Marraskuu (2004) ja Houellebecq


Michel Houellebecqia on usein kehuttu terävästä modernin halukulttuurin ja seksuaalisen vapautumisen satiirista. Satiiri tiivistyy Alkeishiukkasten (2000, WSOY) toiseen päähenkilöön, mennyttä nuoruuttaan ja teinityttöjä pakkomielteisesti janoavaan Brunoon.

Bruno matkustaa 1960-luvun hippien järjestämälle new age -henkiselle seksileirille toiveikkaana, mutta tytöt karttavat kiimaista setää. Vain samanikäinen Christiane, jonka ”kasvot olivat rupsahtaneet ja hieman läikikkäät”, suo Brunolle seksuaalista huomiota.

Christiane tietää, että vanhenevana naisena hän on halukulttuurin häviäjä: miehen seksuaalinen markkina-arvo voi kasvaa vanhetessa, jos mies vaikka menestyy taloudellisesti, mutta naisella se väistämättä romahtaa, sillä naisen ainoa arvo on kimmoisa iho. Tietyn iän jälkeen nainen voi heittää parisuhteelle ja rakkaudelle hyvästit, kun samanikäiset miehet siirtyvät teinityttöjen jahtaamiseen. Christiane käy asiaa läpi houellebecqmaisessa, kiihkottomassa monologissaan:

”’Yksin vanhenevat miehet eivät ole läheskään yhtä säälittäviä kuin naiset. Miehet juovat halpaa viiniä, nukahtelevat ja heidän hampaansa löyhkäävät, sitten he heräävät, jatkavat samaan malliin ja kuolevat pian. Naiset syövät rauhoittavia, joogaavat, käyvät psykologeilla, elävät vanhoiksi ja kärsivät paljon. Heillä on vain heikentynyt, rumistunut ruumiinsa jota tarjota, he tietävät sen ja kärsivät siitä. Silti he jatkavat, koska eivät voi lakata haluamasta rakkautta. Loppuun saakka he ovat rakkauden harhakuvitelman uhreja. Tietystä iästä lähtien naisella on vielä mahdollisuus hinkata itseään kyrpiä vasten, mutta ei enää saada rakkautta. Miehet vain ovat sellaisia, ei siinä muuta.’”

Seksin jälkeen Christiane toteaa Brunolle luonnontieteiden opettajan tarkkuudellaan:

”Huomasin ettet ollut kauhean innostunut pillustani. Se alkaa olla jo vanhan naisen pillu. Kollageenin väheneminen iäkkäillä henkilöillä ja elastiinin pirstoutuminen mitoosissa johtavat vähitellen kudosten kiinteyden ja kimmoisuuden vähenemiseen. Kaksikymppisenä minulla oli kaunis häpy, tiedän kyllä että nykyään isot ja pienet häpyhuuleni ovat jo vähän roikkuvat.”

Christiane on tyypillinen Houellebecqin naishahmo, eli rinnoilla varustettu Houellebecq, joka ymmärtää pelin hengen ja alistuu kohtaloonsa häneen välinpitämättömästi suhtautuvassa kulttuurissa.

Houellebecqin naishahmot ovat tyyniä ja illuusiottomia miesten suhteen. Naiset asettuvat päähenkilöiden eteen polvilleen, koska tietävät sen olevan ainoa tapa olla tekemisissä Houellebecqin sielultaan surkastuneiden päähenkilöiden kanssa. Naiset tietävät, että miehet ottaisivat mieluummin teinitytön, mutta tyytyvän samanikäiseen naiseen huomattuaan olevansa itsekin halukulttuurin häviäjiä; eivät menestyneitä alfoja vaan kolkkoja runkkareita.

Houellebecqin halukulttuurin satiiri osuu joskus, mutta Houellebecqin mielenmaisema on liian kapea sen täsmälliseen kuvailuun. Mies- ja naishahmot ovat haluttomia tarkkailijoita, joita mikään ei liikuta. Paitsi miehiä teinityttöjen saaminen. Houellebecq osaakin kuvata johdonmukaisesti vain mieshahmojen kiiman ja tunne-elämän puuttumisen, mutta jo parin romaanin jälkeen teema tuntuu loppuun kuluneelta – kuten myös ironia siitä, että Houellebecq kritisoi seksikulttuuria pornokirjallisuuden keinoin.

Houellebecq ei pysty osoittamaan, miten halujen tyydyttämiseen keskittynyt kulttuuri vie ihmiseltä kyvyn ja halun välittää toisista ja omia haluja suuremmista asioista, koska Houellebecqin hahmot eivät välitä mistään. Myös asiat, joilla ihmiset houkutellaan halukulttuurin sisään, jäävät kuvaamatta – uskottavasta naisnäkökulmasta nyt puhumattakaan.

***

Merete Mazzarella kuvaa Marraskuun (2004, Tammi) ensimmäisessä novellissa halukulttuurin kauhuun heräämisen naisnäkökulmasta.

Vanhuudenpäiviä lähestyvä kolumnisti Candida on vuosikymmenien ajan tehtaillut kirjoituksia yksinolon autuudesta ja arjen hemmottelusta, jonka kaikkien tulisi suoda itselleen. Toimittajat ovat kuuliaisesti siteeranneet, kun Candida on kertonut viettävänsä joulua ”parhaassa mahdollisessa seurassa” eli yksin takan äärellä nauttien, ja kuvaajat tulleet ottamaan kuvia, joissa Candida poseeraa täydellisesti – mainostajien rahoilla – laitetussa kylpyhuoneessaan.

