Ajatuksia kaikista Star Trek -elokuvista (paitsi J.J. Abramsin)

image

Katsoin jokin aikaa sitten kaikki alkuperäiset Star Trek -elokuvat lyhyen ajan sisään Stardate Collection -boksista kirjoittamaani lehtiarviota varten. Lehtiarviot ovat harmillisen lyhyitä – varsinkin jos kirjoittaa kymmenestä elokuvasta samaan aikaan – mutta kirjoitin myös pidemmät muistiinpanot jokaisesta. Tekstit eivät ole varsinaisia arvioita, vaan enemmänkin lyhyitä mietelmiä.

Tulin suhteuttaneeksi mielipiteitäni elokuvista aikaisempiin osiin ja sarjoihin. Jos olisin katsonut jokaisen elokuvan yksittäisinä teoksina vuosien varrella, mielipiteeni olisivat varmasti hyvin erilaisia. Se kannattaa ottaa huomioon tekstejä lukiessa.

J.J. Abramsin reboot-elokuvia en käsitellyt, koska Into Darknessia en ole vielä nähnyt. Ensimmäinen osa on sujuva toimintaelokuva, joka toimii kömpelöstä käsikirjoituksesta huolimatta. Abrams on parhaimmillaan hyvä ohjaaja, jolla vain on aika kehno käsitys hyvistä tarinoista.

Star Trek: The Motion Picture (1979)

Pidin elokuvasta enemmän kuin oletin, mutta en silti paljoa. Olen nähnyt alkuperäissarjasta vain joitakin jaksoja, mutta elokuva onnistui silti välittämään hahmojen välisten suhteiden monimutkaisuuden, mikä toi elokuvaan syvyyttä. Amiraaliksi kohotetun Kirkin halu päästä takaisin Enterprisen ohjaimiin oli hyvä motivaatio alussa, ja se toi kiinnostavaa heikkoutta Kirkin hahmoon, kun tämä taisteli seuraajansa kanssa johtoasemasta. Turhamaisuuden ja johtajan auktoriteetin välillä tasapainoilu oli kiinnostavaa.

Spockin tarina oli lyhyt ja yksinkertainen. Elokuvan alussa Spock on jo pääsemässä eroon tunteista, mutta ymmärtää niiden arvon kosketettuaan itsetietoisuuden saavuttanutta laitetta, joka oli kerännyt kaiken universumin tiedon. Laitteella oli logiikka mutta ei tunteita, ei epärationaalisuutta, ei mitään säröjä. Elämä oli juuri sitä miltä se näyttääkin, tylsää.

Kohtaus, jossa Spock leijailee laitteen luo, oli Avaruusseikkailu: 2001:lta lainailevine visuaaleineen aika kiinnostava ja tunnelmallinen. Kohtaus ei laahannut niin paljoa kuin muut elokuvan pitkät otokset, joissa makusteltiin avaruuden, planeettojen ja Enterprisen komeudella. Ehkä suureelliset ja hitaat otokset olivat niiden fanien mieleen, jotka olivat kymmenen vuotta odottaneet Star Trekiä elämäänsä ja saivat sitä ensi kertaa valkokankaalta, mutta otokset rikkovat kerronan rytmiä ja ovat yksinkertaisesti tylsiä.

Elokuva pohjasi toteutumattoman Star Trek: Phase II -sarjan jaksoon, mikä näkyy. Tarinaa on juuri ja juuri yhteen tv-jaksoon, ja kahteen tuntiin se saatiin pidennettyä vain mainituilla pitkillä otoksilla. On pieniä sivujuonia, mutta mikään niistä ei nivoudu pääjuoneen kiinni oleellisin tavoin. Pääjuonessa käsitellään ihmisen ja koneen välistä suhdetta. Lopun paljastus koneen alkuperästä on ihan järkeenkäypä yllätys, vaikkei se olekaan tarpeeksi iso ja dramaattinen ollakseen elokuvan suurin käänne.

Elokuvan tekeminen oli tietojen mukaan tuskallista, ja käsikirjoitus muuttui päivittäin, milloin ohjaajan, tähtinäyttelijöiden tai tuottajien toimesta. Elokuva pysyy nipin napin kasassa Robert Wisen ohjauksen ansiosta.

Star Trek II: The Wrath of Khan (1982)

Yhä rakastetuin Star Trek -elokuva, minkä ymmärtää: täydellinen scifi-seikkailu. Puolitoista tuntia vastustamattomasti eteenpäin vyöryvää toimintaa, jonka ohessa käsitellään kiinnostavia kysymyksiä. Kirk on huolissaan vanhenemisesta, ja Spockin tarinassa logiikan arvostaminen päätyy inhimilliseen lopputulokseen.

Khan on huikea pahis. Ennalta olemassa oleva konflikti tuo hahmoon syvyyttä, ja tälle on uskallettu antaa uskottava ja inhimillinen motivaatio kostaa Kirkille. Usein Star Trekeissä konfliktit eivät ole kovin hahmovetoisia, mikä ehkä juontuu Gene Roddenberryn haluun ajatella ihmisten ylittäneen pikkumaiset tuntemuksensa. Harmi vain, että niitä fiksusti hyödyntämällä syntyy loistavaa draamaa.

Star Trek III: The Search for Spock (1984)

Tästä jäi hieman ristiriitaiset tuntemukset. Edellisen sujuvuudesta vaikuttuneena kiinnitin huomiota juonen etenemiseen, mikä on tässäkin sujuvaa. Kirk ja kumppanit päättävät auttaa McCoyn ja mahdollisesti tämän pään sisällä asuvan Spockin kuntoon ja takaisin ruumiiseensa. Miehistö joutuu varastamaan Enterprisen. Vaikka kuvio oli aavistuksen mutkaton ja draamaton, oli siinä ainakin energiaa ja toiminnallisuutta.

Christopher Lloydin esittämä klingon-johtaja vaikutti aluksi lupaavalta viholliselta, mutta ei siitä sellaista muodostunut. Hahmon johtaman klingon-aluksen motiivi on saada Genesiksestä voittamaton ase, ja siksi he hyökkäävät Enterprisen kimppuun. Osittain sama juoni oli Khanin joukkiolla, mutta Khanilla oli mukana myös henkilökohtainen motiivi, kauna Kirkiä kohtaan. Kaikki klingoneissa jätti kylmäksi. Kirkin pojan, Davidin tappaminen ei tuntunut missään, sillä se oli kelvosta toteutuksestaan (David uhrautuu naisen puolesta, kuten isänsäkin tekisi) huolimatta vetelä tapa luoda jännitettä, sillä Davidin ja Kirkin suhde syntyi vasta edellisen elokuvan lopussa, eikä sitä ollut ehditty tutkia juuri lainkaan. En liikuttunut. Shatner näytteli toki tilanteen ja sitä seuranneen vihaisuuden ihan uskottavasti.

Lopputaistelu klingon-johtajan kanssa oli antiklimaattinen ja löysä. Oli vaikea uskoa, että johtaja olisi pahastunut niin paljon miehistönsä tappamisesta, ja suuttumus Kirkille ei vakuuttanut. Vaikka mukana oli hieman samankaltaisia juonenkäänteitä ja jännitteitä kuin edeltäjässä, tuntui tämä vain sen haalealta kopiolta.

Kaikkiaan elokuva tuntui ainoastaan pitkälliseltä keinolta tuoda Spock takaisin eloon. Suurin osa teemoista oli tuttuja edeltäjästä, ja niiden tutkiminen oli poikkeavaa vain aivan lopussa – silloinkin näsäviisaasti edeltäjän sanomalla leikitellen. Spockin ja Kirkin jälleennäkeminen oli koskettava, mutta koko tarinan venyttäminen elokuvaksi ei vaikuta parhaalta ratkaisulta. Ehkä Spockin olisi voinut tuoda takaisin yhdessä osiossa, ja sen jälkeen jatkaa uudelleentutustumista loppuelokuvan ajan? Ehkei kuitenkaan, sillä koko elokuvan ydin oli kaksikon kohtaaminen.

