Vastenmielinen Black Ops

image

Kirjoitin jutun sotavideopelien politiikasta syyskuun Maailman Kuvalehteen. Sen voi lukea myös netistä.

Kaikista suosituimpien sotapelien (käytännössä pelisarjat Call of Duty ja Battlefield) poliittisuus on aihe, jota ei kauheasti käsitellä missään, ainakaan Suomessa. Pelien tekijät eivät halua puhua teostensa politiikasta, koska joutuisivat ottamaan kantaa (potentiaalisesti arkoihin) asioihin mukavuusalueensa ulkopuolelta. Voisi olla helppoa puhua itsensä pussiin, jos yrittäisi puolustella sotapelien poliittisia näkemyksiä harkittuina ja tasapainoisina kannanottoina.

Toimittajat harvemmin kysyvät asioista koska ovat pelitoimittajia, eivät politiikan toimittajia. (Itse en ole kumpaakaan, näin selvennyksenä.) Politiikka ei liity pelien tekemiseen, kuluttamiseen ja laadun arviointiin, joihin pelilehdet keskittyvät. Pelaajia harvemmin kiinnostaa politiikka. Tyly yleistys, mutta se pitää enemmän tai vähemmän paikkansa.

Muualla maailmassa asiaa on pohdittu jonkin verran: yliopistoissa, mediassa, blogeissa ja ties missä. Niistä sain itsekin pontta selvitellä aihetta enemmän ja kirjoittaa tekstin. Erityinen suosikkini on tämä murhaavan pitkä ja tarkkanäköinen analyysi Modern Warfare -pelisarjan kehityksestä*, joka sai minutkin – yleensä epäpoliittisten scifi-räiskintöjen parissa viihtyneen pelaajan – lopulta paneutumaan moderneihin sotapeleihin.

Ennakkoon lukemieni juttujen perusteella minulla oli oletus, että pelejä pelatessa vaivaantuisin ja tuntisin hankalia tuntemuksia. Toki niitäkin hetkiä oli, kuten pahamaineinen No Russian -kenttä Modern Warfare 2:ssa, mutta pääasiassa väkivalta ei herättänyt erityisen negatiivisia tuntemuksia; se oli pitkälti kliinistä ja tyyliltään aika hallittua. Poliittinen sisältö herätti lähinnä epäuskoista huvittuneisuutta.

Ainoa poikkeus oli otsikossa mainitsemani Call of Duty: Black Ops.

En käsitellyt pelin politiikkaa jutussa, koska se sijoittuu menneisyyteen, Kylmän sodan aikaisiin tunnelmiin. Jutun pelit sijoittuivat nykypäivään tai lähitulevaisuuteen. Kun otin Black Opsin pelattavakseni, huomasin ettei sen tarinasta ja poliittisuudesta edes voisi sanoa paljoa mitään, mitä ei Modern Warfare -peleistäkin.

Poliittisesti se on aika tylsä ja arka. Siinä tavataan jopa itse John F. Kennedy, mutta tekijät eivät kirjoittaneet  tälle kuin pari repliikkiä, jotka olivat kuin suoraan televisiopuheesta.

Pelissä on venäläinen superkonnakaksikko, joka yrittää saada Yhdysvallat ja Venäjän sotaan, koska niin superkonnat tekevät. Ajatuksen tasolla pidin pelin asetelmasta: Päähenkilö on yhdysvaltalaissotilas, joka joutuu muistelemaan menneitä taistelujaan löytääkseen muistinsa perukoilta numerosarjan, jota mysteerinen joukko kiduttajia tarvitsee johonkin tärkeään sota-asiaan.

Asetelma on tapa hyppiä sodasta ja suureellisesta tapahtumasta toiseen ilman, että kerronta tuntuisi liian epäuskottavalta. Rytmi oli siis aivan yhtä ripeä ja isoja hetkiä täyteen ahdettu kuin toisessa ja kolmannessa Modern Warfaressa.

Mikä pelissä sitten oli vastenmielistä? En saanut tuntemuksesta ihan heti otetta, enkä tiedä olenko vieläkään täysin saanut. Jotain siinä kuitenkin oli, joka teki pahan olon. Tässä viisi syytä, jotka tulivat ensimmäisenä mieleeni.