Novellin alussa Candida odottaa puhelinhaastattelun antamista ja valokuvaajaa. Aamu on nihkeä: suurentava peili räjähtää rikki heti aamusta, eikä aamutoimista irtoa arjen ylellisyyttä. Edes yksin syöminen ei tuota iloa, kun aina jotain jää yli:

”Kaataessaan kahvia suureen luunvalkoiseen aamiaiskuppiinsa hän huomasi, että yli jäänyt banaaninpuolikas oli vielä leikkuulaudalla. Hän tutkaili sitä tarkkaan, siinä ei ollut mitään vikaa. Pienen empimisen jälkeen hän kietaisi kuoren banaanin ympäri ja pani sen jääkaappiin. Hän lorautti kahviin reilusti maitoa ja istuutui sohvalle. Aamukahvista pitää nauttia. Hän yritti nauttia. Hän yritti kuvitella, että joku näki hänen nauttivan. Hän ajatteli, että olisi ehkä pystynyt nauttimaan, jos olisi lämmittänyt maidon.”

Candida katselee itseään kokovartalopeilistä ”kriittisesti, sillä hän oli aina sanonut, että oli tärkeää katsella itseään peilistä kriittisesti, hyvässä valaistuksessa ja nimenomaan kokokuvassa”. Kun vartalossa näkee veltostumisen merkkejä, treeniohjelmaa pitää tehostaa. Vanheneminen kuitenkin etenee säälimättömästi, mikä näkyy laittautumisajan pitenemisessä.

”Noin kuukausi sitten hän oli kirjoittanut kolumnin ajan kulun hyväksymisestä – sen otsikkona oli ’Jos voi hyvin, ei tarvitse pelätä näyttää että on elänyt’, ja hän oli saanut harvinaisen paljon kiitollista lukijapalautetta. Mutta tässä yhtenä päivänä televisiossa oli ollut uusi nuori maskeeraaja, joka oli keskeyttänyt hänen kasvojensa meikkaamisen, ottanut askelen taaksepäin ja katsonut häntä pitkään ja asiallisesti aivan kuin hän olisi ollut jokin esine, väärään paikkaan joutunut tavara, joka oli tiellä, ja sanonut: ’Täytyykin panna vähän paksummalti.’ Hän ei ollut vastannut: ’Minä en pelkää näyttää, että olen elänyt.’ Hän ei ollut vastannut mitään vaan oli vain antanut tyttölapsen lisätä pakkelia.”

Kun Candida antaa puhelinhaastattelua nuorelle toimittajatytölle, hän kertoo mieshistoriastaan. Candida kertoo tottuneesti, kuinka eri miehet hänen elämässään opettivat hänelle eri asioita. 20 vuotta vanhempi mies ”herätti” Candidan seksuaalisesti tämän ollessa teini-ikäinen. Mies halusi Candidan pukeutuvan ”kaksitoistakesäiseksi tai huoraksi”.

”Hänestä oli ihanaa kun poistin kaikki ihokarvat, olin joka paikasta aivan sileä”, Candida kertoo. Kun toimittaja hämmästelee, Candida puolustautuu sanomalla, että fantasiathan ovat luonnollisia:

”’Olen kirjoittanut paljon siitä, kuinka tärkeää on hyväksyä fantasiansa. Juuri hän opetti minulle, kuinka tärkeää se on.’”

”Yhtäkkiä hän kysyi itseltään: kenen fantasiat hän opetti minut hyväksymään?”

Candida kertoo uskoneensa ”molemminpuoliseen vapauteen”, ja meinaa lisätä, kuinka ”pidimme mustasukkaisuutta kapitalistisena tunteena, loukatun omistusoikeuden ilmentymänä”, mutta nielaisee sanansa ennen kuin vaikuttaa 1960-luvun jäänteeltä.

Rakkauden henkisestä puolesta Candidalla ei ole toimittajalle sanottavaa. Hän jää kuitenkin pohtimaan ex-miestään Tomia, jonka jätti, ja joka haikaili Candidan perään vielä vuosia eron jälkeen. Tom ei ole soitellut pitkään aikaan.

Kun ystävätär, jonka kanssa Candida on lounailla yhdessä ylenkatsonut mummoja ja juoruillut piikikkäästi, kertoo menevänsä naimisiin Tomin kanssa, Candidan eksistentiaalinen kriisi napsahtaa käyntiin.

Candida havahtuu siihen, kuinka elämä hauskana ja huolettomana, omaan hyvinvointiinsa panostavana vapaana naisena, on vanhetessa johtanut yksinäiseen elämään. Miehet ovat paenneet Candidan kanssa vaimojaan ja Candida uskotellut itselleen olleensa onnellinen siitä, ettei kukaan heistä halunnut avioitua hänen kanssaan.

Samanikäiset naiset ovat pariutuneet jo ajat sitten ja ovat nyt isoäitejä, joiden ympärillä pyörii elämää, joskus ärsyttävyyteen saakka. Candida yrittää nauttia täydelliseksi laitetusta, elottomasta kodista.

***

Novelli muistuttaa pintapuolisesti Peter Handken, Dag Solstadin, Thomas Bernhardin, Tommi Melenderin ja muiden eurooppalaismiesten eksistentialistisia romaaneja, joissa elämänsä läpi ajelehtineet miehet yhtäkkiä napsahtavat, sisuuntuvat ja näkevät mitättömät elämänsä suomuttomin silmin.

Candidan havahtuminen on mieshahmojen vastaavia karmivampi, sillä se tulee syvältä tietyn elämänmuodon sisältä.

Eksistentialistihahmot ovat ajelehtineet tylsiin elämiinsä omaa nyhveröyttään, ja he kohdistavat raivonsa siitä ulkomaailmaan. Miehet vihaavat ensisijaisesti ympäröivää matalamielistä kulttuuria, ja vasta toissijaisesti – jos lainkaan – itseään ja sitä, kuinka vaivatta he ovat siihen sopeutuneet. Miehet näkevät ympäristön ja itsensä välillä perustavan eron.

Candida sen sijaan on sisäistänyt täydellisesti median ja mainostajien ajatukset yksinolon hienoudesta ja perhe-elämän rajoittavuudesta, ja on vieläpä markkinoinut ajatuksia kolumneissaan. Hän on elänyt todeksi naistenlehtien ideaa vapaasta elämästä, jossa itse ja itsen täyttymys on ainoa olemisen tarkoitus. Sen haitallisuuteen herääminen vie pohjan kaikelta hänen omassa huolella hiotussa lifestylessaan.

