Neko Case Tavastialla ja keikkaraporteista

Keikka-arvioiden kirjoittaminen on välillä vähän mälsää. Mielessä väijyy aina samoja kysymyksiä: Onko kirjoitus tarkoitettu lukijalle, joka oli paikalla? Yritänkö saada hänet ymmärtämään jotain uutta tapahtumasta, analysoida sitä hänen ilokseen? Vai yritänkö vain raportoida keikan herättämistä tuntemuksista ja yleisön reaktiosta mahdollisimman selvästi? Tai sitten molempia?

Vai kirjoitanko sittenkin lukijalle, joka ei ollut paikalla? Miksi hänen pitäisi tietää juuri tästä kyseisestä tapahtumasta ja mitä?

Keikkaraportit eivät ole hyödyttömiä, ne vain tarvitsevat paljon ajatusta ja oivalluksia ollakseen kiinnostavia. En siinä aina onnistu. Pitäisi löytää jokin kiinnostava kulma siihen tapahtumaan.

Vai riittääkö sittenkin tavanomainen raportointi? Ovatko keikat jotain kulttuurihistoriallista perintöä, josta pitäisi kirjoittaa jo ihan siksi, että sitten ne tapahtumat olisivat olemassa lehdissä ja netissä? Täytyykö niistä tietää, jos niitä ei ollut katsomassa?

Itselleni ainakin on jäänyt vuosien varrelta mieleen liveraportteja, jotka ovat tiivistäneet oman ajatukseni kokemuksesta paremmin kuin olisin itse osannut. Ja olen tietty nauttinut kertomuksista sellaisilta keikoilta, joilla en ole itse ollut. Sen tarkemmin en osaa sanoa. Toki minusta on mukavaa, että vanhoja musalehtiä selaamalla voi löytää perusteellisia huomioita omien suosikkiartistien vanhoista esiintymisistä. Ne keikat ovat olleet olemassa.

Livetviittaamista on joissakin piireissä esitetty vaihtoehtona livearvioille. Kysymyksiin keikka-arvion mielekkyydestä vastataan sillä, että kirjoittaja tapahtuman aikana raportoi siitä ilman että edes teeskentelee yrittävänsä pohtia niitä asioita enemmän kuin sen reaktioajan verran, joka menee puhelimen taskusta kaivaessa ja naputellessa. En ymmärrä.

***

Ajattelin nyt silti (tarpeettoman pitkän johdannon jälkeen) kirjoittaa pari huomiota Neko Casen esiintymisestä Tavastialla 23. marraskuuta. Ei minulla ole mitään erityisen tähdellistä sanottavaa. Pidin keikasta: se oli lämminhenkinen tunti ja kaksikymmentä minuuttia pehmeänkaunista vaihtoehtocountrya, indierockia ja aikuismaisen charmanttia ja hauskaa esiintymistä. Neko Case on valloittava persoona, ja keikalla oli ehkä paras yhteishenki mitä olen millään Tavastialla näkemälläni keikalla kokenut.

Keikka alkoi jostain aikataulullisesta syystä jo iltapäivästä. Soitto alkoi kolmen aikoihin. Tila oli melkoisen täynnä tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä, suurin osa kolmen-neljänkympin tienoilta. Olin jostain syystä pitänyt Neko Casea Suomessa suht tuntemattomana indienimenä, mutta oli kiva olla väärässä.

Avauskappale oli uuden The Worse Things Get… -levyn loppupään kappale The Night Still Comes. Tutkapiipitystä, taustalle heijastettiin aaltoilevaa merta. Parrakas mies soitti jousella kontrabassoa, nuori mies (joka muuten toimi lähinnä kitaristina) hakkasi pianosta riitasäveliä ja naistaustalaulaja tempoi tuulikellomaisia ääniä oudosta metallisesta soittimesta.

