Neko Case Tavastialla ja keikkaraporteista

Keikka-arvioiden kirjoittaminen on välillä vähän mälsää. Mielessä väijyy aina samoja kysymyksiä: Onko kirjoitus tarkoitettu lukijalle, joka oli paikalla? Yritänkö saada hänet ymmärtämään jotain uutta tapahtumasta, analysoida sitä hänen ilokseen? Vai yritänkö vain raportoida keikan herättämistä tuntemuksista ja yleisön reaktiosta mahdollisimman selvästi? Tai sitten molempia?

Vai kirjoitanko sittenkin lukijalle, joka ei ollut paikalla? Miksi hänen pitäisi tietää juuri tästä kyseisestä tapahtumasta ja mitä?

Keikkaraportit eivät ole hyödyttömiä, ne vain tarvitsevat paljon ajatusta ja oivalluksia ollakseen kiinnostavia. En siinä aina onnistu. Pitäisi löytää jokin kiinnostava kulma siihen tapahtumaan.

Vai riittääkö sittenkin tavanomainen raportointi? Ovatko keikat jotain kulttuurihistoriallista perintöä, josta pitäisi kirjoittaa jo ihan siksi, että sitten ne tapahtumat olisivat olemassa lehdissä ja netissä? Täytyykö niistä tietää, jos niitä ei ollut katsomassa?

Itselleni ainakin on jäänyt vuosien varrelta mieleen liveraportteja, jotka ovat tiivistäneet oman ajatukseni kokemuksesta paremmin kuin olisin itse osannut. Ja olen tietty nauttinut kertomuksista sellaisilta keikoilta, joilla en ole itse ollut. Sen tarkemmin en osaa sanoa. Toki minusta on mukavaa, että vanhoja musalehtiä selaamalla voi löytää perusteellisia huomioita omien suosikkiartistien vanhoista esiintymisistä. Ne keikat ovat olleet olemassa.

Livetviittaamista on joissakin piireissä esitetty vaihtoehtona livearvioille. Kysymyksiin keikka-arvion mielekkyydestä vastataan sillä, että kirjoittaja tapahtuman aikana raportoi siitä ilman että edes teeskentelee yrittävänsä pohtia niitä asioita enemmän kuin sen reaktioajan verran, joka menee puhelimen taskusta kaivaessa ja naputellessa. En ymmärrä.

***

Ajattelin nyt silti (tarpeettoman pitkän johdannon jälkeen) kirjoittaa pari huomiota Neko Casen esiintymisestä Tavastialla 23. marraskuuta. Ei minulla ole mitään erityisen tähdellistä sanottavaa. Pidin keikasta: se oli lämminhenkinen tunti ja kaksikymmentä minuuttia pehmeänkaunista vaihtoehtocountrya, indierockia ja aikuismaisen charmanttia ja hauskaa esiintymistä. Neko Case on valloittava persoona, ja keikalla oli ehkä paras yhteishenki mitä olen millään Tavastialla näkemälläni keikalla kokenut.

Keikka alkoi jostain aikataulullisesta syystä jo iltapäivästä. Soitto alkoi kolmen aikoihin. Tila oli melkoisen täynnä tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä, suurin osa kolmen-neljänkympin tienoilta. Olin jostain syystä pitänyt Neko Casea Suomessa suht tuntemattomana indienimenä, mutta oli kiva olla väärässä.

Avauskappale oli uuden The Worse Things Get… -levyn loppupään kappale The Night Still Comes. Tutkapiipitystä, taustalle heijastettiin aaltoilevaa merta. Parrakas mies soitti jousella kontrabassoa, nuori mies (joka muuten toimi lähinnä kitaristina) hakkasi pianosta riitasäveliä ja naistaustalaulaja tempoi tuulikellomaisia ääniä oudosta metallisesta soittimesta.

Settilista painottui Casen 2000-luvun hittilevyjen (Middle Cyclone, Fox Confessor Brings the Flood ja uusin) tunnetuimpaan materiaaliin. Suurimmat suosionosoitukset sai häikäisevän kaunis Hold On, Hold On. Kyseisten levyjen kappaleiden välillä kuultiin silloin tällöin biisejä vanhemmilta levyiltä, jotka ovat soitannoltaan ja sävellyksiltään enemmän perinteisen countryn puolella. Vuosien varrella Casen sävelkieli on vahvistunut huomattavan paljon omaperäisemmäksi, ja suurinta osaa kappaleista ei ole kovin helppo määritellä “indierockiksi” tai “alt.countryksi” kuin vahvasti karrikoiden, ja yleensä pienten sovituksellisten nyanssien kautta. Indierockia vähän räväkämmillä kompeilla ja sähkökitaralla, alt. countrya kontrabassolla, sutikompilla ja akustisella kitaralla.

Neko Case oli juuri niin valloittava persoona kuin oletinkin. Kappaleiden väleissä kiittelyn ohessa Case esimerkiksi esitti tamburiinilla ja ähisten improvisoidun joululaulun. Plektroja hän kaivoi punaisesta käsilaukustaan ja vitsaili pedalsteel-kitaristi-trumpetistin iästä. Taustalaulaja vei jopa suuremman osan huomiosta puhuessaan puoliksi muulle bändille ja puoliksi yleisölle esimerkiksi jet lagista ja siitä, kuinka ei ole nähnyt Hunger Gamesia (“oletan että se kertoo voileivistä”). Pedalsteel-kitaristi-trumpetistin virittelylle naureskelusta tuli yhtyeen ja yleisön välinen vitsi.

Muutakin huumoria oli: Calling Cardsin trumpettiosuus meni koomisesti pieleen, ja That Teenage Feelingin ensimmäinen säkeistö meni Caselta nauramiseksi. Joskus harmittaa, kun omat suosikkibiisit menevät yhtyeeltä leikiksi tai ne joutuvat jonkin potpurin osaseksi, mutta tuosta en osannut pahastua lainkaan. Koko keikka oli ihastuttavan lämpöinen ja hauska kokemus.

***

Ehkä tuo käy keikka-arviosta? Siinä oli pari huomiota, joista osa oli ihan hyviä. Enemmänkin kuvailin asioita. Nyt harmittaa, etten tehnyt muistiinpanoja tai painanut asioita paremmin mieleen. Tuollaisen puolivillaisen “oli kivaa ja ihanaa” -tekstin kirjoittaminen ei palvele egoani kirjoittajana, mistä kai tässä koko pohdinnassa taitaa olla kyse? Tietenkin haluaisin kirjoittaa ainutlaatuisia huomioita asioista ja tapahtumista. Harmittaa kun en osaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s