Novellissa Candida havahtuu kahteen asiaan. Ensinnäkin siihen, kuinka yksinolo ei tunnukaan yhtä nautinnolliselta kuin millaisena hän on sen mediassa esittänyt. Candida ei varsinaisesti osaa olla yksin, sillä hän on täyttänyt sosiaalisen elämänsä median ihailulla. Kun nuoruus kuihtuu ja valokuvaajat kaikkoavat, nautinnollinen yksinolo muuttuu yksinäisyydeksi.

Toisekseen Candida havahtuu siihen, kuinka utopiat vapaasta seksistä ja estottomuudesta ovat syntyneet miesten haluista, ja miehet ovat hyötyneet niiden mukaan elämisestä eniten. Myös Houellebecq on kuvannut saman tarkasti. Alkeishiukkasissa huomioidaan, kuinka hippien seksikulttien johdossa oli aina miehiä, jotka haalivat itselleen partnereita, kun taas monet muut jäivät vapaasta seksistä osattomiksi.

Mazzarellan hienoin saavutus novellissa on sen osoittaminen, kuinka moderni mediakulttuuri, vasemmistolainen perhevastainen radikaalius 1960-luvulta ja hyperkapitalismi kietoutuvat täydellisesti yhteen.

Kun vaatimaton perhe-elämä julistettiin yksilön vapautta rajoittavaksi, piti olla myös keinoja, joilla yksilö voi toteuttaa vapauttaan. Onneksi kulutuskulttuuri kiihtyi samanaikaisesti ja tarjosi siihen keinoja. Samalla syntyi mediakulttuuri, joka kertoi Candidan kaltaisten ihmisten tarinoita nautinnon etsimisestä, joilla houkuteltiin lisää ihmisiä kulttuurin piiriin. Syntyi koneisto, jonka hyväuskoinen osanen Candida oli.

***

Mazzarella ja Houellebecq analysoivat samoja ilmiöitä samansuuntaisesti, mutta Mazzarellan vahvuus on henkilövetoisuudessa. Houellebecqia kiitellään joskus kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen tasoon keskittymisestä, mutta usein se tarkoittaa sosiologian luentoja muistuttavaa vetelää proosaa ja katseen kohdistamista niin korkealle tasolle, etteivät ilmiöt avaudu koko inhimillisessä laajuudessaan ja herätä tuntemuksia.

Candidan pieni, hiljalleen avautuva havahtuminen tekee halukulttuurin tragediasta juuri niin hirvittävän kuin pitääkin. Mazzarellan proosa on tarkkaa, ja lopussa lukijalle jää pakokauhuinen olo, vaikkei itse olisi elänyt samanlaista elämää. Mazzarella osoittaa, kuinka helppoa ihmisiä on ohjailla lupailemalla halujen täyttymistä, ja miten sen seuraaminen voi jättää tyhjän päälle.

Mainokset

Ilmastoahdistus ja toivo

Vaikka omassa elämässäni asiat sujuisivat kuinka hyvin tahansa, sorrun toistuvasti itsetuhoiseen uteliaisuuteen ja googlaan viimeisimmät ilmastouutiset.

Joskus löydän tietoa uusista, vasta paljastuvista katastrofeista, joita rasittunut maapallo kehittelee katseilta salassa. Niiden paljastuminen on yllätys vain niille, jotka todella uskoivat, että ihmiset voisivat myllätä maapallon uusiksi ja pystyä sekä tunnistamaan siitä aiheutuvat haitat että reagoimaan niihin ajoissa. Eivät pysty, ja siitä tulee lähivuosina monta pistävää muistutusta.

Joskus löydän negatiivisia uutisia, joissa näen hieman sijaa toiveikkuudelle. Nyhdän toivoni siitä, että kuvatut pahimmat skenaariot eivät ehkä ole väistämättömiä; ilmastoherkkyys ei välttämättä ole niin suuri, että pahimmat ilmastoskenaariot voisivat toteutua; ihan kaikki hyönteiset eivät ehkä kuolekaan. Toivoni perustuu siihen, ettei kukaan tiedä globaalin ilmaston kaltaisesta kokonaisuudesta mitään täydellä varmuudella. Yritän olla miettimättä toivoni kääntöpuolta, eli sitä, että kaikki muutokset saattavat osoittautua ennustettua paljon pahemmiksi.

Joskus löydän myös voimakkaampaa toivoa herättäviä asioita. Kun IPCC:n raportti julkaistiin viime lokakuussa, tunsin jonkin aikaa outoa, varovaista tyytyväisyyttä siitä, että vihdoin mediassa ajateltiin ilmastohuolen kuuluvan kaikille, ei vain asiantuntijoille ja ilmastogooglaajille. Ilmastonmuutos lävähti jokaisen median etusivulle. Isot elämäntapamuutokset seuraavat aina pitkäjänteisistä ajattelun ja käytöksen muutoksista, ja ilahduin, että mediassa alettiin vihdoin tuntea velvollisuutta edistää sitä. Väittäisin, että kotimaisissa medioissa kirjoittelu ilmastonmuutoksesta on ollut melko tasokasta ja sitä on ollut viime aikoina riittävästi. Se lieventää ahdistusta joskus.

(Olen sen verran tyytyväinen medioiden ilmastokirjoitteluun, että luen tyynenä jopa Helsingin Sanomien toimittajien toistuvat marmatusartikkelit siitä, kuinka vaikeaa on olla lentämättä, kun junat ja bussit ovat niin hitaista ja Suomessa niin pimeää. Kaikkien pitää saada käsitellä vaikeita muutoksia, myös hipsteritoimittajien.)