1. Ruumismäärä

Tämä kiinnitti huomioni jo ensimmäisessä tehtävässä. Luulenko vain, vai lahdataanko tässä pelissä enemmän vihollisia kuin muissa Call of Duty -peleissä? Ainakin kohtauksia, joissa isoja vihollisjoukkoja ammutaan raskailla tykeillä, oli todella monta. Ei sotapeleissä tappaminen minua sinänsä häiritse, tietenkään. Haluan vain, että se tappaminen tuntuu joltain, etenkin kun sitä tapahtuu (jopa COD-pelien maailmassa) oudon paljon.

2. Teloitukset

image

Lähietäisyydeltä puukottaminen on Black Opsissa pitkälti yhtä kevyttä ja kliinistä kuin muissa sarjan peleissä. Huiskis vaan, ja vastustaja on maassa. Nyt onkin kyse pelin skriptatuista teloituksista, jotka eivät olleet ihan niin kevyitä. Niissä hiivitään vastustajan lähelle ja viilletään kurkku auki puukolla tai esimerkiksi pienellä kirveellä. Niissä oli jotain oudon nautiskelevaa.

Yksi mieleen jäänyt tapaus oli eräässä Vietnamiin sijoittuvassa kentässä. Juoksuhaudassa pelaajan kimppuun hyppäsi vietnamilaissotilas. Seurasi käsirysyä, jonka päätteeksi pelihahmo vetäisi sokan irti vihollisen kranaatista, potkaisi vihollisen kauemmas ja pum! Jotain raajoja jäi jäljelle.

Myöhemmässä Vietnamiin sijoittuvassa kentässä pelihahmo hiiviskeli ympäriinsä joen äärelle rakennettujen asutusten lähellä. Yksi vastustaja vetäistiin veden alle, jonka jälkeen tämän kurkku sahattiin auki, ja juurikin sahattiin. Sitten puukoteltiin nukkuvia vartijoita, rintaan ja kurkkuun.

Luulen, että häiritseväksi edellä mainitut tappamiset teki se, että niissä ei ollut mitää draamaa. Pelin hiiviskely on naurettavan helppoa. Ei ole minkäänlaista vaaraa epäonnistumisesta. Väkivalta ei tunnu tasapuoliselta ja “oikeutetulta”, vaan yksipuoliselta. (Call of Duty -pelien väkivallan yksipuolisuus on oman juttunsa arvoinen. Päähenkilöillä voi olla suuria henkilökohtaisia kaunoja pahiksia vastaan, vaikkei pahis olisi tehnyt yhtään mitään päähenkilölle, tuskin edes tietää tämän olemassaolosta. Lopuksi päähenkilö tappaa pahiksen pitkässä ja nautinnollisessa taistelussa.)

Jossain kentässä vastustaja yritettiin teloa kirveellä, mutta se osuikin käteen, ja vasta seuraavalla iskulla kurkkuun. Myöhemmin vastustaja työnnettiin alas katolta, selkä edellä kaiteeseen. Niljakas kräks-ääni perään. Yksi pääpahiksista hukutettiin käsin.

image

3. Vietnam

Jokaisesta Vietnamin sodasta kertovasta elokuvasta se löytyy jonkinlaisena variaationa: kohtaus, jossa helikopteri lennättää nuoria ja komeita sotilaita, CCR tai Rolling Stones soi ja läppä lentää. Sitten soditaan, ja lopussa ei soi iloista musiikkia. Ei ainakaan yleensä.

Black Opsin Vietnamiin sijoittuva tehtävä alkoi kuvaillusti. Sitä seurasi tiukkarytmistä sotimista (sekä aikaisemmin mainitsemani kranaattiteloitus) ja vihollislinjojen taakse rynnimistä (mikä aiheutti kaltaiselleni keholle pelaajalle ongelmia). Lopussa oli iso taistelukenttä täynnä vietnamilaissotilaita, joiden päälle pudotettiin napalmia.

