Bergmanin videoista ja televisiosta

Minulla ei ole televisiota. Yleensä se tarkoittaa vain sitä, että hukkaan osan ajastani joillakin muilla tavoilla.

Välillä toki huomaan joitakin pakollisia katsottavia tv-sarjoja tai elokuvia. Areenasta katselen joskus dokumentteja, Pressiklubia ja niitä elokuvia, joiden nettioikeudet Yle on ostanut. Docventuresin dokkareita olen katsonut jokusen. Yhden jakson kohdalla katsoin jopa elokuvan esittelyn ja loppukeskustelun. Tunsin oloni yhteisölliseksi, vaikka en katsonutkaan lähetystä livenä, ja Rikun ja Tunnan sosiaalisen median hyödyntäminen, “yhteisöllisyys”, oli aika kömpelöä ja väkinäistä.

Televisio on ilman somesähellystäkin aika yhteisöllinen formaatti. Nähdyistä asioista puhutaan kavereiden kanssa, ja jos ei ole katsonut samaa ohjelmaa, voi puhua siitä miksei katsonut sitä ohjelmaa vaan jonkun toisen. Kaikesta tällaisesta jää väliin, kun katselee ohjelmat Areenasta ja elokuvat dvd:ltä.

Viimeisin katsomani tv-sarja on Bergmanin videot, joka on ruotsalainen kuusiosainen dokumenttisarja, jossa haastatellaan elokuvaohjaajia ja näyttelijöitä, joiden elokuvia löytyi Ingmar Bergmanin Fårön kodin (1 711 elokuvaa kattaneesta) vhs-hyllystä. Oli hämmästyttävää, millaisen joukon huippuohjaajia sarjan tekijät saivat mukaan: Wes Anderson, Michael Haneke, Woody Allen, Francis Coppola, Ridley Scott, Martin Scorsese, Lars von Trier… Näyttelijöistä mukana oli esimerkiksi Robert de Niro. Ei huonompi saavutus dokumentaristeilta.

Elokuvaohjaajien haastattelut ovat usein kiinnostavimpia silloin, kun he puhuvat jonkin toisen ohjaajan töistä. Jotkut ovat tässä parempia kuin toiset: Quentin Tarantino lienee kaikista kuuluisin leffanörttiohjaaja, mutta myös esimerkiksi Martin Scorsese on huippukarismaattinen puhuessaan muista elokuvista kuin omistaan. Hän puhumassa Bergmanin elokuvista (erityisesti Seitsemännestä sinetistä, jonka näki vuonna 1958) on vaikuttavaa kuultavaa. Bergmanin uskonnolliset teemat herättivät kihelmöintiä Scorsesessa, joka oli saanut Bergmanin lailla tiukan uskonnollisen kotikasvatuksen.

Jokaisessa jaksossa yksi ohjaaja pääsee penkomaan Bergmanin videohyllyä ja seikkailemaan Fårön kodin tiluksille. Oli oudon kiehtovaa katsoa kuinka Michael Haneke ihastelee Bergmanin työhuonetta tai kuinka Claire Denis napsii kuvia kirjastosta. Ohjaajista tulee faneja ja hieman inhimillisempiä. (Omista töistä puhuminen, itsekeskeisyys, on aina vaarallinen asia yksilön kannalta. Bergmanin kodissa ohjaajat pystyivät tuntemaan itsensä pieniksi ihmisisiksi tähteydestä huolimatta.)

Oudoin oli John Landisin vierailu, tämä kun keksii kompulsiivisesti vitsejä milloin mistäkin: videohyllyn tikapuista tai seinästä roikkuvasta hämähäkistä. Harmikseni missasin jakson, jossa Alejandro González Iñárritu vieraili paikalla. Jos elokuvista voi jotain päätellä, hän olisi ollut aggressiivisen iloton.

Sarja on jaettu kuuteen eri teemaan: huumori, kuolema (Iñárritu-jakso – tietenkin), seikkailu, hiljaisuus, pelko ja ulkopuolisuus. Bergmanin videohyllystä valikoitiin elokuvia melko vapaalla kädellä; valintojen perusteella on mahdoton muodostaa mitään käsitystä ohjaajan elokuvamausta. Tärkeämpää oli ohjaajien suhde Bergmaniin (ja varmasti myös haastatateltavan nimekkyys sekä saatavuus). Ja vaikka kaikilla ei ollutkaan Bergmaniin erityistä suhdetta, haastattelut toimivat hyvin erilläänkin.

Sarja oli vähän huonosti toimitettu. Ensimmäisessä jaksossa ei jostain syystä ollut kertojaääntä, vaan tarinaa kerrottiin teksteissä. Onneksi muista jaksoista löytyi kertoja. Joistakin haastattelukohtauksista oli jätetty mukaan haastattelun ulkopuolisia hetkiä (esim. haastateltava lähdössä, jutustelee tuottajien kanssa), joiden oli ilmeisesti tarkoitus tuoda hieman ilmaa ja persoonallisuutta tilanteisiin. Oikeasti ne olivat vain vähän tyhjänpäiväisiä ja vaivaannuttavia hetkiä, jotka olisi voinut leikata pois.

(Erityisen vaivaannuttavaa oli, kun haastateltava kysyi Robert De Nirolta onko tämä ujo. Kyllä, De Niro vastaa, ja molemmat ovat hiljaa. Haastattelija kiittää ja De Niro poistuu. Kysymys ei liittynyt mitenkään muihin keskustelunaiheisiin.)

Elokuvista poimitut hetket olivat pääasiassa melko osuneita. Visuaalisesti sarja ei ollut kovin kummoisa. Tuli vähän sama vaikutelma kuin Liv & Ingmar -dokumentista. Sekin sisälsi paljon maalailevia, värikkäitä kuvia, jotka eivät istuisi esteettisesti ollenkaan Bergmanin maailmaan, vaikka ohjaajat tuntuivat kuvittelevan niin. (Tai sitten eivät vain välittäneet, mikä lienee perusteltavissa. Miksi heidän pitäisi imitoida kohdettaan?)

Samaltahan muutkin nykydokumentit näyttävät, pehmeitä ja kauniita. Musiikki oli pehmeää kitaraindietä, mikä kuulosti ruotsalaiselta shoegaze-yhtye The Radio Deptiltä, joka oli kohtalaisen suosittu pari vuotta sitten. Ilmeisesti se oli jonkin ruotsalaisen elokuvamusiikkia tuottavan kaksikon tekemää.

Pienistä valituksista huolimatta pidin sarjasta paljon, ja jokainen jakso oli suuri ilo nähdä. Ehkä minun pitäisi hankkia se televisio, niin ei menisi tämänkaltaisia helmiä ohi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s