Voimakkainta toivoa minussa on viime aikoina herättänyt koululaisten ilmastolakkoilu. Lakkoja on ollut vasta vähän, eikä vielä ole mahdollista sanoa, millainen ja kuinka laaja vaikutus niillä tulee olemaan, mutta viesti on kirkas: nuorista tuntuu mielettömältä opiskella tulevaisuuttaan varten, kun tulevaisuus on vaarassa. Parhaimmillaan lakot lähettävät poliitikoille selvän viestin siitä, ettei kaikki voi jatkua niin kuin on jatkunut; nuoret eivät suostu siihen. Olen lukenut vaikka kuinka paljon ilmastofilosofien horinaa oikeista tavoista suhtautua ilmastonmuutokseen, mutta en ole nähnyt heistä kenenkään esittävän mitään noin suoraviivaista ja rohkeaa. Kaikki pisteet nuorille.

Ajoittain löydän positiivisia uutisia: jonnekin on istutettu paljon puita, tietoisuus hiilinieluista kasvaa, yritysmaailma havahtuu siihen, ettei tuotteita voi myydä hukkuneille ja kärventyneille. Usein joudun varta vasten lisäämään hakusanoihini jonkin positiivisen adjektiivin, että löydän tällaisia uutisia. Vaikka niin tekeminen tuntuu epätoivoiselta yritykseltä lietsoa toiveikkuutta, suosittelen sitä muillekin ilmastoahdistuneille. Kaikki tietävät, että mediassa korostuvat ikävät asiat; hyvien uutisten etsiminen on hyväksyttävää tasapainon hakemista, eikä sen falskimpaa kuin kauhistuttavien (eli tavallisten) uutisten etsiminen.

Jonkin verran saan toivoa myös BIOS-tutkimusyksikön kaltaisten tieteellisten toimijoiden kärsivällisestä ja kunnianhimoisesta työstä. BIOS:n julkaisut ovat tarkkaan punnittuja ja paneutuneita, ja niistä saa uutisia laajemman kuvan eri ilmastokysymyksistä. Ilmastonmuutoksen haltuun ottaminen lukemalla ja pohdiskelemalla haiskahtaa tietenkin nojatuoliinsa kangistuneen ihmisen korviketoiminnalta kun pitäisi tehdä jotain hyödyllisempää, mutta en jaksa syyllistyä. Kaikki toiminta, jolla voi samanaikaisesti sekä pysyä tietoisena asioiden todellisesta tilasta että herätellä itsessä hieman toivoa, on hyödyllistä.

***

Ilmastoahdistukseni määrä vaihtelee jopa päivittäin, kuin myös suhtautumiseni siihen. En siksi osaa sanoa siitä mitään kokoavaa. En tiedä, miten siitä pääsee irti, tai onko siitä edes syytä luopua. Yllä kirjoittamastani huolimatta en edes tiedä, kannattaako ilmastonmuutoksesta lukea pakkomielteisesti vai ei! Joskus lukiessani ahdistun, joskus en. Kukin tavallaan? Jaksamisen mukaan? Pahoittelut latteuksista.

Sen tiedän varmasti, ettei toivosta luopumiselle ole pakottavia syitä. Kuin myös sen, että toivossa eläminen on aivan järkyttävän hankalaa. Siksi siitä on kirjoitettu hyllykilometreittäin hengellistä kirjallisuutta. Oli sitten hengellinen ihminen tai ei, kannattaa toivossa elämistä harjoitella. Etenkin jos aikoo googlailla ilmastonmuutosuutisia.

Kysymyksiä mediasta 4

Miksi tyhjänpäiväisiä puheenvuoroja ja somepostauksia pidetään mediassa rohkeina?

Vastaus: Koska median käsitys rohkeudesta on nykyaikainen, eli psykologisoitunut ja vesittynyt.

Perinteisesti tekoa on pidetty rohkeana, jos ihminen laittaa jonkin oman hyvänsä vaaraan saavuttaakseen jotain. Helpoin – ja äärimmäisin – esimerkki on sotilas, joka lähtee sotaan ajaakseen kotimaansa etua, ja taistelussa kantaa haavoittuneen ystävän eturintamasta riskeeraten oman henkensä.

Modernissa käsityksessä rohkeana pidetään usein tekoa, jonka tekemällä yksilö vaarantaa ainoastaan oman ja muiden käsityksen itsestään. Kun julkkis paljastaa, että hän on sairastanut masennusta, hän riskeeraa julkisen kuvan itsestään tasapainoisena, ei-masentuvana ihmisenä. Hän saattaa kokea itsensä rohkeaksi, koska myöntää itsestään piirteen, jota ei haluaisi myöntää. Taustalla on hahmotustapojen psykologisoituminen siinä mielessä, että pientäkin oman imagon ja identiteetin vaarantamista pidetään riskin ottamisena ja rohkeutena, vaikka teolla ei tavoiteltaisi mitään ulkopuolista hyvää.

Toki julkkis voi sanoa, että hän pyrkii normalisoimaan mielenterveysongelmista puhumista. Masennus on kuitenkin normalisoitunut parin viime vuosikymmenen aikana niin paljon, että paljastaja ei oikeastaan vaaranna itseään lainkaan avauksellaan, vaan myötäilee ympäristön arvostuksia ja liittyy avautujien suureen joukkoon. Luultavasti hän hyötyy avauksestaan saamalla empatiaa ja ymmärrystä.

Otetaan toinen esimerkki. Mietitään televisiotoimittajaa, joka kirjoittaa seksuaalista häirintää vastustavan liikehdinnän alettua kolumnin, jossa pyytää anteeksi sitä, että on vaiennut seksuaalisesta häirinnästä. Televisiotoimittaja ei yksilöi kirjoituksessaan, mistä ja milloin hän on vaiennut, mutta avausta pidetään silti ”hätkähdyttävänä”. Hän on osoittanut rohkeutta paljastamalla luonteensa heikkouden ja pyytämällä sitä anteeksi.