Star Trek IV: Long Voyage Home (1986)

Aika veikeä tapaus. Oletin jotain noloa kalkkunaa, ja sitähän elokuva kai osittain on. Samalla se on kuitenkin viihdyttävän hömelö ja sympaattinen eläintensuojelumoraliteetti.

Elokuva jatkuu suoraan edeltäjästään. Matkalla kotiin miehistö huomaa, että Maata uhkaa jonkinlainen luotain, joka lamauttaa kaikkien alusten toiminnan ja riistää Maalta auringonvalon ja aurinkoenergian. Luotain haluaa kommunikoida valaiden kanssa, jotka ovat kuitenkin kuolleet sukupuuttoon. Miehistö lähtee hakemaan sellaisia menneisyyden Maasta.

Juoni on kömpelö tapa saada 1) elokuvaan eläintensuojeluviesti ja 2) miehistö kosketuksiin menneisyyden ihmisten kanssa. Myönnän, että pidin Kirkin, Spockin ja menneisyyden ihmisten välisiä vuorovaikutuksia aika hauskoina, kuin myös Chekovin neuvostoliittolaisuudella pelailemista. Valaita puolustanut nainen jäi  etäiseksi ja pintapuoliseksi hahmoksi, eikä näyttelijä onnistunut tuomaan syvyyttä.

Ekstroissa joku käsikirjoittajista mainitsi halunneensa ehdottomasti pitää Maata uhanneen palikan motiivit salassa, mitä en ymmärrä lainkaan. Se vain paljastaa juonirakennelman saumat ja jättää käyttämättä oleellisimman paikan takoa sanoma kotiin. Ehkä motiivin salaamisen voisi tulkita niin, että luonnonsuojelu on itseisarvoinen asia, jota ei tarvitse perustella, mutta draaman tasolla se oli väärä ratkaisu.

Star Trek V: The Final Frontier (1989)

Kehnoin elokuva tähän mennessä. Leonard Nimoyn päästyä ohjaksiin myös Shatnerin piti päästä. Tämä jopa osallistui tarinan sorvaamiseen, jos alkutekstejä on uskominen. Koko elokuva on Shatnerin vaivaannuttavaa komediaa ja egotrippailua. Näyttelijätaustan myötä hänellä on silmää hahmojen olemuksille ja siihen pohjaavalle komedialle, mutta tasapaino on aivan hukassa. Kirk vitsailee minkä ehtii, mutta ei ole missään vaiheessa sankarillinen.

Alussa käsitellään kevyellä otteella, mutta silti auttamattoman raskaasti Kirkin ja Spockin suhdetta, kun he McCoyn kanssa lauleskelevat leirinuotion äärellä. Loma päättyy, kun ilmaantuu tehtävä avaruudessa. Seuraa hieno toimintakohtaus ja käänne, jonka jälkeen elokuva hajoaa käsiin.

Spockin new age -veli haluaa löytää Jumalan, ja sitä varten kaappaa Enterprisen. He jaarittelevat aluksella ja saapuvat lopulta “Eedeniin” “Jumalan” luo, mutta se ei ole mukava (eikä kai edes Jumala). Mukana viilettää klingon-alus, jonka konflikti Enterprisen kanssa ratkaistaan laiskasti.

Visuaaliefektit ovat toisen firman tuottamia kuin muissa elokuvissa. Elokuva on paikoin aivan tavattoman ruma.

Spockin veljen motiivi Jumalan etsimiselle on ilmeisesti jonkinlainen tuskien poistaminen – paitsi että hänhän osaa itse tehdä sen muille ihmisille? Hän hypnotisoi ihmiset seuraamaan häntä, paitsi että ei..? En saanut logiikasta selvää. Kirkin mielestä traumat ja ahdistukset kuuluvat ihmisyyteen. Kohtaus, jossa Kirk ja Spockin veli tästä puhuvat, oli hieno. McCoyn trauma oman isän lopettamisesta puhutteli. Muuta erityisen hyvää elokuvasta on vaikea löytää.

Star Trek VI: The Undiscovered Country (1991)

Oikein hyvä päätös alkuperäisen miehistön seikkailuille. En varsinaisesti liikuttunut käänteistä tai innostunut toiminnasta paljoa, mutta pidin elokuvaa onnistuneena, etenkin umpikehnon edeltäjän jälkeen. Juonessa oli hyvää imua. Melko perinteinen valtiosalaliitto-juoni toimi hyvin, vaikka monet käänteistä olivat aika ennalta-arvattavia. Yleensä en sellaisesta välitä, mutta mysteerijännärin tulisi yllättää. Kirkin ja Spockin välillä oli muutama hieno hetki, ja etenkin Spockin pettymys nuoreen luutnanttiin ja tunteenpurkaukset olivat hienoja hetkiä, jotka vaativat taustalleen kolme elokuvaa tunteettomuutta.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Nicholas Meyerin fiksaatio kirjallisuusviittauksiin huvitti. Niitä oli paljon enemmän kuin Khanin vihassa, jossa niitä oli jo aika paljon. Tyylitajua ja älykkyyttä ei saada klassikoita siteeraamalla, mutta onneksi elokuva ei sellaisia tarvinnut. Sujuva ja kelpo jännäri.

Star Trek VII: Generations (1994)

Suhteestani tähän elokuvaan en ole niin varma. Ehdin jo tottumaan alkuperäismiehistöön, joka on väistämättä viehättävämpi kuin The Next Generation -sarjan.

Generations kuvasti aika hyvin sarjan riippuvuutta tekniseen jaaritteluun juonenkuljetuksessa, ja tämä olikin ensimmäinen Star Trek -elokuva, jonka juonesta en ollut täysin kärryillä. Idea oli toki selkeä: on maa, jossa voi elää unelmiaan, minne elokuvan pahis (suhteessa kelpo Malcolm McDowell) haluaa epätoivoisesti. Elokuvan viesti on, että elämän päättyminen määrittelee ihmisen elämää, ja siksi on tärkeä elää tyydyttävillä tavoilla.

Tämän oivaltamisessa Picardia auttaa Kirk, joka “kuoli” alun 17 minuuttia kestäneessä prologissa. Kirk päätyi kyseiseen unelmamaahan, mistä Picard suostuttelee Kirkin lähtemään auttamaan itseään jonkin planeetan pelastamisessa. Kirk kuolee siellä oikeasti. Kohtaus on varsin antiklimaattinen ja unohdettava, kuin myös muukin elokuva. Kun kirjoitin “jonkin planeetan”, en oikeasti muistanut minkä planeetan, minkälaisia otuksia siellä eli ja miksi välittäisin.

Unohdettavuudesta huolimatta pidin elokuvaa parempana näkemyksenä Shatnerin Final Frontierin teemoista. Kärsimys ei ole vihollinen vaan oleellinen osa ihmisyyttä, ja elämän aikana saavutettu rauha tarkoittaa kuolemaa. Tai jotain.

Datan tunnesivujuoni oli täysin erillinen suhteessa pääjuoneen, ja se toimikin lähinnä kontekstissa hahmon historiaan sarjassa. (Tätä julkaistavaksi editoidessa en edes muista kyseistä sivujuonta.)