Heti napalmin jälkeen CCR-kopteri pudottautui taivaalta, sama Fortunate Son soi ja hahmot jatkoivat jutusteluaan pääpahiksien hoitelemisesta. Ihan kuin mitään ei olisi juuri tapahtunut; kukaan ei edes ollut oikeasti vaarassa, eikä vihollisia juuri tapettu ihan saatanan epäinhimillisellä tavalla.

Napalmi edustaa Vietnamin sodan epäinhimillisimpiä puolia, ja sen sotakäyttö kiellettiin vuonna 1980. Nyt on 2010-luku. Miten ihmeessä pelintekijät eivät kokeneet tarpeelliseksi suhtautua napalmin käyttöön tippaakaan kriittisesti?

En taaskaan toivo, että Call of Duty -pelin pitäisi olla murjottavia pohdintoja sodankäynnistä ja sen pahuudesta, mutta en pysty käsittämään näin onnetonta pelisilmää tyylin ja vaikutelmien suhteen.

Napalmin käytön pitäisi olla merkittävää.

Ja sen jälkeen ei saa tulla heti Fortunate Son.

4. Kauriinmetsästäjä

image

Vietnamiin sijoittuvien kenttien aikana pelihahmo jäi vangiksi ystävänsä kanssa. Heitä säilytettiin Kauriinmetsästäjästä tutulla tavalla bambuista rakennetussa häkissä vedessä. Hahmot istutettiin pöydän ääreen pelaamaan venäläistä rulettia. Kolmas kaveri kieltäytyi, ja hänet tapettiin. Pelihahmo ja ystävä jäivät pelaamaan. Raivosta kihisten he nousivat vangitsijoitaan vastaan yhden luodin turvin ja pakenivat.

Minua ei varsinaisesti haittaa se, että videopeli lainaa tai mukailee jotain klassikkoelokuvan kohtausta. Interaktiivisuus voi hyvinkin tuoda jotain uutta niihin. Ja ainahan peleissä on kierrätetty ikonisia elokuvakohtauksia tai kuvastoa. Se on helppo tapa antaa pelaajalle tietty vaikutelma ja herättää haluttuja tuntemuksia.

Tässä Kauriinmetsästäjä-lainassa häiritsee (taas kerran) tyylitajun puute ja se, kuinka pelintekijät kääntävät kohtauksen alkuperäisen merkityksen täsmälleen toisin päin sopimaan omiin, taiteellisesti aika olemattomiin ja typeriin tarkoitusperiinsä.

Kauriinmetsästäjä on koskettava näkemys ihmisyydestä ja sen menettämisestä sodassa. Elokuvan alussa vietettiin paljon aikaa hahmojen arkielämässä, etenkin suuressa hääkohtauksessa, jossa hahmoihin tutustutaan, ja suhteita ja persoonallisuuksia syvennetään rauhassa.

Juuri niin luontevan alun takia sotatapahtumat kouraisevat niin syvältä. Elokuva leikkaa kylmästi Vietnamiin, missä päähenkilöt ovat vangittuina. Kaikki toivo on jo mennyttä, kun heidät laitetaan pelaamaan venäläistä rulettia. Kun Robert De Niron esittämä hahmo yrittää tsempata itsensä pistämään kampoihin, se on epätoivoisen miehen epätoivoinen teko.

Kohtaus on lohduton ja inhorealistinen.

Black Opsin kohtauksessa sadistiset, joukkomurhaamisesta nauttivat pahviavatarit puhkuvat “oikeutettua” vihaansa (viholliset tappoivat yhden (1) kaverin) vangitsijoitaan kohtaan, ja peli suhtautuu niiden aggressioiden purkautumiseen makustellen ja intoillen. Kohta lähtee!

Kohtauksen alkuperäisen merkityksen suodattaminen kaikista merkityksistä niin, että jäljelle jää vain pinta ja “siistiä toimintaa”, on sietämätöntä.