Kun televisiotoimittajan läheinen yhteistyökumppani vuosikymmenien ajalta paljastuu sarjaraiskaajaksi, jonka toiminnasta on tiennyt koko lähipiiri, televisiotoimittaja kiistää tienneensä asiasta mitään ja esittää järkyttynyttä. Kun huomautetaan, että televisiotoimittaja kirjoitti yhteistyökumppanin kanssa kirjan, jossa kuvataan erästä väitetyistä raiskauksista niin, että hän olisi ollut sen aikaan samassa huoneistossa, televisiotoimittaja sanoo, että kirja on fiktiota, hän ei osallistunut sen kirjoittamiseen ja on hädin tuskin edes lukenut sitä.

Kun televisiotoimittajalla olisi mahdollisuus osoittaa aitoa rohkeutta ja myöntää, ettei puuttunut yhteistyökumppanin toimintaan, vaikka oli kuullut siitä vähintäänkin jotain, hän esittää tietämätöntä. Televisiotoimittaja oli valmis rohkeuteen silloin, kun siitä oli hänelle yksinomaan hyötyä eikä haittaa. Kun hän voisi laittaa maineensa oikeasti peliin ja sanoa, että hän oli kuullut asioista mutta ei tehnyt niiden suhteen mitään, hän vaikenee.

Kenties hän toivoi, että julkisuudessa on jo ehtinyt muodostua hänestä ennaltaehkäisevän anteeksipyynnön myötä kuva katuvana ihmisenä, eikä kukaan odota häneltä oikeaa anteeksipyyntöä. Televisiotoimittajan mediataktiikka vaikuttaa onnistuneelta.

Videopelit, koukkuun jääminen ja taide

Aloin viime kesänä hahmotella kirjoitusta videopelien koukuttavuudesta ja turhuuden kokemuksista, joita pelaaminen joskus synnyttää. Kesäni oli täynnä iloisia muutoksia, mutta sisälsi myös tukalaa stressiä, johon reagoin saamalla pakkomielteen kunnostaa Assassin’s Creed: Brotherhoodin 1500-luvun Rooman jokaisen kaupan ja säästää tarpeeksi rahaa Colosseumin ostamiseen.

Kun ryntäilin ympäri pelialuetta tekemässä tylsämielisiä askareita, jotta voisin saavuttaa typeräksi tietämäni tavoitteen vain, että saisin hallinnan tunteen haastavassa elämänvaiheessa, koin oivaltaneeni jotain videopelien luonteesta. Huomasin, kuinka pakkomielteisiä, todellisuuspakoa janoavia puoliani käytettiin hyväksi tavalla, joka tuotti alkeellisen tyydytyksen hetkeksi, mutta heti kun stressi oli tiessään ja numeroiden kasvattamisen ja Colosseumin omistamisen halpa ilo hälveni, tuntui kaikki turhalta. Huomasin, etten ollut nauttinut pelaamisesta enää aikoihin, joten lopetin.

Kun syksy ja opinnot saapuivat, jäin koukkuun Pro Evolution Soccer 6:een ja aloin tahkota pitkiä kausia kauden 2006–2007 Tottenhamin managerina. (Suosin vanhoja pelejä; en ole ostanut uusia pelikoneita ja pelejä syistä, jotka toivottavasti välittyvät tästä kirjoituksesta.) Kun en iltaisin saanut unta, mietin uusia muodostelmia ja suunnittelin pelaajaostoksia. En muista, että olisin sitten lapsuuden haaveillut videopeleistä ja kaivannut niiden pariin kun en ollut pelaamassa. Joskus jokin tarinapeli saattaa viedä ajatukseni muutamaksi viikoksi, mikä kuitenkin loppuu pelin loppuessa. Urheilupelin kaltaisen pelin kohdalla päätepiste ei saavu – taidot vain paranevat ja peli muuttuu antoisammaksi. Siksi pidin monen viikon mittaisia taukoja, sillä tiesin, että jos pelaisin yhtenä iltana, haluaisin pelata kaikki illat. Tunsin olevani taas kerran alhaisempien puolieni vanki.

Kytkin kirjoitukseeni mediassa kesällä käydyn keskustelun Fortnitea pelaavista lapsista ja heidän vanhemmistaan. Yksi vanhempi oli huolissaan, koska lapsi puhui pelistä koko ajan ja oli huolestuttavan jännittynyt, kun vihdoin pääsi pelaamaan peliä viikon ainoana pelipäivänä tunniksi. Haastattelussa pelilobbari sanoi, että on ymmärrettävää, jos lapsi puhuu pelistä taukoamatta ja suhtautuu pelihetkeen stressaten, kun peliaikaa on niin vähän. Lobbari piti kohtuuttomana, että pelihaluisia lapsia verrataan alkoholistin kaltaiseen riippuvaiseen, mutta vertasi silti sujuvasti lapsia aikuisiin, jotka odottavat koko viikon viikonloppua ja juomisen aloittamista. Ilmeisesti pelilobbarilla ei ole käyttöä johdonmukaisuudelle, mutta relativismi, jossa riippuvuudet ovat hyvä juttu ja lastenkin pitää saada omansa käyntiin mahdollisimman nuorina, on hyödyksi.

Kirjoitus jäi hautumaan, koska otteesta tuli kansankynttilämäinen (edellisen virkkeen hengessä), enkä oikein tiennyt, mitä muuta halusin sanoa. Videopelit koukuttavat ja pelilobbarit ovat lobbareita siinä missä muutkin. Yritin ilmaista skeptisyyttäni koko puuhaa kohtaan ja sanoa, että videopelien luonteesta pitäisi puhua kriittisemmin ja rehellisemmin.

***

Aihe palasi mieleeni, kun luin V. S. Luoma-ahon kaksi erinomaista kirjoitusta videopeleistä ja hänen kokemastaan vedosta niitä kohtaan. (Linkit kirjoituksen lopussa.) Luoma-aho sanoo kirjoituksissa kaiken, mitä itsekin yritin mutta paremmin.