Ekstroissa nostettiin hyvin esille se, kuinka McDowellin hahmolla ei ollut kovin vahvaa motiivia. Hän vain haluaa paikkaan, koska… elämä ei ole kivaa? Onneksi McDowell sentään tekee hahmosta karismaattisen ja paljon syvemmän tuntuisen kuin mitä se oikeasti on.

Star Trek VII: First Contact (1996)

Tästä en oikein pitänyt: puisevaa ja innotonta aikamatkailua borgeilla varustettuna. Elokuva käynnistyi napakasti, vaikka Picardin borg-muistelot kolmannen kauden viimeisestä ja neljännen kauden ensimmäisestä jaksosta olikin vähän väkinäisiä. Vaikka jaksojen tapahtumiin viitattiin usein ja niitä taustoitettiin huolella, en ole varma siitä, kuinka hyvin borgit avautuisivat uudelle katsojalle. Ehkä tässä vaiheessa sarjan ei enää tarvinnut välittää uusista katsojista.

Borgit siis palaavat elokuvassa vanhaan Maahan ja yrittävät estää Maan ensimmäisen yhteyden muiden planeettojen kanssa. James Cromwellin laiskanpulskeasti esittämä juoppo avaruustieteilijä on kehittänyt poimunopeuden, ja borgit yrittävät tuhota hänen aluksen. Enterprisen miehistöstä osa avustaa lennon toteuttamisessa, kun taas toinen puolisko pysyy aluksella ja yrittää puolustautua borgeja vastaan, jotka ovat linnoittautuneet alukselle.

Kahden juonen välillä ei ole juurikaan yhteneväisyyksiä. Maan pinnalla tapahtuva juoni on laimeaa toisintoa Paluu tulevaisuuteen ­-elokuvan kohtauksista, joissa Doc kauhistelee Martyn kertomia tulevaisuudenkuvia – vain persoonattomampina. Cromwellin hahmolla ei ole juurikaan muita piirteitä kuin “juoppo”. Maanpäällinen juoni on kovin draamaton ja sujuva.

Borgeissa hämmästyttää kirjoittajien outo suhtautuminen niihin. Borgit ovat kollektiivina ajatteleva joukko vaikeita vastustajia, joiden kanssa täytyy olla ovela. Niiden kanssa ei voi neuvotella, ne ovat kuin luonnonvoima.

Samalla mukana on kuitenkin kohtauksia, joissa borgit eivät välitä tippaakaan miehistön vastarinnasta. Ilmeisesti siksi, että he eivät edusta borgeille mitään uhkaa, vaikka selvästi tekisivätkin uhkaavia asioita. Logiikka on kovin epäselvä, ja jännitykselle se on kuolettavaa. En oikein tiennyt milloin pitäisi pelätä hahmojen puolesta, kun hekään eivät tuntuneet tietävän.

En tiedä 1990-luvun lopun visuaalisista tyylisuunnista, mutta kuvaajan ote on kamala: kallistettuja kuvakulmia ja alun borg-muisteloissa vääristelylinssejä täysin tyylitajuttomasti käytettynä. Kamera liikkuu jatkuvasti komentokannen kohtauksissa, mikä on tarpeetonta ja häiritsevää.

Datan suhde “borg-kuningattareen” on outo ja epäselvä, kuin myös Picardin. Borgit haluavat tehdä jostain syystä ihmisen. Datan ja kuningattaren välillä on sävyltään outoa seksuaalista jännitettä. On se sentään kiinnostavampi osa Datan hahmokaaressa kuin edelliselokuvan tunnesirusähellys. (Sehän se oli!) Picardin suhde borgeihin pohjaa sentään historiaan, jonka Patrick Stewart välittää hetkittäin taidolla.

Kaikkiaan elokuva oli pääasiassa sujuva ja “elokuvamainen”, mutta temaattisesti ankea tarina huonontaa.

Star Trek IX: Insurrection (1998)

Suosikkini TNG-elokuvista. Sarjan tunnetuin vetäjä Michael Piller hankittiin käsikirjoittajaksi, mikä näkyy. Elokuvassa on paljon samaa kuin sarjan jaksoissa: vertauskuvallinen tarina vahvasta moraalisesta kysymyksestä. Enterprisen miehistö yrittää estää Liittoa ja tuntematonta muukalaiskansaa siirtämästä pientä kansaa pois planeetalta, jolla on soluja parantavia vaikutuksia. Liiton tarkoitus on hyödyntää vaikutusta lääketieteessä, mikä voisi auttaa “miljardeja”. Picard on hetken kahden vaiheilla, mutta pienten puolustaminen voittaa. Ja hyvä niin, sillä loppupuolella paljastetaan uusi puoli konfliktista. Kyseessä olikin jonkinlainen sukuriita; Liiton kumppanit olivatkin saman rodun edustajia kuin planeetan asukkaat. Heidät oli häädetty planeetalta ja he hakivat kostoa.

Liiton kumppaneiden paljastaminen stereotyyppisemmiksi pahiksiksi saattoi viedä pontta moraaliselta konfliktilta, ja se tuntui hieman huijaamiselta. Toisaalta käänne tuli vasta loppuolella, kun kysymystä oli jo käsitelty ja Picard oli tehnyt päätöksensä.

Ikuisen elämän hyveitä käsitellään ohimennen Picardin kautta. Käsittely ei ole yhtä tehokasta kuin Generationsissa, ja Picardin ja planeetan viisaan naisen välinen romanssi tuntui väkinäiseltä. Ainoastaan hyvät näyttelijät saivat tuotua siihen vähän viehätystä.

Elokuva oli paikoin myös vaivaannuttavan lattea: romanttiset kohtaukset ajanhidastuksineen, CGI:llä tehty mulkosilmäinen söpöilyetana, jota ärsyttävä lapsi kantaa mukanaan, Rikerin ja Troin uudelleenlämmitelty romanssi… Äh.

Kaikkiaan juoni etenee mallikkaasti, siinä on hyviä käänteitä ja motiiveja. Etenkin lopun toimintakohtaukset tuntuvat hyvällä tavalla näppäriltä. Elokuva käyttää hyvin alkuperäiskansa-asetelmaansa, vaikka se onkin vähän hankala monipuolisen draaman lähteeksi; asetutaanhan siinä aina vankasti pienen viattoman hyväksi puolustajaksi. (Ehkä olen vain tottunut moraaliseen ambivalenssiin enkä osaa enää arvostaa sankaritarinoita.)

Halusin pitää elokuvasta enemmän kuin oikeasti pidin. Ekstroissa joku huomautti elokuvan muistuttavan pidennettyä versiota tv-sarjan jaksosta, ja vastahankaisesti täytyy myöntyä siihen. Edellisosa sentään oli selvästi elokuvamaisempi. Halusin pitää tästä Michael Pillerin tekemien TNG-ihmeiden vuoksi.

Heikkouksista huolimatta pidän elokuvan teemoja kiinnostavina ja käsittelyä onnistuneena, ja jo sen vuoksi kehtaan pitää tätä silti suosikkinani. Pillerillä on heikkouksineenkin paljon parempi silmä draamalle kuin Brannon Bragalla, joka kirjoitti edeltäjän tarinan tuottaja Rick Bermanin kanssa.

Star Trek X: Nemesis (2002)

Toiminnallinen ja aavistuksen karkea päätös The Next Generationin miehistön tarinalle. Tarina liittyy romulaneihin, joka on ainakin minulle vieras rotu. Siksi en aivan osannut ottaa selkoa kaikista merkityksistä, vaikka juoni olikin aika selvä. Romulanit ovat aikoinaan tehneet Picardista kloonin. Klooni-Picard laitettiin lapsena työleirille, missä hänestä kasvoi halveksittujen ali-romulaneiden johtaja. Isoksi kasvanut klooni-Picard (Tom Hardyn hienosti esittämä) haluaa valloittaa romulanien planeetan ja räjäyttää Maan.

