En pidä iltaisin lenkkeilemisestä, koska saatan astua jonkin päälle

Aikaisemmin pidin, mutta silloin en ollutkaan astunut sammakon päälle.

En ole viime vuosina ollut erityisen urheilullinen ihminen, mikä näkyy. Olen yrittänyt muuttaa asian aloittamalla lenkkeilyn. Se ei ole vielä ihan säännöllistä, mutta vähän siihen suuntaan. Pystyn jopa juoksemaan etäisyyksiä, joiden ääneen kertoamista häpeäisin vain kohtalaisesti (silti liikaa, joten jäävätköön mainitsematta).

Lenkkeily on juuri niin kivaa kuin sanotaan: se raikastaa mielen ja siitä tulee virkeä olo, henkisesti ja fyysisesti. Se sopii hyvin kaltaisilleni ihmisille, jotka eivät uskalla mennä kuntosalille häpäisemään itseään.

Aikaisemmin siis pidin pimeällä lenkkeilystä. Öisin käveleminen on tunnelmallista, sen tietävät kaikki. Kaupungin valoja, pitkiä varjoja, tähtitaivas… Täysin pimeälle pururadalle eksyminen on samaan aikaan pelottava ja jännittävä kokemus. Kaikin tavoin kaunista.

Iltaisin kävelemisessä oli myös sekin hyvä puoli, että se tuntui turvalliselta silloin kun välitin liikaa siitä, millaisen kuvan tuntemattomat minusta saavat. Lenkkeilijän leikkiminen nolotti kamalassa lenkkiasustuksessani: vanhat talvikengät, pöyheä tuulitakki (jonka hihat ovat oudon pitkät) ja korvilla ruskeat korvalaput (paitsi musiikkia kuunnellessa; korvalaput painavat kuulokkeita ikävästi). Eivät oikeat lenkkeilijät pukeudu noin hassusti.

Sitten kai kasvoin aikuiseksi ja lakkasin välittämästä ihan kaikista typeristä asioista.

Kun aloittelin lenkkeilyä loppukesästä, lenkkeilin tietenkin valoisina aikoina. Ehdin tottua siihen, se tuntui mukavalta. En löydä runollisia kuvaelmia ja kehuja valoisalla kelillä lenkkeilylle. Se on mukavaa. Eikä se ole tämän jutun ydin.

Yritän kertoa siitä, kuinka pimeässä lenkkeily muuttui epämiellyttäväksi sillä hetkellä, kun astuin sammakon päälle.

Syksy on ollut aika sateinen. Kävelyteiden reunoissa on ollut paljon sammakoita, pieniä etanoita ja kastematoja. Niiden väisteleminen on hankalaa, koska tiet eivät ole hyvin valaistuja, ja matelijat sekoittuvat usein puista pudonneisiin lehtiin ja risuihin.

Onnistuin pitkään välttelemään elävien olentojen päälle astumista – hintana se, että säikähtelin usein lehtiä ja risuja ja hypähtelin niiden tieltä typerän näöisesti. En tiedä kuulostaako se jostakusta hassulta, että uhraan mielenrauhani pikkuisten matelijoiden puolesta. Ei minulla ole sille kai mitään järkeviä syitä. Eläimiä ei saa talloa, ihan niin kuin niitä ei sovi syödäkään? Kengänpohjat pilaantuvat?

Lopulta sitten astuin. Kyseessä oli hyvin pieni sammakko, puolta pienempi kuin muut, jotka olen meinannut liiskata (ja jotka ovat odottaneet kuolemaa tyynen uhmakkaina). Sammakko yritti hypähtää pakoon kun se oli jalkani alla, ja sen pieni paine säikäytti minut. Astuin loppuun ja tunsin pienen poksahduksen. Nostin jalkaa samalla tavalla arastaen kuin legon tai muun terävän asian päälle astuttaessa, vaikka ei sattunut.

Säikähdin. Palasin tarkastamaan, minkä päälle astuin. Valaistus oli huono, mutta se näytti sammakon ruholta. Sellaisen hyvin pienen.

Mietin miltä tuntuu poksahtaa. Ei varmaan hyvältä.

Jatkoin lenkkiä ja näin pyörätiellä kuolleen hiiren. Ehkä jokin yliluonnollinen voima teki kaikkensa osoittaakseen, että syksy = kuolema.

En tiedä sekoitanko tämän toiseen iltalenkkiin samalta viikolta, mutta saatoin kuunnella tallomisen hetkellä Ruger Hauerin levyä Erectus. Siinä puhutaan kuolemasta ja siinä on torakka. Torakat tallotaan. Saatoin kuunnella juuri sitä kappaletta. Kuulostaa temaattisesti täyteläiseltä kohtaukselta: tallon sammakon torakantallomiskappaletta kuunnellessa, ja näen sen jälkeen kuolleen hiiren.

Se kohtaus olisi tarvinnut kuitenkin jonkinlaista käännettä – ihan vain ettei olisi ollut niin masentava ja ilmiselvä viestiltään. Ehkä se hiiri olisi voinutkin nousta siitä ylös. Tai ehkä olisinkin älynnyt, että en astunutkaan sammakon päälle, vaan vaikka jonkin sienen, joka poksahtaa päälle astuessa. (En tiedä onko sellaisia olemassa ja jos on niin missä, mutta en keksi nyt mitään muutakaan, mikä voisi poksahtaa).

Sitten olisin huomannut, että syksyllä kannattaakin lenkkeillä, ei se tähän lopu, kohta tulee talvi ja lunta ja vähän valoa ja sitten kevät ja lisää valoa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s