Ensimmäisessä kirjoituksessa hän kuvailee haastavan Hollow Knightin pelaamista ja sitä, kuinka monta tuntia vaatineen pomotaistelun päihittäminen alkoi voiton jälkeen tuntua tyhjältä: ”Taistelun jälkeen oloni on lähinnä vähän hölmö ja lammasmainen, kuten kaikkien tekojen jälkeen; tähän käytin juuri aikaa vain siksi, että jotain tekisin.”

Luoma-aho pohtii haastavien pelien tuottamaa saavutuksen tunnetta, mutta kokee hakevansa itse peleistä enemmänkin ”tasaista immersiota, tilaa jossa oleskella”. Pelit tarjoavat sekä paikan, jossa yksinkertaisesti oleskella, että paikan, jossa suorittaa asioita; olla toiminnallinen tavalla, joka vaikuttaa ympäröivään maailmaan selvästi.

Toisessa kirjoituksessa Luoma-aho kuvailee tarkemmin peleissä toimimisen viehätystä. Pelien ”täydellinen, hallittu ja keinotekoinen determinismi aikaansaa sen, että valinnoillamme on, omasta ajatuskyvyn ylittävästä deterministisestä universumistamme poiketen, merkityksellisiä seurauksia ja vaikutuksia; pelihän etenee vain, mikäli teemme juuri oikean valinnan. Vastaavasti omassa maailmassamme ei tunnu tapahtuvan mitään, oli valinta elämässämme mikä hyvänsä”.

Siksi pelimaailmoihin syntyy herkästi kaipuu:

”Pelit tulevat uniin ja ajatuksiin pakko-oireen omaisesti, niiden luomat aivoradat iskostuvat ja muodostuvat sormien kautta. Ne aiheuttavat unettomuutta. Niiden systeemejä alkaa ikävöidä. Meidän maailmastamme haluaa pois, että pääsisi takaisin täydelliseen pelimaailmaan, jossa asioilla on mieli ja merkitys.”

En referoi ja lainaa kirjoituksia sen tarkemmin, suosittelen lämpimästi lukemaan ne. Niistä löytyy hienoja ajatuksia videopelien koukuttavuudesta, pelimaailmojen viehätyksestä ja muustakin. Kirjoitus herätti minut jatkamaan omaa pohdintaa suhtautumisestani pelaamiseen, vaikkei minulla erityistä lisättävää olekaan.

***

Pelit herättävät minussa skeptisyyttä ennen kaikkea siksi, etten usein voi luottaa siihen, että pelaaminen olisi etuni mukaista. Edusta puhuminen on hölmöä, sillä videopelit ovat viihdettä, mutta tarkoitan sillä löyhästi jonkinlaista onnistunutta viihtymistä, josta ei jää tyhjä ja huijattu olo jälkikäteen. (Joskus pelaamista motivoi, ainakin teoriassa, viihtymisen sijaan halu kokea taidetta, mutta siitä lisää myöhemmin.)

Viihtyminen voi olla antoisaa, eri tunteita ja kokemuksia herättävää, tai se voi olla ohutta, numeroiden kasvattamiseen ja asioiden järjestelyyn liittyvää puurtamista ja pelin antamien päämäärien tavoittelua ihan vain jonkin tekemisen ilosta. Peleissä yleensä yhdistyvät molemmat ulottuvuudet, sillä peleissä toimiminen on yleensä pienten ongelmien ratkaisemista ja askareiden tekemistä, mutta toimintaa motivoi laajempi mielekkyyden kokemus, joka syntyy esimerkiksi tarinasta ja pelimaailmasta. Joskus varsinainen pelaaminen voi olla sen verran koukuttavaa, että laajemman mielekkyyden puutteesta ei välitä, kuten Assassin’s Creed -esimerkissäni. Silloin on pelintekijän taituruuden, oman ahdistuksen ja aivojen uhri.

Pelaaja motivoidaan tuollaiseen tyhjäkaloriseen pelaamiseen joskus lupaamalla mielekästä tekemistä myöhemmin. Esimerkiksi World of Warcraftin kaltaisissa peleissä pelaajan täytyy suorittaa loputtomasti pieniä, toisteisia tehtäviä parantaakseen hahmon tasoa ja päästäkseen oikeasti kiinnostavien tehtävien pariin, kuten taistelemaan isoja pomoja vastaan killan kanssa. Askareiden tekeminen tarjoaa jatkuvasti pieniä saavutuksen tunteita ja kokemuksen tavoitteellisuudesta, mutta ennen kaikkea sitoo pelaajan pelimaailmaan. Pelimaailma on paikka, jossa on aina jotain tekemistä.

Esimerkiksi Assassin’s Creed -peleissä on runsaasti turhanpäiväisiä tehtäviä, joiden tarkoitus on saada pelaaja roikkumaan pelimaailmassa pidempään. Tehtävät ovat tylsämielisiä, enkä keksi niiden suorittamiselle muita syitä kuin tylsyyden, halun tehdä edes jotain oikeaa maailmaa upeammassa pelimaailmassa (ja pelien keskiaikaiset suurkaupungit todella ovat upeita) tai pakkomielteisen suorittamisen tarpeen. Kun pelin suoritusprosentti hilautuu kohti sataa, on elämä hetken verran kunnossa.

En halua liioitella omia pakkomielteisiä piirteitäni pelaajana: yleensä osaan laittaa pelin syrjään, jos koen, että peli odottaa minulta liian vahvaa sitoutumista itseensä eikä arvosta aikaani. Esimerkiksi toissa kesänä pelasin Metal Gear Solid V:ta ostettuani sen alennuksesta. Vaikka peli oli kohtalaisen hyvä, lopetin pelaamisen kesken, koska peli luuli, että haluan kehittää merellä kelluvaa jättitukikohtaa, käyttää jatkuvasti aikaa uusien varusteiden kehittelyyn ja rakentaa omaa palkka-armeijaa yksi kaapattu ja aivopesty sotilas kerrallaan. Lisäksi tehtäviä edelsi aina parin minuutin intro, jonka aikana hahmo lennätettiin helikopterilla Afganistanin erämaahan. Erämaan monen kilometrin mittaiset etäisyydet piti taittaa hevosella. Tehtävän lopuksi piti vielä tilata helikopteri, jonka saapumisessa kesti taas minuutteja.