Teema on valinnat: vaikka lähtökohdat olisivat mitkä tahansa, aina voi tehdä oikean päätöksen ja yrittää olla parempi ihminen. Kerrankin Datan oma sivujuoni linkittyy pääjuoneen edes jotenkin: Data löytää vanhan prototyyppinsä, jota klooni-Picard käyttää juonessa. Data puhelee vajaaälyisen “veljensä” kanssa ja oppii jotakuinkin samoja asioita kuin Picard. Vaikka vertaus onkin vähän väkinäinen ja konteksti kovin erilainen, pidin yhteydestä.

Klooni-Picardin tarina käynnistyi melko hitaasti. Tom Hardy oli elokuvan ydin, ja roolin yhteneväisyydet Yön ritarin paluu -elokuvan Baneen ovat hauskoja.

Mainokset

Kappaleet, joista pidin vuonna 2013, osa 2

image

En ihastunut palavasti mihinkään uuteen kappaleeseen ensimmäisen osan kirjoittamisen jälkeen, joten tässä alkuperäinen, lyhyt listani syksyn ja loppuvuoden suosikkikappaleistani. Loppuvuodesta kuuntelin enemmän levyjä, mikä on tietenkin plussaa.

Syksy & loppuvuosi

Swearing at Motorists – Flying Pizza

Kuuntelin pitkin syksyä Pavementin ensimmäistä levyä, mutta en mitään kappaletta yli muiden. (Ehkä hieman Zurich Is Stainedia ja In the Mouth a Desertiä). Pavementin henkeä listalla kantaa Swearing at Motorists, jota minulle suositteli Spotifyn Discovery-palvelu. (Todella hyvä systeemi, olen löytänyt paljon hyviä tuttavuuksia sen kautta.)

Kyseessä on yhdysvaltalainen kitara-rummut-duo, joka levyttää Secret Canadianille. Flying Pizza on bändin tunnetuin biisi. Kappaleessa on Pavement-henkinen alakuloinen perusvire, mikä luo kiinnostavan kontrastin duurisävellykseen. Kitarat tamppaavat laiskasti, laulumelodia on oudon tyylitelty. Kestoa on alle kaksi minuuttia, ja välissä hieman rivakampi riffi.

Tekstissä puhuja näkee vanhan tutun kadulla ja pohtii, mitä tälle kuuluu. Puhuja ei halua tavata tuttuaan, sillä hänellä ei olisi mitään sanottavaa. Kovin samaistuttavaa. Joihinkin vanhoihin tuttuihin ei halua törmätä uudestaan, ja päällisin puolin ongelmattomatkin kuulumistenvaihdot ovat joskus tuskastuttavia kokemuksia.

“It’s been a long time but not too long
and not long enough I’m thinking to myself
How’s your mom
and are you working in the same place
Your hair got long and on and on”

Okkervil River – It Was My Season

En oikein päässyt yhtyeen edellislevy I Am Very Farin (2011) sisälle. Assosiatiiviset lyriikat ja ylihiotut sovitukset saivat levyn kuulostamaan kolkolta ja etäiseltä.

Odotin silti The Silver Gymnasiumia innolla. Tuottajaksi hankittiin John Agnello, joka on tuottanut muiden muassa Sonic Youthin tuoreempia levyjä, Kurt Vileä ja miksannut parhaat Dinosaur Jr. -levyt. Will Sheffiin teki myös vaikutuksen se, että Agnello oli 1980-luvulla mukana sellaisten hittien kuin The Outfieldsin Your Loven tekemisessä.

The Silver Gymnasium pohjaa Sheffin lapsuuteen Meridenin pikkukaupungissa New Hampshiressa. Levy on musiikillisesti 1980-lukulaista aikuisrockia juustoisine syntikkakuvioineen ja hoilauskertosäkeineen. Osa sävellyksistä on puolivillaisia ja kuin automaattivaiheella tehtyjä pastisseja.

Ensimmäisenä julkaistu It Was My Season on levyn paras kappale, ja se on yhtä viehättävän omalaatuinen näkemys 1970- ja 80-lukujen esikuviin kuin The Stage Namesin parhaimmisto (2007). Sovitus on pomppivine pianoineen, falsettistemmoineen ja viuluharmonioineen herkullisen tuhti. Teksti kertoo kahden nuoren toivottomasta rakkaudesta.

“I’ll say to you: to cut it off’s to cut me down…
If they take me out of school, you out of town…
I called a friend, my world at end, my words unwound.
I said, ‘It’s crashing down around our heads’.
We’re dumb. We’re dead. Shut up about it now.”

Mitään kovin omakohtaista sanottavaa minulla ei kappaleesta ole. Se on mestarillisen sujuvaa tarinankerrontaa, täynnä hienoja yksityiskohtia ja uskottavia hahmoja, mitä on aina ilo kuunnella.

Okkervil River – The Velocity of Saul at the Time of His Conversion

Kuuntelin marraskuussa muutenkin paljon Okkervil Riveriä, erityisesti yhtyeen toista levyä, Down the River of Golden Dreamsia (2003). The Velocity of Saul at the Time of His Conversion on yksi yhtyeen kauneimmista kappaleista, jonka tekstiin jäin täysin koukkuun. En tosin ole vieläkään täysin varma, mistä se kertoo.

Songmeanings-sivustolla eräs kommentoija yhdistää tekstin Saulin Raamatun apostoli Paavaliin, joka oli syntymänimeltään Saul. Saul oli kristittyjä vainoava fariseus, kunnes ylösnoussut Jeesus ilmestyi hänelle ja Saul kääntyi evankeliumia julistavaksi kristityksi.

Selitys on kiehtova. Itse olin ennen kommentin lukemista tulkinnut kappaleen vain epämääräisesti jonkinlaisena uskon- ja parisuhteen kriisinä. En ole varma, suhtautuuko Saul tekstissä kääntymykseensä positiivisesti vai ei. Ehkä kääntymys on tapa päästä irti maallisesta parisuhdekriisistä?

“But enough of ’the fight’
Enough ’you and I’
Enough of ”prevail” or ’walk in the light’
While the angels stand by I get high as a kite
I’m too tired to smile
Or know that I’m right
Am I right?“

Tai ehkä kääntymys onkin tapahtunut väkisin, ja Saul kaipaakin maallista elämäänsä.

”And I, feeling older, pull off to the shoulder
And wonder, with my head in my hands, should I call my wife?”

Tähän viittaa osin myös viimeinen säkeistö:

“And when the spacecraft came down
I was left on the ground
Will you keep me around
Will you help me survive
After my time?”

Kappaleessa on ihastuttavan lämmin sointi. Alun ujeltava pedalsteel-kitara, kertosäkeen haitari ja sitä seuraavan väliosan mellotron-melodia sulattavat joka kerta.

Vastapainona pehmeydelle löytyy kappaleen alkuperäisversio, joka ilmestyi ep:llä Stars Too Small to Use (1999). Epävireisellä akustisella kitaralla soitettu kappale räjähtää kertosäkeissä suureelliseksi, kun kovakätinen rumpukomppi tunkeutuu mukaan. Ajatus on sama, mutta toteutustapa on karkeampi. Kuuntelemisen arvoinen sekin. Harmi vain, että ainoa löytämäni kuuntelulinkki on halveksittavassa Groovesharkissa, mutta linkitän silti.

