GTA:n. Hankin pelin heti ilmestymispäivänä ja pelailin sitä harvakseen parin kuukauden ajan. Ehkä elämäntilanne ja muut mielenkiinnon kohteet vaikuttivat asiaan, mutta peli ei vain imaissut sisäänsä. Vasta nyt joululomalla pelasin juonen loppuun melko hillittömässä kymmenen tunnin pelisessiossa.

Pelistä on sanottu kaikki oleellinen kaikissa siitä kirjoitetuissa arvioissa, joten en kirjoita kovin laajasti sen kaikista hyvistä ja huonoista puolista. (Paras näkemys on kiistatta Tom Bissellin essee.) Pelaaminen oli hauskaa, ja tehtävissä oli monipuolisuutta ja kekseliäisyyttä, mikä puuttui edellisosasta. Kolmen hahmon välillä hyppiminen toimi paremmin kuin kuvittelin, ainakin pelattavuuden saralla.

Kuten joissakin arvioissa on huomautettu, pelin naiskuva oli kehno. Naisvihasta ei voi puhua, vaan kyse oli lähinnä passiivisesta seksismistä (poikkeuksena erään pelihahmon tädin voimaantumishölkkälauluille naljailu). Kiinnostavia naishahmoja ei ollut yhtään.

Se, että kirjoittajat eivät olleet kiinnostuneita naishahmoista, on harmi. Perheenisä Michaelin hemmotelluista lapsista teinipoika Jimmy syvenee pelin edetessä hätkähdyttävän todentuntuiseksi hahmoksi – ainakin siihen nähden, että alussa hahmo on aluksi pelisarjalle tyypillinen eksentrinen sivuhahmo: omasta kelvottomuudestaan itsetietoinen öykkäri, joka ylpeilee typeryyksillään. Jimmyn ja Michaelin suhde tuntui välillä oikealta isä-poika-suhteelta.

Sen sijaan roskajulkisuutta tavoitteleva tytär Tracey ei saanut yhtä aktiivista kohtelua. Michael paheksuu tyttärensä kevytkenkäisyyttä ja yrittää suojella tätä riistäjiltä, mutta hahmojen välisistä kohtauksista puuttui kaikki näkemys ja yritys, ja suhde jäi stereotyyppiseksi ja etäiseksi.

Vaikka kolmen hahmon välillä pomppiminen toimikin pelaamisen tasolla, ei se ollut tarinan eduksi. Pelihahmojen tarinat eivät olleet erityisen dramaattisia tai koskettavia. Miten ne edes olisivat voineet? Juonellisten tehtävien tekeminen vaatii aikaa, oivalluksia ja resursseja. Kolmen erillisen tarinan punominen yhteen ja osaksi isoa pelimaailmaa on muutenkin hankala urakka, missä peli suoriutuu oikein kelvollisesti; siihen oikeasti syvien ja monimutkaisten henkilötarinoiden ynnääminen olisi aika mahdotonta.

Pelasin jokaisella hahmolla 10-12 tuntia, ennen kuin pääjuoni oli läpäisty. Neljännessä GTA:ssa vietin yli 30 tuntia Nikon seurassa.

Niko oli hahmo, joka halusi korjata kurssiaan elämässä. Sodan kauhujen henkistä taakkaa kantanut mies halusi aloittaa uudestaan, mutta rikoksen polku kutsui. Tietenkin. Huolettoman anarkistisiin GTA-peleihin tottuneita pelaajia hämmennettiin apealla ja pohjimmiltaan ristiriitaisella tarinalla (tappopeli, jonka päähenkilö ei haluaisi tappaa), joka vaati ensi kertaa uppoutumaan todellisen hahmon, ei GTA-pelihahmon mielenmaisemaan.

Niko etsi mielenrauhaa ja parempaa tulevaisuutta. Viidennen osan hahmojen tarinoita yhdistää rahan tavoittelu. Jokaisen hahmon taustalla on myös jonkinlainen teema ystävyydestä ja uusista aluista. Michael on aikoinaan lavastanut kuolemansa. Trevor, joka on luullut Michaelin olleen kuollut, pahastuu Michaelin petoksen yksityiskohtien avautuessa.

Trevorin ja Michaelin kanssa ryöstelystä rikastunut Franklin hylkää kotiseutunsa ja hömelöön ystävänsä Lamarin, joka jatkaa pikkurötöstelyään.

Jokainen oppii jotain ystävyydestä ja uusista aluista: Trevor antaa Michaelille petoksensa anteeksi, ja Franklin oppii hyväksymään menneisyytensä ja korjaa välit Lamarin kanssa. Viimeisessä kohtauksessa Michael sanoo jotain sen suuntaista, että heidän yhteensopimattoman sakkinsa, jonka maailma on heittänyt yhteen, täytyy vain opetella tulemaan toimeen. Autolla auringonlaskuun ja lopputekstit pyörimään.

Ei kovin dramaattinen loppu, mutta ei sitä sellaiseksi ollut tarkoitettukaan. Neljännen osan tiukasta paatoksesta vaikuttuneena olin kuitenkin pettynyt.

GTA IV:n tarina rakentui siihen, että pelihahmon tekemä väkivalta ei ollut hahmon toivomaa. Se loi selvän dramaattisen kehyksen kaikille pelin tapahtumille.

GTA V on peli, joka haluaa pelaajan nauttivan monenlaisten moraalittomien ja moraalisten asioiden tekemisestä kolmella eri hahmolla, eri tavoilla. Pelin ihmiskuva on ironinen, paikoin aika sadistinen ja kylmä.

Miten sellaisesta kerrotaan tarina, joka toimisi mitenkään perinteikkään draaman tasolla? Ehkä “ystävyys ja uudet alut” ovat ainoita edes etäisesti mahdollisia teemoja käsiteltäväksi noin vaikeassa tilanteessa.

Ja onhan neljännen osan paatos väärien polkujen valitsemisesta ja väkivallan kierteestä jotain, mikä on tehty samankaltaisena muissa medioissa paljon, paljon paremmin.

GTA V yrittää tiivistää kaikki oudot ja ristiriitaiset sävynsä ja pelaajan viihdyttämisen koherentiksi tarinaksi, ja siinä se enemmän tai vähemmän onnistuu.

Ehkä se on noista kahdesta se arvostettavampi saavutus?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s