Peli oli täynnä turhaa odottelua ja puurtamista, jolle keksin perusteluksi vain sen, että peli uhmakkaasti kokeili, kuinka paljon siedän tylsyyttä viihdyttävää tekemistä odottaessa. Kun pelaaja upottaa aikaa yhä enemmän peliin, sitoutuu pelaaja siihen yhä voimakkaammin eikä halua heittää uhrattua aikaa hukkaan, niin hölmöltä kuin logiikka kuulostaakin. Itse lopetin pelaamisen kesken, koska tiesin, että muuten sitoudun peliin kunnolla enkä tee mitään muuta seuraavina viikkoina. Odotusaikoina kiristelisin hampaita, mutta pelaisin silti.

Olen lukenut kauhulla arvosteluja Red Read Redemption 2:sta, joka ilmeisesti on lännenelämän simulaatio, jossa omaa hahmoa ja hevosta pitää säännöllisesti ruokkia, ja kokonainen peli-ilta saattaa kulua paikasta toiseen siirtyessä. Animaatiot ovat realistisen pituisia, kun pelihahmo nylkee peuran tai tarkastelee papupurkkia. Pelin realismi on ilmeisesti niin syvää ja aikaavievää, että olisi sujuvinta, jos pelaaja suosiolla hylkäisi oikean elämän.

Monissa arvioissa peliin suhtauduttiin hankalasti: samalla ihasteltiin realismia ja tekemisen runsautta, mutta myös pohdittiin, meneekö peli jo liian pitkälle. Kenellä on aikaa pelata tällaista? Kuinka paljon immersiota parantavaa puuhastelua pelaajalta voi edellyttää? Ja miksi pelin hienoja hetkiä odottaessa pitää tehdä niin kauhean paljon tylsiä asioita?

***

Koukuttavien ja sitouttavien piirteiden takia suhtaudun pelien taiteelliseen luonteeseen epäröiden. Pelit ovat joskus syviä ja ainutlaatuisia kokemuksia, joilla on taiteellista arvoa. Pelit sinällään eivät ole taidetta – koska Pro Evolution Soccer 6 ei ole taidetta – mutta niissä on ilmeinen potentiaali taiteeseen, jota jotkin pelit hyödyntävät hyvin.

Silti en koe tulleeni peleistä henkisesti ravituksi samalla tavalla kuin muista taiteista. En koskaan tunne samaa aistien avautumista ja ymmärryksen laajenemista, jonka parhaat elokuvat ja kirjat tuottavat. Niiden jälkeen maailmaa katsoo eri silmin, ainakin jonkin aikaa.

Pelit tuottavat minussa vain olon siitä, että haluan takaisin niiden pariin. Ne saavat oikean maailman tuntumaan valjulta. Pelit virittävät minut todellisuudesta poikkeavalle taajuudelle. En koskaan pysty siirtymään lennosta peleistä kirjojen lukemiseen, sillä peleistä jää keskittymishäiriöiset aivot, jotka odottavat, että melkein kaikkia aisteja hivellään, ja edellyttävät, etten itse joudu tekemään kauheasti töitä kokeakseni jotain merkityksellistä ja säväyttävää, esimerkiksi ajattelemaan ja kuvittelemaan.

Joku voisi huomauttaa, että kokemus johtuu pelaamistani peleistä. Tässä kirjoituksessa mainitut esimerkit ovat toimintapelejä, ja aikaisemmin sanoin, että haluan viihtyä pelien parissa. On olemassa myös hiljaisempia, pohdiskelevampia pelejä, jotka yrittävät ilmaista taiteellisia näkemyksiä pelimekaniikoillaan. Olen pelannut niistä joitakin.

Papers, Please kuvaa hienosti totalitarismia ja laittaa pelaajan toimimaan oivaltavasti sen puitteissa. This War of Mine kuvaa tunteikkaasti sodan keskellä elämistä ja konkretisoi moraalisia ristiriitoja, joita siitä syntyy. (Peli ohjaa kenties liian voimakkaasti ajattelemaan, että sota saa ihmiset heti niin sanotusti laittamaan luonnontilat tulille ja menemään ryöstämään naapurin mummon, mutta ainakin peli antaa pelaajalle mahdollisuuden tehdä moraalisia päätöksiä itse ja pysyä hurskaalla linjalla, vaikka lopputuloksena olisi omien hahmojen kuolema.) Ja on olemassa myös Journey, jossa pelaaja haahuilee ja tunnelmoi autiomaassa.

En kiistä kyseisten ja muiden samantyylisten pelien taiteellista arvoa tai toisten kokemuksia niiden taiteellisuudesta. Skeptisyyteni pohjaa siihen, että jopa tuollaiset taidepelit tekevät maailmasta silmissäni tylsemmän ja tunnen itseni niiden jälkeen keskittymishäiriöiseksi. Ehkä taustalla on sinisen valon tuottama rauhattomuus tai jotain muuta hyvin yksinkertaista. Taidepelien jälkeen maailma ei kuitenkaan tunnu kauniimmalta.

***

Mietin joskus moraalifilosofi–kirjailija Iris Murdochin käsitystä taiteesta, etenkin kun mietin, minkä teennäisen koukkauksen tekisin videopelejä käsittelevässä kirjoituksessa. Murdochin mukaan taiteen tehtävä on kertoa ihmiselle jotain transsendentista hyvästä ja opettaa elämään moraalisesti. Suurin osa taiteesta kuitenkin epäonnistuu ja vain pöyhii tekijänsä ja kokijansa egoja.

