Kirjoittamista käsittelevien kirjoitusten kirjoittamisen vaikeudesta

Alkuvuodesta 2013 harkitsin vakavissani jonkinlaisen kirjoitusblogin aloittamista. Olen pohtinut samaa joskus aikaisemminkin, mutta enää en saanut itseäni unohtamaan ajatusta. Tarvitsin jonkinlaisen kanavan ajatuksille, joita en muuten tulisi kirjoittaneeksi minnekään ylös. Kirjoitan eniten pöytälaatikkoon ja joskus muutamaan aikakauslehteen. Jonkinlainen oma alusta tyylikokeiluille ja vapaamuotoisemmille teksteille tuntui sopivan hyvin niiden väliin.

Kesän aikana yritin saada jotain aikaan ja kirjoitin monta aloituskirjoitusta, joissa kerroin tarkoitusperistäni, blogin teemasta ja “missiosta” (ja yritin keksiä sellaisen, koska se tuntui tarpeelliselta) ja hahmottelin kirjoitusten sävyä. Olisiko blogi vakavamielinen? Vai ehkäpä hauska ja vähän huolimaton? Ironinen? Minkälaisesta roolista kirjoittaisin? Kuinka paljon kertoisin itsestäni?

Etsin vastausta kysymyksiin ja mitä ilmeisimmin epäonnistuin, sillä mikään teksteistä ei selvinnyt julkaistavaksi asti. Kysymyksiinkään ei ole vastauksia. Olen yritttänyt etsiä vastausta kysymyksiin myös vaihtelemalla silloin tällöin blogin nimeä, kuvailutekstiä ja ulkoasua.

Tässä alapuolella vielä jotain faktoja tästä blogista, joiden luulen pitävän paikkansa vielä myöhemminkin.

Luulen, että tämä blogi on:

  • henkilökohtainen mutta etäinen
  • hieman kömpelön ironinen
  • hieman kömpelön vilpitön
  • muutenkin hieman sekamelska

Täällä todennäköisesti julkaistaan kirjoituksia:

  • musiikista (todennäköisesti uudesta)
  • elokuvista (todennäköisesti uusista ja vanhoista)
  • kirjoista (todennäköisesti vähän, koska olen laiska lukija)
  • kokoelmia muiden ajatuksista silloin kun en jaksa itse ajatella
  • Muusta elämästä, jos sattuu tapahtumaan jotain mielenkiintoista

Pahoittelut typerästä otsikosta.

Vähän arvaamaton Destroyer

image

 

 

Espanjankielistä Destroyeria en osannut odottanut. Kai olisi pitänyt. Dan Bejar on kuitenkin tehnyt Destroyerina vähän mitä sattuu. Ensimmäinen levy We’ll Build Them a Golden Bridge (1996) koostui epävireisistä demoista, joita ei hyvälläkään tahdollakaan pysty kuuntelemaan – toki paria poikkeusta lukuunottamatta. (Molemmat niistä Bejar levytti myöhemmin uudestaan The New Pornographersissa.)

Sitä seurasi glam rockia David Bowien ja T.Rexin hengessä, ja ehkä jotain muutakin. En ole aivan varma, en ole kuunnellut liian tarkasti 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun levyjä. Your Blues (2004) oli suureellista syntikkapoppia, toki ilman mainittavaa pop-henkisyyttä. Rubies (2006) oli sekoitus aikuisrockia, 1990-luvun kitaraindietä ja aikaisemmin mainittua glamia. Trouble in Dreams (2008) oli villasukkamusiikkia.

Kaputt (2011) oli New Orderin Blue Monday ja Roxy Musicin Avalon, mutta teennäisempi ja muutenkin täydellinen. Lainasin Avalonin joskus kirjastosta. Kuuntelin vähän matkaa ensimmäistä kappaletta, jonka jälkeen lopetin ja poistin koneelta. Odotin vanhempaa Roxy Musicia, johon halusin tutustua. Oletusarvoisesti kaikkien yhtyeiden juustoiseen kasarituotantoon voi tutustua vasta, kun on perehtynyt aikaisempaan tuotantoon. Silloin sitä osaa arvostaa tai vihata oikein.

El Rito on helpoin sijoittaa Destroyerin glamin ja aikuisrockin joukkoon, mutta mikään niistäkään levytyksistä ei ole ollut noin härskin glamia ja häpeilemättömän suoraviivaista. Tai ehkä ne ovatkin olleet, mutta Bejarin laulaminen on ollut se ainoa erottava tekijä, joka tekee niistä omaperäistä. Biisin on säveltänyt joku espanjalaismuusikko. Bejarilla on sukua Espanjassa ja hän on joskus asunut siellä, luin joskus haastattelusta.

Näin Bejar perustelee espanjankielisyyttä:

“It was 2013. The English language seemed spent, despicable, not easily singable. It felt over for English; good for business transactions, but that’s about it. The only other language I know is Spanish, and the only Spanish songs I really know are those of Sr. Chinarro, led by Antonio Luque. I’ve been a decades-long fan of how he conducted his affairs, his strange words, his melodies that have always felt so natural (this is important), his bitter songs about painting the light. Something about them, I knew I could do it…”

Olipas teennäistä, eli täydellistä. Okkervil Riverin Will Sheff sanoi vuonna 2007 The Believerin haastattelussa, kuinka Dan Bejar on teennäinen leikkisällä ja pöyhkeällä tavalla.

“He takes pretension and turns it into this high-school costume show where everybody’s invited in and we all get to pretend to be so grand.”

Ja myös:

“He also has a really clear aspiration to this idiotic rock and roll tradition, and this understanding that it’s supposed to be idiotic, and there’s something very absurd about it.”

Ainakin hieman absurdimmaksi rockin saa laulamalla sitä espanjaksi.

***

Olen usein miettinyt, että suomi olisi Bejarille täydellinen kieli. Suomi on rumaa ja kulmikasta, ja kulmikkuuteen Bejar on aina tähdännyt. (Tai tähtäsi ainakin ennen Kaputtia, jolla tekstit olivat lyhyitä ja laulettavimpia. Levyn ilmestymisen jälkeen Bejar on jaksanut jauhaa jokaisessa haastattelussa mieltävänsä itsensä nyt ensisijaisesti laulajaksi, ei laulunkirjoittajaksi. Melkoinen hyppy itseään aikaisemmin antilaulajana pitäneeltä Bejarilta.) Englanniksi voi laulaa vaikka mitä, ja se kuulostaa useimmiten “oikealta”. Kuulijaa harvemmin ärsyttää.

Suomeksi laulettuna kaikki oletusarvoisesti ärsyttää. Pitää tehdä töitä ollakseen miellyttävä, ja silloin syntyy todennäköisesti jotain latteaa. Kulmikkuus ja ärsyttävältä kuulostaminen on helppoa. “Hyvällä tavalla” kulmikkaalta ja ärsyttävältä kuulostaminen on toki vähän vaikeampaa.