Settilista painottui Casen 2000-luvun hittilevyjen (Middle Cyclone, Fox Confessor Brings the Flood ja uusin) tunnetuimpaan materiaaliin. Suurimmat suosionosoitukset sai häikäisevän kaunis Hold On, Hold On. Kyseisten levyjen kappaleiden välillä kuultiin silloin tällöin biisejä vanhemmilta levyiltä, jotka ovat soitannoltaan ja sävellyksiltään enemmän perinteisen countryn puolella. Vuosien varrella Casen sävelkieli on vahvistunut huomattavan paljon omaperäisemmäksi, ja suurinta osaa kappaleista ei ole kovin helppo määritellä “indierockiksi” tai “alt.countryksi” kuin vahvasti karrikoiden, ja yleensä pienten sovituksellisten nyanssien kautta. Indierockia vähän räväkämmillä kompeilla ja sähkökitaralla, alt. countrya kontrabassolla, sutikompilla ja akustisella kitaralla.

Neko Case oli juuri niin valloittava persoona kuin oletinkin. Kappaleiden väleissä kiittelyn ohessa Case esimerkiksi esitti tamburiinilla ja ähisten improvisoidun joululaulun. Plektroja hän kaivoi punaisesta käsilaukustaan ja vitsaili pedalsteel-kitaristi-trumpetistin iästä. Taustalaulaja vei jopa suuremman osan huomiosta puhuessaan puoliksi muulle bändille ja puoliksi yleisölle esimerkiksi jet lagista ja siitä, kuinka ei ole nähnyt Hunger Gamesia (“oletan että se kertoo voileivistä”). Pedalsteel-kitaristi-trumpetistin virittelylle naureskelusta tuli yhtyeen ja yleisön välinen vitsi.

Muutakin huumoria oli: Calling Cardsin trumpettiosuus meni koomisesti pieleen, ja That Teenage Feelingin ensimmäinen säkeistö meni Caselta nauramiseksi. Joskus harmittaa, kun omat suosikkibiisit menevät yhtyeeltä leikiksi tai ne joutuvat jonkin potpurin osaseksi, mutta tuosta en osannut pahastua lainkaan. Koko keikka oli ihastuttavan lämpöinen ja hauska kokemus.

***

Ehkä tuo käy keikka-arviosta? Siinä oli pari huomiota, joista osa oli ihan hyviä. Enemmänkin kuvailin asioita. Nyt harmittaa, etten tehnyt muistiinpanoja tai painanut asioita paremmin mieleen. Tuollaisen puolivillaisen “oli kivaa ja ihanaa” -tekstin kirjoittaminen ei palvele egoani kirjoittajana, mistä kai tässä koko pohdinnassa taitaa olla kyse? Tietenkin haluaisin kirjoittaa ainutlaatuisia huomioita asioista ja tapahtumista. Harmittaa kun en osaa.

Mainokset

Bergmanin videoista ja televisiosta

Minulla ei ole televisiota. Yleensä se tarkoittaa vain sitä, että hukkaan osan ajastani joillakin muilla tavoilla.

Välillä toki huomaan joitakin pakollisia katsottavia tv-sarjoja tai elokuvia. Areenasta katselen joskus dokumentteja, Pressiklubia ja niitä elokuvia, joiden nettioikeudet Yle on ostanut. Docventuresin dokkareita olen katsonut jokusen. Yhden jakson kohdalla katsoin jopa elokuvan esittelyn ja loppukeskustelun. Tunsin oloni yhteisölliseksi, vaikka en katsonutkaan lähetystä livenä, ja Rikun ja Tunnan sosiaalisen median hyödyntäminen, “yhteisöllisyys”, oli aika kömpelöä ja väkinäistä.

Televisio on ilman somesähellystäkin aika yhteisöllinen formaatti. Nähdyistä asioista puhutaan kavereiden kanssa, ja jos ei ole katsonut samaa ohjelmaa, voi puhua siitä miksei katsonut sitä ohjelmaa vaan jonkun toisen. Kaikesta tällaisesta jää väliin, kun katselee ohjelmat Areenasta ja elokuvat dvd:ltä.

Viimeisin katsomani tv-sarja on Bergmanin videot, joka on ruotsalainen kuusiosainen dokumenttisarja, jossa haastatellaan elokuvaohjaajia ja näyttelijöitä, joiden elokuvia löytyi Ingmar Bergmanin Fårön kodin (1 711 elokuvaa kattaneesta) vhs-hyllystä. Oli hämmästyttävää, millaisen joukon huippuohjaajia sarjan tekijät saivat mukaan: Wes Anderson, Michael Haneke, Woody Allen, Francis Coppola, Ridley Scott, Martin Scorsese, Lars von Trier… Näyttelijöistä mukana oli esimerkiksi Robert de Niro. Ei huonompi saavutus dokumentaristeilta.