Xiu Xiu – Dear God, I Hate Myself

Xiu Xiusta ja tästä kappaleesta kirjoitin jo aikaisemmin. Sen verran vielä lisäisin, että tämä kappale on hyvä osoitus siitä, kuinka näin isoja sanoja saa käyttää vain, jos tekee musiikkia, joka intensiteetillään nousee niiden tasolle. Apeaa säkeistöä seuraa oudon positiivinen kertosäe. Oleellisia ovat väliosat, joista löytyy nostattavaa kitarariffittelyä ja Nintendo DS -käsikonsolilla sävellettyä sekoilua.

GTA V ja mahdoton tarina

image

Läpäisin juuri viidennen GTA:n. Hankin pelin heti ilmestymispäivänä ja pelailin sitä harvakseen parin kuukauden ajan. Ehkä elämäntilanne ja muut mielenkiinnon kohteet vaikuttivat asiaan, mutta peli ei vain imaissut sisäänsä. Vasta nyt joululomalla pelasin juonen loppuun melko hillittömässä kymmenen tunnin pelisessiossa.

Pelistä on sanottu kaikki oleellinen kaikissa siitä kirjoitetuissa arvioissa, joten en kirjoita kovin laajasti sen kaikista hyvistä ja huonoista puolista. (Paras näkemys on kiistatta Tom Bissellin essee.) Pelaaminen oli hauskaa, ja tehtävissä oli monipuolisuutta ja kekseliäisyyttä, mikä puuttui edellisosasta. Kolmen hahmon välillä hyppiminen toimi paremmin kuin kuvittelin, ainakin pelattavuuden saralla.

Kuten joissakin arvioissa on huomautettu, pelin naiskuva oli kehno. Naisvihasta ei voi puhua, vaan kyse oli lähinnä passiivisesta seksismistä (poikkeuksena erään pelihahmon tädin voimaantumishölkkälauluille naljailu). Kiinnostavia naishahmoja ei ollut yhtään.

Se, että kirjoittajat eivät olleet kiinnostuneita naishahmoista, on harmi. Perheenisä Michaelin hemmotelluista lapsista teinipoika Jimmy syvenee pelin edetessä hätkähdyttävän todentuntuiseksi hahmoksi – ainakin siihen nähden, että alussa hahmo on aluksi pelisarjalle tyypillinen eksentrinen sivuhahmo: omasta kelvottomuudestaan itsetietoinen öykkäri, joka ylpeilee typeryyksillään. Jimmyn ja Michaelin suhde tuntui välillä oikealta isä-poika-suhteelta.

Sen sijaan roskajulkisuutta tavoitteleva tytär Tracey ei saanut yhtä aktiivista kohtelua. Michael paheksuu tyttärensä kevytkenkäisyyttä ja yrittää suojella tätä riistäjiltä, mutta hahmojen välisistä kohtauksista puuttui kaikki näkemys ja yritys, ja suhde jäi stereotyyppiseksi ja etäiseksi.

Vaikka kolmen hahmon välillä pomppiminen toimikin pelaamisen tasolla, ei se ollut tarinan eduksi. Pelihahmojen tarinat eivät olleet erityisen dramaattisia tai koskettavia. Miten ne edes olisivat voineet? Juonellisten tehtävien tekeminen vaatii aikaa, oivalluksia ja resursseja. Kolmen erillisen tarinan punominen yhteen ja osaksi isoa pelimaailmaa on muutenkin hankala urakka, missä peli suoriutuu oikein kelvollisesti; siihen oikeasti syvien ja monimutkaisten henkilötarinoiden ynnääminen olisi aika mahdotonta.

Pelasin jokaisella hahmolla 10-12 tuntia, ennen kuin pääjuoni oli läpäisty. Neljännessä GTA:ssa vietin yli 30 tuntia Nikon seurassa.

Niko oli hahmo, joka halusi korjata kurssiaan elämässä. Sodan kauhujen henkistä taakkaa kantanut mies halusi aloittaa uudestaan, mutta rikoksen polku kutsui. Tietenkin. Huolettoman anarkistisiin GTA-peleihin tottuneita pelaajia hämmennettiin apealla ja pohjimmiltaan ristiriitaisella tarinalla (tappopeli, jonka päähenkilö ei haluaisi tappaa), joka vaati ensi kertaa uppoutumaan todellisen hahmon, ei GTA-pelihahmon mielenmaisemaan.

Niko etsi mielenrauhaa ja parempaa tulevaisuutta. Viidennen osan hahmojen tarinoita yhdistää rahan tavoittelu. Jokaisen hahmon taustalla on myös jonkinlainen teema ystävyydestä ja uusista aluista. Michael on aikoinaan lavastanut kuolemansa. Trevor, joka on luullut Michaelin olleen kuollut, pahastuu Michaelin petoksen yksityiskohtien avautuessa.

Trevorin ja Michaelin kanssa ryöstelystä rikastunut Franklin hylkää kotiseutunsa ja hömelöön ystävänsä Lamarin, joka jatkaa pikkurötöstelyään.

Jokainen oppii jotain ystävyydestä ja uusista aluista: Trevor antaa Michaelille petoksensa anteeksi, ja Franklin oppii hyväksymään menneisyytensä ja korjaa välit Lamarin kanssa. Viimeisessä kohtauksessa Michael sanoo jotain sen suuntaista, että heidän yhteensopimattoman sakkinsa, jonka maailma on heittänyt yhteen, täytyy vain opetella tulemaan toimeen. Autolla auringonlaskuun ja lopputekstit pyörimään.

Ei kovin dramaattinen loppu, mutta ei sitä sellaiseksi ollut tarkoitettukaan. Neljännen osan tiukasta paatoksesta vaikuttuneena olin kuitenkin pettynyt.

GTA IV:n tarina rakentui siihen, että pelihahmon tekemä väkivalta ei ollut hahmon toivomaa. Se loi selvän dramaattisen kehyksen kaikille pelin tapahtumille.

GTA V on peli, joka haluaa pelaajan nauttivan monenlaisten moraalittomien ja moraalisten asioiden tekemisestä kolmella eri hahmolla, eri tavoilla. Pelin ihmiskuva on ironinen, paikoin aika sadistinen ja kylmä.

Miten sellaisesta kerrotaan tarina, joka toimisi mitenkään perinteikkään draaman tasolla? Ehkä “ystävyys ja uudet alut” ovat ainoita edes etäisesti mahdollisia teemoja käsiteltäväksi noin vaikeassa tilanteessa.

Ja onhan neljännen osan paatos väärien polkujen valitsemisesta ja väkivallan kierteestä jotain, mikä on tehty samankaltaisena muissa medioissa paljon, paljon paremmin.

GTA V yrittää tiivistää kaikki oudot ja ristiriitaiset sävynsä ja pelaajan viihdyttämisen koherentiksi tarinaksi, ja siinä se enemmän tai vähemmän onnistuu.

Ehkä se on noista kahdesta se arvostettavampi saavutus?

Kappaleet, joista pidin vuonna 2013, osa 1

image

Kuten otsikosta huomaa, en listaa nyt suosikkejani vuonna 2013 ilmestyneistä kappaleista. En tänä vuonna seurannut uutta musiikkia niin aktiivisesti, että kehtaisin tehdä paremmuuslistan.

Olen jakanut kappaleet kolmeen ryhmään sen mukaan, milloin olen tutustunut niihin tai kuunnellut niitä eniten: alkuvuosi, kevät & kesä ja syksy & loppuvuosi. Tässä kirjoituksessa käsittelen kahta ensimmäistä. (Toivon vielä, että jokin kappale mullistaa maailmani joulukuun loppupuoliskon aikana ja päätyy listalle.)

Suurinta osaa kappaleista yhdistää se, että olen nauttinut niistä yksittäisinä kappaleina, en osana levyjä. Monet tämän vuoden suosikkilevyistäni jätin kokonaan ilman edustusta.