5. Kidutus

image

En tarkoita päähenkilön kidutusta, vaan Venäjälle sijoittuvan tehtävän alkua, jossa pelihahmo nyhti tietoja kemiallisten aseiden valmistajalta. Pelihahmo murtaa ikkunasta lasia, syötti sen kidutettavalle ja löi. Peli suhtautui asiaan kuin mitään outoa ei juuri olisi tapahtunut.

Kohtaus oli taas kerran sellainen, jonka moraalittomuutta ei tiedostettu lainkaan. Yleensä hyvät kidutuksen kuvaamiset nyt vain ovat jollain tavalla kriittisiä sitä kiduttamista kohtaan. Se voi toimia tai ei (miten juoni tarvitsee), mutta itse kiduttamista ympäröivät kysymykset käsitellään edes jollain tavalla.

(Kidutus on muutenkin yksi Call of Duty -pelien kyseenalaisista puolista. Ensimmäisessä pelissä vihollisesta hakataan tiedot irti, jonka jälkeen tämä teloitetaan kentällä. Taustalla on jonkinlainen dramaattinen lataus. Pelit ottavat itsestäänselvyytenä, että aseettoman vihollisen saa tappaa, jos vihollinen on tarpeeksi paha.)

Kidutus ei yleensä toimi, mutta peleissä se toimii. Harhaluuloa levitti aikoinaan 24-sarja, joka sai yhden amerikkalaisen sukupolven uskomaan, että terrorismin torjunta on niin hektistä, että kiduttaminen on joskus ainoa vaihtoehto suojella kansalaisia – ja se toimii kymmenessä tapauksessa kymmenestä.

Kukapa nyt yllättyisi, kun Black Ops jatkaa samankaltaisilla linjoilla ja viittaa kintaalle kaikenlaiselle vastuulliselle kerrontataiteelle?

***

Tiedän kyllä, että tämä juttu on vähän kitisevä ja tosikkomainen sävyltään. Odotan Black Opsilta vastuuntuntoista tarinankerrontaa ja pelisarjan tiedostavan jotain kysymyksiä, joihin suurin osa pelaajista ei kiinnitä mitään huomiota.

Haluan puhua näistä seikoista siksi, että pelin pitäisi ehdottomasti nousta teemojensa esittelemien isojen kysymysten tasolle. Jos haluaa tehdä todellisuuteen pohjaavia sotapelejä, joissa käsitellään poliittisia kysymyksiä, pitää olla tarpeeksi älyä ja tahdikkuutta käsitellä niitä fiksusti – ei voi vain laiskasti käyttää niitä omien teinipoikafantasioiden kulissina.

Omia teinipoikafantasioita voi käsitellä paremminkin, kuten Gears of War -pelisarja tekee. Se on rehtiä machoilua ja typeryyttä, ja lajissaan paljon onnistuneempi kuin COD omassaan.

***

Suositeltavaa lukemista aiheesta:

  • Aikaisemmin linkittämäni Call of Duty -analyysi.
  • Black Opsin ensimmäisen kentän Fidel Castro -salamurhajuoni suututti Kuubassa, kertoi The Guardian.
  • Leigh Alexander pohti sotapelejä yleisemmin Kotakussa Modern Warfare 2:n aikoihin.

* = Kirjoittaja, joka esiintyy aliaksella Film Crit Hulk, on ehkä noin kolme-nelikymppinen mies, joka työskentelee elokuva-alalla. Hulkina hän on kirjoittanut esimerkiksi tolkuttoman pitkän (tyyliltään hieman David Foster Wallacen esseitä muistuttavan) raportin Looperista ja Rian Johnsonista, ymmärtäväisen lyttäyksen Twilightista, kaksi kirjoitusta Mass Effect 3:n lopetuksesta sekä elokuvissa nähdyistä Hulkeista, mikä julkaistiin New Yorkerissa. Kirjoitustapa ja nimettömyys tekevät kirjoituksiin paneutumisesta hieman hankalaa (ja monessa yhteydessä mahdottoman lainattavan), mutta suosittelen niitä silti kaikille. Ne ovat ymmärtäväisiä ja tarkkanäköisiä tekstejä (DFW on kirjoittajan iso esikuva), jollaisia kukaan muu ei kirjoita, ainakaan netissä.

Mainokset