Elokuvaohjaajien haastattelut ovat usein kiinnostavimpia silloin, kun he puhuvat jonkin toisen ohjaajan töistä. Jotkut ovat tässä parempia kuin toiset: Quentin Tarantino lienee kaikista kuuluisin leffanörttiohjaaja, mutta myös esimerkiksi Martin Scorsese on huippukarismaattinen puhuessaan muista elokuvista kuin omistaan. Hän puhumassa Bergmanin elokuvista (erityisesti Seitsemännestä sinetistä, jonka näki vuonna 1958) on vaikuttavaa kuultavaa. Bergmanin uskonnolliset teemat herättivät kihelmöintiä Scorsesessa, joka oli saanut Bergmanin lailla tiukan uskonnollisen kotikasvatuksen.

Jokaisessa jaksossa yksi ohjaaja pääsee penkomaan Bergmanin videohyllyä ja seikkailemaan Fårön kodin tiluksille. Oli oudon kiehtovaa katsoa kuinka Michael Haneke ihastelee Bergmanin työhuonetta tai kuinka Claire Denis napsii kuvia kirjastosta. Ohjaajista tulee faneja ja hieman inhimillisempiä. (Omista töistä puhuminen, itsekeskeisyys, on aina vaarallinen asia yksilön kannalta. Bergmanin kodissa ohjaajat pystyivät tuntemaan itsensä pieniksi ihmisisiksi tähteydestä huolimatta.)

Oudoin oli John Landisin vierailu, tämä kun keksii kompulsiivisesti vitsejä milloin mistäkin: videohyllyn tikapuista tai seinästä roikkuvasta hämähäkistä. Harmikseni missasin jakson, jossa Alejandro González Iñárritu vieraili paikalla. Jos elokuvista voi jotain päätellä, hän olisi ollut aggressiivisen iloton.

Sarja on jaettu kuuteen eri teemaan: huumori, kuolema (Iñárritu-jakso – tietenkin), seikkailu, hiljaisuus, pelko ja ulkopuolisuus. Bergmanin videohyllystä valikoitiin elokuvia melko vapaalla kädellä; valintojen perusteella on mahdoton muodostaa mitään käsitystä ohjaajan elokuvamausta. Tärkeämpää oli ohjaajien suhde Bergmaniin (ja varmasti myös haastatateltavan nimekkyys sekä saatavuus). Ja vaikka kaikilla ei ollutkaan Bergmaniin erityistä suhdetta, haastattelut toimivat hyvin erilläänkin.

Sarja oli vähän huonosti toimitettu. Ensimmäisessä jaksossa ei jostain syystä ollut kertojaääntä, vaan tarinaa kerrottiin teksteissä. Onneksi muista jaksoista löytyi kertoja. Joistakin haastattelukohtauksista oli jätetty mukaan haastattelun ulkopuolisia hetkiä (esim. haastateltava lähdössä, jutustelee tuottajien kanssa), joiden oli ilmeisesti tarkoitus tuoda hieman ilmaa ja persoonallisuutta tilanteisiin. Oikeasti ne olivat vain vähän tyhjänpäiväisiä ja vaivaannuttavia hetkiä, jotka olisi voinut leikata pois.

(Erityisen vaivaannuttavaa oli, kun haastateltava kysyi Robert De Nirolta onko tämä ujo. Kyllä, De Niro vastaa, ja molemmat ovat hiljaa. Haastattelija kiittää ja De Niro poistuu. Kysymys ei liittynyt mitenkään muihin keskustelunaiheisiin.)

Elokuvista poimitut hetket olivat pääasiassa melko osuneita. Visuaalisesti sarja ei ollut kovin kummoisa. Tuli vähän sama vaikutelma kuin Liv & Ingmar -dokumentista. Sekin sisälsi paljon maalailevia, värikkäitä kuvia, jotka eivät istuisi esteettisesti ollenkaan Bergmanin maailmaan, vaikka ohjaajat tuntuivat kuvittelevan niin. (Tai sitten eivät vain välittäneet, mikä lienee perusteltavissa. Miksi heidän pitäisi imitoida kohdettaan?)