Sinkkuvetoisuus saattaa liittyä siihen, että minulla oli hieman levoton vuosi, enkä kuunnellut paljoa levyjä (varsinkaan uusia levyjä), vaan tein soittolistoja yksittäisistä kappaleista, joita kuuntelin torkkuessani junissa työmatkoilla. Kun ostin joulukuun alussa muutaman levyn, ne olivat ensimmäiset sitten toukokuun, ja koko vuoden saldo jää alle kahdenkymmenen. Näin ei ole tapahtunut vuosiin. Pieni etäisyys musiikin seuraamisesta on kuitenkin tehnyt ihan hyvää, ja olen nyt jaksanut taas kuunnella levyjä ajatuksella.

Karsin listan alle kahteenkymmeneen kappaleeseen, että sillä olisi jotain väliä. Jätin väliin kaikki ne biisit, jotka eivät olleet syöpyneet niin syvälle ajatuksiini, ja joista minulla ei ole mitään järkevää sanottavaa.

(Biisien otsikoissa on kuuntelulinkki.)

Alkuvuosi

Matti Johannes Koivu – Jos muutat mielesi
Samae Koskinen – Spoon River

Vuosi alkoi mukavasti: uudet kappaleet ihailemiltani kotimaisilta laulaja-lauluntekijöiltä. Kumpikin aloitti uransa indiepop-bändeissä, ja kolmekymppisenä nousseet nyt soolourillaan kohtalaiseen suosioon. Ainakin kumpaakin kappaletta on kuultu muillakin radiokanavilla kuin Radio Helsingillä.

Matti Johannes Koivun Jos muutat mielesi on pistävän kaunista iskelmäpop-maalailua, joka poikkeaa aika rajusti parin vuoden takaisesta Toisen maailman nimi -levystä, joka oli taiteellisesti aika tuhti teos – ja Koivun paras levy. Aikaisempi sooloura oli koostunut pääasiassa melko nostalgisesta ja kevyestä popista.

Kappale menee duurissa, vaikka teksti käsitteleekin sisuskaluja repivää pelkoa: mitä jos puoliso ei kohta enää rakasta? “On elämä lopulta vain yhden ajatuksen varassa / kun heräät aamulla ja sanot ettet rakasta” on lohduton säepari. Kaunis duurisävellys tuntuu kuitenkin sanovan, että puhuja on päättänyt ymmärtävänsä tuossa (potentiaalisessa) tilanteessa rakastaan. Ehkä se on sitä kaikista syvintä rakkautta, ettei vastustele eron edessä vaan yrittää ymmärtää? Aika ylevä ja hömppäromanttinen ajatus, mutta kovin kaunis ja puhutteleva.

Tämän kaltaista lohdullista lohduttomuutta ei suomenkielisessä iskelmäpopissa kovin usein kuule.

Spoon River kertoo ihastumisesta. Puhuja on koulupoika, joka on ihastunut tyttöön, ja lainaa otsikon kirjan voidakseen puhua tytölle jostain yhteisestä asiasta. Tarina etenee mutkattomasti, ja tunnelma on naiivin söpö. Mieleen tulee vähän suoraviivaisempi Belle and Sebastian ilman ylitsevuotavia nokkeluuksia. (Samae kirjoitti pari vuotta sitten Ylen sivuille pari vuotta sitten lyhyen blogitekstin suhteestaan yhtyeeseen, mutta en enää löydä sitä.)

Kappaleen sovitus on täynnä herkullisia yksityiskohtia: komea kitaramelodia, siellä täällä pinnalle pulpahteleva jousisektio, kertosäkeen Elton John -piano, falsettistemmat… huikeaa popnörtteilyä! Samaen paluu rikkaampaan tuotantoon tuntuu huojentavalta, sillä Kuuluuko, kuuntelen -levyn livehenkinen tuotanto jätti hyvistä puolistaankin (erityisesti Okke Komulaisen soitto) huolimatta hieman valjun olon.

Ass Ponys – Your Nothing Day

1990-luvun yhdysvaltalainen alt. country on kuuntelemisen arvoista. Jollakin tutkimusretkellä törmäsin Spotifyssa kyseiseen yhtyeeseen. Voimasoittooni päätynyt Your Nothing Day on julkaistu ilmeisesti ainoastaan jollain levy-yhtiön kokoelmalevyllä. Se on hidastempoinen countryballadi, jossa puhuja kertoo rakkaalleen, mitä kaikkea voisi tälle olla. Pedalsteel löytyy, duurisäkeistöt ja mollikertosäe ja haikean kaunis loppu. Ei mitään ihmeellisempää.

“I will be your valentine, first in line to tell you that you’re beautiful
You’re beautiful”

Lovestreams – Shock Corridor

Tammikuun mieluisin yllätys oli Okkervil Riverin Will Sheffin elektroninen sooloprojekti Lovestreams. Ensimmäisenä ilmestynyt kappale Shock Corridor teki vaikutuksen erityisesti tekstillään, joka on Sheffille tyypillisen korkealentoista sanailua, joka kuitenkin koskettaa kursailemattomalla sentimentaalisuudellaan. Kuuntelin kappaletta muutaman työpäivän ajan lumoutuneena, luin lyriikoita ja yritin ymmärtää, mistä on kyse. (Anteeksi työnantajalle hukatusta ajasta.) Kun nollasin viime kuussa Itunes-soittoni, olin kuunnellut kappaleen yli 50 kertaa. Minä harvemmin kuuntelen mitään kappaletta viisikymmentä kertaa vuodessa. (Soitot nollasin samasta syystä, miksi poistin joskus Last.fm-tilini: aloin välittää toistomääristä liikaa. Itunes-soittokertoja seurasin ja muokkasin mieluisikseni jopa siitä huolimatta, että ne näkyvät vain minulle. Kuinka säälittävää se on?)

Kappaleen sointi ei ole millään muotoa ajankohtainen tai muodikas – ainakin jos konsensus on, että elektropopissa on tällä hetkellä muodikasta rap-biitit, utuiset unipop-syntikat ja kaiutettu ujo laulu. Shock Corridorin nykivä rytmi, kirkkaat syntikkasoundit ja kitaramelodiat eivät linkity mielessäni kovin vahvasti edes mihinkään vanhempaan elektronisen popin tyylisuuntaan (tuntemukseni tosin on heikkoa). Se on epäelektrolauluntekijän elektroa.

Oleellisinta on teksti, joka käsittelee nuoruusiän ahdistuksia. En tiedä mitä otsikko tarkoittaa – ainoa googlettelulla löytämäni tieto oli, että kyseessä on Samuel Fullerin ohjaama trilleri 1960-luvulta. Tekstin purkamisessa vierähti tovi, enkä vieläkään väitä ymmärtäväni kaikkia kielikuvia.

Kappaleesta löytyy ehkä vaikuttavimmat itsemurhasta kertovat säkeet, mitä olen koskaan kuullut.

“So punch the day in the face and charge through a haze of gorse.
Behind you, your own mother’s living ghost tears her hair out.
It’s freedom – don’t you want it?”

Okkervil Riverin kappaleissa Sheffilla on usein tapana kirjoittaa hahmojen suulla, mutta tässä kappaleessa puhujaa ei määritellä muuten kuin että kyseessä on varttunut mies, joka muistelee teini-ikäänsä. Kryptisemmän alun jälkeen loppu on suorasanaista ahdistusta, jollaista vain taitava ja itsevarma lyyrikko voi kirjoittaa olematta lattea.

“I’m the light from a star that deserved to implode, and did, six million years ago.”

