Kolme Dianaa

image

Kuten kuka tahansa nuori mies, joka on syntynyt samalla vuosikymmenellä kuin Walesin prinsessa Diana kuoli, en tiedä hänestä paljoa enkä ole erityisen kiinnostunut tietämään. Dianasta minulle tulee ensin mieleen Elton John, sen jälkeen Morrissey tämän mielikuvituksellisen salaliittosivun vuoksi.

Kävin silti katsomassa Dianan, Oliver Hirschbiegelin (Perikato) ohjaaman elokuvan prinsessan kahdesta viimeisestä elinvuodesta. En löytänyt elokuvasta kauheasti kehuttavaa: se oli lattea ja hieman tyhjänpäiväinen fanipala – mutta paikoin kiinnostavilla tavoilla.

Nähdäkseni Diana kertoo tarinan kolmesta eri Dianasta. Ensimmäinen on maailman kaltoin kohtelema, isänsä ja kuninkaallisperheen hylkäämä ja uusia hylkäyksiä pelkäävä Diana-rukka. Toinen on suuri hyväntekijä-Diana, jonka empatia on tärkeää empatiaa, koska se kiinnittää lehdistön ja maailman huomion. Kolmas on mediakettu-Diana, joka manipuloi mediaa omiin tarkoitusperiinsä. Diana samanaikaisesti nauttii ja hyötyy julkisuudesta ja inhoaa sitä. Pääpaino on kahdessa ensimmäisessä, mediakettu esiintyy lähinnä marginaaleissa.

Elokuvan johtopäätös on, että Diana on maailmaa parantanut marttyyri, joka kuoli rakkauden puutteeseen. Kuulostaa liioitellulta, mutta viimeinen kohtaus kertoo näkemyksen suorasukaisesti.

Diana keskittyy Dianan kahteen viimeiseen elinvuoteen, jolloin hän oli jo eronnut prinssi Charlesista, mutta eli yhä suuren mediahuomion keskellä. Tyylilaji on romanttinen komedia, mikä on hyvä valinta. Esimerkiksi My Week with Marilyn kertoi rajatun ajanjaksonsa ja genrevalintansa kautta enemmän Marilyn Monroesta kuin mikään tyypillisempi elämänkertaelokuva voisi. Pienimuotoisista elokuvista syntyy liki aina parempaa elokuvaa kuin tyypillisemmistä omaelämäkerroista. (Poikkeuksiakin löytyy, kuten Malcolm X – vaikka sitä ei voi kauhean tavanomaiseksi kutsua? Ainakaan rakenteensa puolesta.)

Silti Diana karahtaa moniin omaelämäkertaelokuvalle tyypillisiin ongelmiin. Elokuva tuntuu uponneen niin syvälle hahmon mieleen, ettei se osaa suhtautua Dianaan kuin loputtoman myötäsukaisesti. Muut hahmot ovat olemassa vain suhteessa Dianaan.

Elokuvan alussa Diana rakastuu komeaan pakistanilaiseen sydänkirurgi Hasnatiin. Pari kuuntelee ranskalaista chansonia, söpöilee ja puhuu isoin sanankääntein rakkaudesta. Heidät on tarkoitettu toisilleen, mutta eri maailmat pitävät heitä erossa. Hasnat ei halua osaa mediamylläkästä, eikä Diana pysty piiloutumaan siltä.

Suhdekiemuroiden välissä Diana matkaa esimerkiksi Angolaan ja Bosniaan tapaamaan köyhiä. Diana on huolissaan julkikuvastaan, vaikka elokuva samalla väittääkin kivenkovaan, että kyseessä oli aidosti empaattinen ihminen, joka halusi auttaa vähäosaisia – Dianan keinot nyt vain olivat lehdistölle kehrääminen ja lasten päiden paijaaminen.

Dianan auttamishalu dramatisoidaan kohtauksessa, jossa tämä kävelee pelosta sekaisena läpi raivatun miinakentän puhumaan medialle maamiinojen pahuudesta. Kohtaus on hyvä esimerkki kuvitteellisesta draamasta. Se ei ole sitä siksi, että se tapahtuu Dianan pään sisällä (henkiset kamppailutkin voivat olla dramaattisesti rehellisiä ja toimivia): se on sitä sen takia, että elokuva selvästi ilmoittaa, ettei mitään todellisia panoksia ole – Dianan ei ole pakko tehdä tempaustaan. Se on egon silittelyä. (Tosin lopputeksteissä elokuva uskottelee – kuin ensisijaisesti itselleen – että Dianan teot olivat merkityksellisiä, koska hänen takiaan maamiinojen käyttö romahti.)

Samalla lailla elokuva kuvastaa muita Dianan hyväntekeväisyystempauksia ja gaalaposeerauksia hyvinä tekoina, jotka lähtivät suoraan Dianan sydämestä.

Dianan suhdetta mediaan avataan kohtauksissa, joissa tämä antaa valokuvaajalle vinkkejä menoistaan ja pyytää päätoimittajia olemaan julkaisematta epämiellyttäviä juttuja. Medialla pelailua ei kritisoida selvästi, ainakaan yhtä selvästi kuin Diana esitettiin median uhrina. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö asenne Dianaa kohtaan olisi voinut olla kriittinen, mitä kohtaukset mielestäni olivat.

Kohtausten aikana hahmo tuntuu saavan hieman säröjä ja syvyyttä, ja välillä kävikin mielessäni, että elokuva voisi kertoa tasapainoisen tarinan Dianasta. En tiedä millainen se olisi, koska en juurikaan tunne hahmoa, mutta varmaan jokin sellainen, joka ei tuntuisi näin vastenmielisen pliisulta.

Elokuva on kuitenkin liian kiinni marttyyri-Dianan ja hyväntekijä-Dianan tarinoiden kertomisessa. Tilitykset rakkauden puutteesta ja liiallisuudesta (“Viisi miljardia ihmistä rakastaa minua”, Diana huudahtaa Hasnatille, kun Hasnat todistelee rakkauttaan) ovat omahyväisiä ja niihin on vaikea suhtautua todellisina ongelmina, vaikka ne olisivat sitä olleet Dianalle.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s