Samaltahan muutkin nykydokumentit näyttävät, pehmeitä ja kauniita. Musiikki oli pehmeää kitaraindietä, mikä kuulosti ruotsalaiselta shoegaze-yhtye The Radio Deptiltä, joka oli kohtalaisen suosittu pari vuotta sitten. Ilmeisesti se oli jonkin ruotsalaisen elokuvamusiikkia tuottavan kaksikon tekemää.

Pienistä valituksista huolimatta pidin sarjasta paljon, ja jokainen jakso oli suuri ilo nähdä. Ehkä minun pitäisi hankkia se televisio, niin ei menisi tämänkaltaisia helmiä ohi.

Kolme Dianaa

image

Kuten kuka tahansa nuori mies, joka on syntynyt samalla vuosikymmenellä kuin Walesin prinsessa Diana kuoli, en tiedä hänestä paljoa enkä ole erityisen kiinnostunut tietämään. Dianasta minulle tulee ensin mieleen Elton John, sen jälkeen Morrissey tämän mielikuvituksellisen salaliittosivun vuoksi.

Kävin silti katsomassa Dianan, Oliver Hirschbiegelin (Perikato) ohjaaman elokuvan prinsessan kahdesta viimeisestä elinvuodesta. En löytänyt elokuvasta kauheasti kehuttavaa: se oli lattea ja hieman tyhjänpäiväinen fanipala – mutta paikoin kiinnostavilla tavoilla.

Nähdäkseni Diana kertoo tarinan kolmesta eri Dianasta. Ensimmäinen on maailman kaltoin kohtelema, isänsä ja kuninkaallisperheen hylkäämä ja uusia hylkäyksiä pelkäävä Diana-rukka. Toinen on suuri hyväntekijä-Diana, jonka empatia on tärkeää empatiaa, koska se kiinnittää lehdistön ja maailman huomion. Kolmas on mediakettu-Diana, joka manipuloi mediaa omiin tarkoitusperiinsä. Diana samanaikaisesti nauttii ja hyötyy julkisuudesta ja inhoaa sitä. Pääpaino on kahdessa ensimmäisessä, mediakettu esiintyy lähinnä marginaaleissa.

Elokuvan johtopäätös on, että Diana on maailmaa parantanut marttyyri, joka kuoli rakkauden puutteeseen. Kuulostaa liioitellulta, mutta viimeinen kohtaus kertoo näkemyksen suorasukaisesti.

Diana keskittyy Dianan kahteen viimeiseen elinvuoteen, jolloin hän oli jo eronnut prinssi Charlesista, mutta eli yhä suuren mediahuomion keskellä. Tyylilaji on romanttinen komedia, mikä on hyvä valinta. Esimerkiksi My Week with Marilyn kertoi rajatun ajanjaksonsa ja genrevalintansa kautta enemmän Marilyn Monroesta kuin mikään tyypillisempi elämänkertaelokuva voisi. Pienimuotoisista elokuvista syntyy liki aina parempaa elokuvaa kuin tyypillisemmistä omaelämäkerroista. (Poikkeuksiakin löytyy, kuten Malcolm X – vaikka sitä ei voi kauhean tavanomaiseksi kutsua? Ainakaan rakenteensa puolesta.)

Silti Diana karahtaa moniin omaelämäkertaelokuvalle tyypillisiin ongelmiin. Elokuva tuntuu uponneen niin syvälle hahmon mieleen, ettei se osaa suhtautua Dianaan kuin loputtoman myötäsukaisesti. Muut hahmot ovat olemassa vain suhteessa Dianaan.

Elokuvan alussa Diana rakastuu komeaan pakistanilaiseen sydänkirurgi Hasnatiin. Pari kuuntelee ranskalaista chansonia, söpöilee ja puhuu isoin sanankääntein rakkaudesta. Heidät on tarkoitettu toisilleen, mutta eri maailmat pitävät heitä erossa. Hasnat ei halua osaa mediamylläkästä, eikä Diana pysty piiloutumaan siltä.