“I used to lie back in my teenage bed and feel love – so much heart-busting love, just this surge of love for everything, everything, everything…”

“Now I lie on the couch with my brains bashed out and my tools and my toys all lying around, and I wish I could feel that way about really anything, anything, anything, anything…”

Niinkin ison vaikutuksen kuin tämä kappale minuun teki, en ole kuunnellut sitä seurannutta kappaletta There’s Video kuin muutaman kerran. Sen italopop-henkinen sointi tuntui etäiseltä ja pöhöttyneeltä verrattuna Shock Corridoriin, joka on jokaiselta solultaan henkilökohtainen.

Kelpo pojat – Harakanluu

Kelpo pojat oli täysin vieras yhtye suomirockin lähihistoriasta, johon törmäsin sattumalta netissä. Yhtyeen kitaristi on runoilija Tomi Kontion veli, ja lyriikat ovat Tomin käsialaa. Minulla ei ole aavistustakaan mitä kappaleen kertosäkeessä sanotaan, mutta pidän siitä kovasti:

“Mä otan sun sanasi suuhun
ja puristan iholle kultaa
Sä tartut harakanluuhun
ja rummutat hopeamultaan”

Kontion tinkimätön runollisuus kappaleessa on ainutlaatuista jopa suomenkielisessä rockissa, josta löytyy tinkimättömiä tekstitaitureita vaikka kuinka. En osaa linkittää yhtyettä sen tarkemmin mihinkään suomirockin tyylisuuntaukseen. Musiikillisesti kappale on 1980-lukulaista molli-indiepoppia vähäeleisellä sovituksella. Ilmeisesti yhtyeen muu tuotanto on rockimpaa.

Kevät & kesä

Bird of Youth – Bombs Away, She’s Here to Stay

Will Sheffin kautta bongaamani pikkuyhtye. Yhtyeen nimi on napattu unohdetun indierock-yhtye Rock*A*Teensin levystä, ei elokuvasta Sweet Bird of Youth (1962). Sheff tuotti Phil Palazzolon kanssa yhtyeen ensimmäisen levyn Defender, joka on suureellista indierockia tuhdeilla sovituksilla. Bombs Away, She’s Here to Stay on täydellistä turbopoprockia. Beth Wawernan ääni on tummasävyinen ja matala, mikä luo omaperäistä säröä muuten kovin tutunoloiseen ja klassiseen sävellykseen. Lopun torvihimmailua seuraava kitarapaisuttelu on huikea, ja jo sen takia kappale on kuuntelemisen arvoinen.

The Last – Every Summer Day

Tein itselleni kesällä kymmenen kappaleen pituisen soittolistan maailman parhaista powerpop-kappaleista. Ei mikään helppo tehtävä. Listalle päätyi tuttuja ja itsestään selviä nimiä, kuten Cheap Trick, The Undertones, The Replacements ja Buzzcocks, mutta yksi uusista tuttavuuksista – ja samalla ehkä listan suosikkikappaleeni – on The Lastin huikea Every Summer Day. Löysin kappaleen tältä erinomaiselta powerpop-listalta.

Kappaleessa ei varsinaisesti ole mitään ihmeellistä; kaikki on vain tehty niin tavattoman oikein. On vauhdikas poljento, simppeli sointukierto, lyriikkaa kesällä tytön kanssa kruisailemisesta – kaikkea mitä pitääkin. Kertosäkeen huikea Beach Boys -laulumelodia, stemmat ja syntikkaharmonia hurmaavat jokaisella kuuntelulla. Jos kesäni 2013 kuulostaa joltain kappaleelta, niin tältä. Ei sillä, että olisin tehnyt mitään kesäistä ja kappaleen fiilistä muistuttavaa, kunhan vain kuuntelin tätä.

Bruce Hornsby – Shadow Hand

Okei, ehkä hieman noloa. En silti suostu häpeämään, sillä minulla on mielestäni ihan hyväksyttävä syy tykätä kappaleesta.

Katsoin keväällä Bobcat Goldthwaitin ohjaaman elokuvan World’s Greatest Dad (2009). Siinä Robin Williamsin esittämän isän poika tukehtuu kuoliaaksi masturboidessaan, ja häpeilevä isä lavastaa kuoleman itsemurhaksi. Varmuudelta hän myös kirjoittaa itsemurhaviestin, mikä julkaistaan pojan koulun lehdessä. Isä työskentelee samassa koulussa äidinkielen opettajana. Entiset luokkatoverit ovat vaikuttuneita itsemurhaviestin pistävästä elämäntuskasta ja he pohtivat, jos poika olikin runosielu, jota kukaan ei vain ymmärtänyt – ei se asennevammainen nihilisti, jollaisena poika tunnettiin. Isä, joka on yrittänyt vuosien ajan turhaan saada proosaansa julkaistua, kirjoittaa huomiosta innostuneena poikansa “päiväkirjan”, joka julkaistaan kirjana. Isä saa huomiota, mutta omatunto painaa.

Sen lisäksi että elokuva on sietämättömän hauska, se on koskettava kuvaus siitä, miten elämän merkityksettömyys on kaikista sietämättömintä. Merkityksien luominen merkityksettömään kuolemaan on kovin inhimillistä, ja sitä on myös kunnianhimo aivan sopimattomassa tilanteessa.

Ja elokuva ymmärtää yksinäisyyttä täydellisesti, kuten lopun kaunis repliikki kertoo.

“I used to think the worst thing in life was to end up all alone. It’s not. The worst thing in life is ending up with people who make you feel all alone.”

Isä on suuri Bruce Hornsby -fani, ja automatkoilla poika haukkuu Hornsbya “hinttariksi”. Pojan kuoltua eräs päiväkirjasta lumoutunut tyttö pyytää isältä jotain muistoksi pojasta, ja tämä antaa hänelle pojan “suosikkimusiikkia”, Hornsbyn levyn.

Tuhdin syntikkamelodian johdattama Shadow Hand soi, kun isä kirjoittaa hurmiossa päiväkirjaa. Kappale on hyväntuulista, simppeliä aikuisrockia, jota kuuntelin keväällä aamuisin, kun kävelin Töölönlahden viertä pitkin töihin. Yhdistän kappaleen mielessäni elokuvan positiivisempiin puoliin ja kauniiseen viestiin.

Toki kappaleessa on tökerö rumpukomppi, turskea kitarasoolo, vanhentuneet soundit ja ties mitä muuta noloa, mutta rakastan sitä estottomasti. Tekstiä en lukenut ennen tämän kirjoittamista, enkä tiedä, miksi puhuja kättelee mielikuvitusmiehen kanssa. Minä pidän kappaleesta jo siksi, että siinä mainittiin aurinko.

“I’m shaking my shadow hand
As the sun moves round the bend
With an imaginary man
And we’ll make believe around and around again”

Tänään kuuntelen shoegaze-Wojciechia

Wojciech on vähän kuollut. Ihastuttavan höpönaivistista unipoppia soittavan yhtyeen viimeisin levy Sointula ilmestyi vuonna 2009. Yhtyeen Facebook-sivuilta löytyy harvakseen kirjoitettuja tilapäivityksiä, joissa kerrotaan uuden levyn tuskaisesta tekoprosessista. Levyä on tehty alkuvuodesta 2010 asti vaihtelevan aktiivisesti. Viimeisimmässä päivityksessä, joka on tämän vuoden helmikuulta, sanotaan näin:

“Väliin mahtuu jaksoja, jolloin inspiraatio oli pahasti hakusessa, eikä homma edistynyt, ja välillä oli taas kausia, jolloin tekeminen tuntui mielekkäältä. Taas tök-kii.”

“Viime vuonna emme työstäneet levyä juuri ollenkaan. Äänitin kotona muutaman biisin (Avaruusfaarao, Marsin kirsikkapuutarhat) johonkin vaiheeseen, mutta siinä kaikki. Pikkuhiljaa kaikki tuntui vain hidastuvan ennen pysähtymistä, ja tässä sitä nyt sitten ollaan, pysähdyksissä. Tällä hetkellä Wojciechilla ei ole julkaisijaa, joten aikataulujen ja tekemisten suhteen olemme entistäkin enemmän tuuliajolla. Kun deadlineja ei ole, valmistakaan ei tunnu tulevan.”

Voihan harmi. Pidin Sointulasta (2007), ja Ystävät, toverit (2004) sekä Kuuliainen ampiainen (2005) ovat täydellisiä levyjä. Jälkimmäisen levyn kahdeksan ensimmäistä kappaletta ovat parasta suomenkielistä unipoppia ikinä. Täydellisiä popsävellyksiä, ihastuttavaa lyriikkaa (“Eteisessä sataa taas / vanha piano kuiskaa synkän nuotin / Okei, edes joku kaipaa” on pureutunut osaksi tajuntaani) ja täydellisen lämmin sointi. Eivät loputkaan kappaleet huonoja ole.

Mutta siitä shoegaze-Wojciechista: Facebook-sivuilta löytyi linkki Jari Oisalon TYYNYT-nimellä tekemään versioon Monstrolento-levyn kappaleesta Lrja. Alkuperäinenkin kappale on aika shoegaze-henkinen, mutta cover on sitä todella. Mieleen tulee hyvin vahvasti My Bloody Valentine: kitarat surisevat tasaista särövallia, ja heikko laulu on miksattu jonnekin kauas.

En ole varma kummasta pidän enemmän. Alkuperäinen on kauniin ilmava, mutta coverissa loppu on väännetty synkemmäksi ja vähäeleiseksi junnaamiseksi, mikä toimii hienosti.

Linkittäisin alkuperäisen kappaleen, mutta Wojciechin kappaleita ei netistä hirveästi löydy. Sointula löytyy Spotifysta, ja kotisivuilta löytyy soitin, josta löytyy joitakin kappaleita kaikilta levyiltä, mutta ainakaan kirjoitushetkellä se ei toimi. Monstrolentoa löytyy kuitenkin levykaupoista, suosittelen lämpimästi hankkimaan.

Xiu Xiu on musiikillista Sam Pinkiä

Yksi parhaista yhtyeistä, joihin olen viime aikoina tutustunut, on Xiu Xiu, kovin coolia elektro-indierock-avantgarde-taidepoppia soittava yhdysvaltalaisduo. Rakastamani Shearwater versioi yhtyeen kappaleen I Luv the Valley OH! tuoreelle cover-levylleen, mitä kautta Xiu Xiun löysin. Shearwaterin versiointi oli hyvä ja tyylikäs, mutta ei läheskään yhtä intensiivinen kuin alkuperäinen.

Ostin yhtyeen levyn Dear God, I Hate Myself (2010), joka on näin yksinkertaisesti ilmaistuna kokeellista elektropoppia. Jokaista kaunista melodiaa ja tuttua sointukiertoa seuraa epärytmistä, kirskuvaa ja säksättävää melua. Ensimmäisellä kuuntelulla hälyäänet tuntuvat vain reaktiolta popkonventioiden käyttöön ­– kuin yhtye olisi vihainen siitä, että sortuu käyttämään niitä – ja vasta myöhemmillä kerroilla niistä tuli osa musiikillista ilmaisua. Säksätykset ilmaisevat niitä tuntemuksia, joita yhtyeen johtohahmo Jamie Stewart ei aggressiivisilla ja ahdistuneilla teksteillään ja tukehtumisvaaran lähellä huitelevalla lauluäänellään pysty ilmaisemaan.

(On mielenkiintoista, kuinka paljon Stewart kuulostaa Shearwaterin Jonathan Meiburgilta. Molempien äänessä on kuoropoikamaista heleyttä, mutta myös dramaattista ja ylvästä voimakkuutta. Kaksikko on tehnyt levyllisen musiikkia nimellä Blue Water White Death, joka löytyy Spotifysta.)

Levyn nimikappale on tuskallinen ja suorasanainen ahdistuksenpurkaus:

“Dear God, I hate myself
And I will never be happy
And I will never feel normal”

“What do they do there tonite tonite?
Why do they go there alright alright?
Why do they live there tonite tonite?
And why do they live at all alright alright?”

Kappaleessa on piipittävä ja hektisen meluisa väliosa, joka on sävelletty Nintendo DS -käsikonsolilla.

Chocolate Makes You Happy on yksi levyn tarttuvimmista kappaleista, jonka söötin nimen alta paljastuu vähemmän sööttiä sanailua.

“Chocolate makes you happy
As you deign to sing along
When you thrust two fingers
Down your throat and wash away what’s wrong
Oh oh oh”

“Out of your mind with happiness
Incredibly dumb, incredibly ugly
To have die the one you await for
All that you sign, all that you sign and wait for”

Olen kuunnellut levyä viime aikoina runsaasti. Ehkä tavallista väkevämpi kaamosmasennus on vaikuttanut asiaan, ja olen tarvinnut jotain vähän intensiivisempää musiikkia sen sietämiseen.

Jokunen päivä sitten kahvilassa etsin jotain luettavaa lukulaitteeltani (se muistuttaa siinä mielessä aidosti kirjahyllyäni, että molemmissa notkuu kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen lukemattomia kirjoja, joihin aion paneutua ihan juuri kohta), ja valitsin Sam Pinkin proosarunokokoelman Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen, jonka nahjusmaisen kelvottomana ihmisenä latasin ilmaiseksi Poesian sivuilta. Kirjasta lukemani arviot olivat kiinnostavia, kuin myös Pinkin ja suomentaja V.S. Luoma-ahon haastattelu Keskisuomalaisessa. (Luoma-ahon blogia olen lukenut paljon, se on hyvä.) Yhdysvaltalainen vaihtoehtokirjallisuus ei ole juurikaan tuttua. Tumblrissa seuraan alt crit -blogia, ja joskus selailen HTML Giantista joitakin aiheeseen liittyviä juttuja, mutta siihen se jääkin.

Luin kirjan muutamassa pitkässä lukusessiossa. Se oli loistava. Pinkin väkivallankuvaukset olivat kursailemattomia, ja niiden taustalta löytynyt ahdistus oli tuttua. Välillä kuvailut heilahtivat koomisiksi, ja purskahdin muutaman kerran nauruun. Se tuntui ainoastaan sopivalta. Teksti olivat täynnä niin pistävää ahdistusta ja yksinäisyyttä, joita on usein paras käsitellä tekemällä niistä koomista.

“Toisinaan toivon, että olisin karva ruumiissasi, koska silloin voisin olla lähelläsi ilman, että minun tarvitsisi sanoa mitään. Ja toisinaan toivon, että olisit karva ruumiissani, jotta voisin viiltää sinua partakoneella joutumatta hankaluuksiin.”

Ehkä siksi, että satuin tutustumaan molempiin näihin samoihin aikoihin, olen leikitellyt otsikon ajatuksella: Xiu Xiu on musiikillista Sam Pinkia. (Ymmärtääkseni Sam Pink tekee itse myös musiikkia, mutta aion jättää huomioimatta sen ajatuksen, että Sam Pinkin musiikki olisi Sam Pinkiä musiikkina.) Aion kloonata itseni olisi musiikkina Xiu Xiun kaltaista kakofonista kaaosta, tukehtumiselta kuulostavaa laulua ja kauniita kertosäkeitä, joissa lauletaan esimerkiksi näin:

“Jos joskus päätän ampua itseni, täytän ensin suuni paperisilpulla, jotta se olisi kaunista.”