Suhdekiemuroiden välissä Diana matkaa esimerkiksi Angolaan ja Bosniaan tapaamaan köyhiä. Diana on huolissaan julkikuvastaan, vaikka elokuva samalla väittääkin kivenkovaan, että kyseessä oli aidosti empaattinen ihminen, joka halusi auttaa vähäosaisia – Dianan keinot nyt vain olivat lehdistölle kehrääminen ja lasten päiden paijaaminen.

Dianan auttamishalu dramatisoidaan kohtauksessa, jossa tämä kävelee pelosta sekaisena läpi raivatun miinakentän puhumaan medialle maamiinojen pahuudesta. Kohtaus on hyvä esimerkki kuvitteellisesta draamasta. Se ei ole sitä siksi, että se tapahtuu Dianan pään sisällä (henkiset kamppailutkin voivat olla dramaattisesti rehellisiä ja toimivia): se on sitä sen takia, että elokuva selvästi ilmoittaa, ettei mitään todellisia panoksia ole – Dianan ei ole pakko tehdä tempaustaan. Se on egon silittelyä. (Tosin lopputeksteissä elokuva uskottelee – kuin ensisijaisesti itselleen – että Dianan teot olivat merkityksellisiä, koska hänen takiaan maamiinojen käyttö romahti.)

Samalla lailla elokuva kuvastaa muita Dianan hyväntekeväisyystempauksia ja gaalaposeerauksia hyvinä tekoina, jotka lähtivät suoraan Dianan sydämestä.

Dianan suhdetta mediaan avataan kohtauksissa, joissa tämä antaa valokuvaajalle vinkkejä menoistaan ja pyytää päätoimittajia olemaan julkaisematta epämiellyttäviä juttuja. Medialla pelailua ei kritisoida selvästi, ainakaan yhtä selvästi kuin Diana esitettiin median uhrina. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö asenne Dianaa kohtaan olisi voinut olla kriittinen, mitä kohtaukset mielestäni olivat.

Kohtausten aikana hahmo tuntuu saavan hieman säröjä ja syvyyttä, ja välillä kävikin mielessäni, että elokuva voisi kertoa tasapainoisen tarinan Dianasta. En tiedä millainen se olisi, koska en juurikaan tunne hahmoa, mutta varmaan jokin sellainen, joka ei tuntuisi näin vastenmielisen pliisulta.

Elokuva on kuitenkin liian kiinni marttyyri-Dianan ja hyväntekijä-Dianan tarinoiden kertomisessa. Tilitykset rakkauden puutteesta ja liiallisuudesta (“Viisi miljardia ihmistä rakastaa minua”, Diana huudahtaa Hasnatille, kun Hasnat todistelee rakkauttaan) ovat omahyväisiä ja niihin on vaikea suhtautua todellisina ongelmina, vaikka ne olisivat sitä olleet Dianalle.

En pidä iltaisin lenkkeilemisestä, koska saatan astua jonkin päälle

Aikaisemmin pidin, mutta silloin en ollutkaan astunut sammakon päälle.

En ole viime vuosina ollut erityisen urheilullinen ihminen, mikä näkyy. Olen yrittänyt muuttaa asian aloittamalla lenkkeilyn. Se ei ole vielä ihan säännöllistä, mutta vähän siihen suuntaan. Pystyn jopa juoksemaan etäisyyksiä, joiden ääneen kertoamista häpeäisin vain kohtalaisesti (silti liikaa, joten jäävätköön mainitsematta).

Lenkkeily on juuri niin kivaa kuin sanotaan: se raikastaa mielen ja siitä tulee virkeä olo, henkisesti ja fyysisesti. Se sopii hyvin kaltaisilleni ihmisille, jotka eivät uskalla mennä kuntosalille häpäisemään itseään.

Aikaisemmin siis pidin pimeällä lenkkeilystä. Öisin käveleminen on tunnelmallista, sen tietävät kaikki. Kaupungin valoja, pitkiä varjoja, tähtitaivas… Täysin pimeälle pururadalle eksyminen on samaan aikaan pelottava ja jännittävä kokemus. Kaikin tavoin kaunista.

Iltaisin kävelemisessä oli myös sekin hyvä puoli, että se tuntui turvalliselta silloin kun välitin liikaa siitä, millaisen kuvan tuntemattomat minusta saavat. Lenkkeilijän leikkiminen nolotti kamalassa lenkkiasustuksessani: vanhat talvikengät, pöyheä tuulitakki (jonka hihat ovat oudon pitkät) ja korvilla ruskeat korvalaput (paitsi musiikkia kuunnellessa; korvalaput painavat kuulokkeita ikävästi). Eivät oikeat lenkkeilijät pukeudu noin hassusti.

Sitten kai kasvoin aikuiseksi ja lakkasin välittämästä ihan kaikista typeristä asioista.

Kun aloittelin lenkkeilyä loppukesästä, lenkkeilin tietenkin valoisina aikoina. Ehdin tottua siihen, se tuntui mukavalta. En löydä runollisia kuvaelmia ja kehuja valoisalla kelillä lenkkeilylle. Se on mukavaa. Eikä se ole tämän jutun ydin.

Yritän kertoa siitä, kuinka pimeässä lenkkeily muuttui epämiellyttäväksi sillä hetkellä, kun astuin sammakon päälle.

Syksy on ollut aika sateinen. Kävelyteiden reunoissa on ollut paljon sammakoita, pieniä etanoita ja kastematoja. Niiden väisteleminen on hankalaa, koska tiet eivät ole hyvin valaistuja, ja matelijat sekoittuvat usein puista pudonneisiin lehtiin ja risuihin.

Onnistuin pitkään välttelemään elävien olentojen päälle astumista – hintana se, että säikähtelin usein lehtiä ja risuja ja hypähtelin niiden tieltä typerän näöisesti. En tiedä kuulostaako se jostakusta hassulta, että uhraan mielenrauhani pikkuisten matelijoiden puolesta. Ei minulla ole sille kai mitään järkeviä syitä. Eläimiä ei saa talloa, ihan niin kuin niitä ei sovi syödäkään? Kengänpohjat pilaantuvat?

Lopulta sitten astuin. Kyseessä oli hyvin pieni sammakko, puolta pienempi kuin muut, jotka olen meinannut liiskata (ja jotka ovat odottaneet kuolemaa tyynen uhmakkaina). Sammakko yritti hypähtää pakoon kun se oli jalkani alla, ja sen pieni paine säikäytti minut. Astuin loppuun ja tunsin pienen poksahduksen. Nostin jalkaa samalla tavalla arastaen kuin legon tai muun terävän asian päälle astuttaessa, vaikka ei sattunut.

Säikähdin. Palasin tarkastamaan, minkä päälle astuin. Valaistus oli huono, mutta se näytti sammakon ruholta. Sellaisen hyvin pienen.

Mietin miltä tuntuu poksahtaa. Ei varmaan hyvältä.

Jatkoin lenkkiä ja näin pyörätiellä kuolleen hiiren. Ehkä jokin yliluonnollinen voima teki kaikkensa osoittaakseen, että syksy = kuolema.

En tiedä sekoitanko tämän toiseen iltalenkkiin samalta viikolta, mutta saatoin kuunnella tallomisen hetkellä Ruger Hauerin levyä Erectus. Siinä puhutaan kuolemasta ja siinä on torakka. Torakat tallotaan. Saatoin kuunnella juuri sitä kappaletta. Kuulostaa temaattisesti täyteläiseltä kohtaukselta: tallon sammakon torakantallomiskappaletta kuunnellessa, ja näen sen jälkeen kuolleen hiiren.

Se kohtaus olisi tarvinnut kuitenkin jonkinlaista käännettä – ihan vain ettei olisi ollut niin masentava ja ilmiselvä viestiltään. Ehkä se hiiri olisi voinutkin nousta siitä ylös. Tai ehkä olisinkin älynnyt, että en astunutkaan sammakon päälle, vaan vaikka jonkin sienen, joka poksahtaa päälle astuessa. (En tiedä onko sellaisia olemassa ja jos on niin missä, mutta en keksi nyt mitään muutakaan, mikä voisi poksahtaa).

Sitten olisin huomannut, että syksyllä kannattaakin lenkkeillä, ei se tähän lopu, kohta tulee talvi ja lunta ja vähän valoa ja sitten kevät ja lisää valoa.