Murdochin käsitys oli osa laajempaa moraalifilosofiaa, jossa on olemassa metafyysinen hyvyys, josta ihmiset voivat tietää hieman esimerkiksi luontoa tarkkailemalla ja taiteen kautta, mutta jota ei pystytä koskaan tyhjentävästi kuvailemaan. Nykyperspektiivistä filosofia kuulostaa vanhahtavalta: jos metafyysinen käsitys moraalista oli henkitoreissa jo Murdochin kirjoittaessa 1960–1970-luvuilla, on se vuonna 2019 pitkälti kuollut. Tilalla on (vapaasti kärjistäen) evolutiivisia käsityksiä moraalin synnystä ja moraalisen toiminnan näkeminen sopimuksellisuutena, johon ei juuri sisälly kiinteitä ja ehdottomia sisältöjä. Myös taiteen moraalisesta tehtävästä puhuminen on mummopuhetta, ja suurin osa taideintoilijoista ajattelee, että taiteen tehtävä on näyttää asiat niin kuin ne ovat, tuomitsematta. Tietenkin on olemassa rajoja, joita taide ei saa ylittää, ja kaikilla on jokin käsitys taiteen ja moraalin oikeasta suhteesta, mutta moraalista opettavuutta ei juuri koskaan käytetä taiteen hyvyyden kriteerinä. Korkeintaan moraalin puute voi huonontaa taidetta.

Harva lukemani kirja tai näkemäni elokuva täyttää Murdochin kireitä vaatimuksia, ja suurella osalla ei ole merkittävää suhdetta moraaliin, mitä en välttämättä pidä moitteena. Olen kuitenkin muovaillut Murdochin näkemyksestä löyhemmän ohjenuoran, jonka mukaan hyvällä taiteella on aina, edes jossain mielessä, kokijansa etu mielessä. Tuotettu etu voi olla vaikka moraalin opettaminen, aistien avaaminen tai ajan hyödyllisesti viettäminen jollain toisella kriteerillä. Hyvä taide ei ole ihmiselle haitaksi tai hyödytöntä. Hyvä taide on anteliasta ja pyyteetöntä.

Iso osa videopeleistä sisältää ihmisten murhaamista ja muuta öykkäröintiä, joten niiden kohdalla moraalista puhuminen on tunnetusti haastavaa, ehkä jopa mahdotonta. Mutta jos mietin pelejä taiteena ylläolevan valossa, eli tuntuvatko ne anteliailta ja hyödyllisiltä ja pelaajaa arvostavilta, ne epäonnistuvat. Liian usein pelit vaativat, joko suoraan tai välillisesti, että hylkään muun maailman ja uppoan niiden maailmoihin olemaan ja puuhastelemaan. Pelit kiihdyttävät ja koukuttavat ja paljastavat, että olen pohjimmiltaan vain dopamiinin perässä juokseva liisteriaivo, joka pitää asioiden tekemisestä ja taiteellisista totuuksista vain, jos näkee selviä syy–seuraussuhteita ja saan tekemisistään joko moitteen tai palkinnon. Videopelit latistavat egoni, joka haluaisi uskoa, että olen ihminen, joka ei tarvitse kiihkeää aististimulaatiota ja sijaismaailmoja oppiakseen jotain totuuksia maailmasta.


Alussa oli sana: ”Pelaamisesta, osa I: intensiteetti, palautekierto, riippuvuus”

Alussa oli sana: ”Pelaamisesta, osa II: tilallisuus, maailma, sielläolo, eskapismi”

 

Vuokratyöfirmoista

Haluaisin kuulla opiskelijoista, jotka ovat tyytyväisiä kokemaansa kohteluun vuokratyöfirmoissa. Ymmärtääkseni heitä on. Olisi kiinnostava tietää, miten heidän kokemuksensa eroavat omistani, jotka ovat olleet seuraavanlaisia.

Haen työtä, jonka tarjoajaksi paljastuu vasta haastattelua sopiessa vuokratyöfirma. Työtä on kuulemma paljon tarjolla, vaikkei vielä voida kertoa missä ja milloin. Haastattelija ei kysy juuri mitään, vaan alkaa esitellä työn käytännön asioita, kuten vuorojen varaamiseen tarkoitettua sovellusta. Silloin epäilykseni heräävät, sillä olen ilmeisesti kesken haastattelun jo saanut työpaikan. Laitan sen kuitenkin CV:ni ja huolellisen hakemuskirjeen piikkiin. Haastattelija sanoo ilmoittavansa, kun työ on selvillä. Ilmoitan puolisolle saaneeni töitä.

Menee viikkoja, kuukausia, ja saan välillä muutaman tuurausvuoron. Lopulta ymmärrän, ettei työtä ole oikeasti tarjolla luvatussa määrin, vaan kohtaloni on sama kuin aikaisemmassa vuokratyöfirmassa, jossa työskentelin: olen ollut osa laajaa rekrytointiaaltoa, jolla vuokratyöfirma on hankkinut itselleen lyhyitä tuurauksia tekevää työntekijäreserviä, jolle ei olla tarjoamassa mitään pitkäkestoisempaa. Vuokratyöfirman bisnestä on tämän liki ilmaisen työntekijäreservin myyminen yrityksille. Yritykset ostavat lupauksen tuuraajien reservistä, joka on niin laaja, ettei yksikään vuoro jää tekemättä.

Kun vielä odotan minulle luvattuja töitä, saan edellisestä vuokratyöfirmastani tekstiviestin, jossa kysytään, olenko kiinnostunut jostain työtehtävästä. Vastaan kyllä tietyllä englanninkielisellä fraasilla, jotta kiinnostukseni rekisteröityy tietokonejärjestelmään. Sen jälkeen en kuule työstä mitään. (Robotiksi pakottautuminen on nöyryytyksistäni pienin.)

Kun olen vihdoin sisäistänyt, ettei töitä ole tiedossa tarpeeksi, hankin toisen työn, joka on etätyö. (Niistä olen kirjoittanut jo aiemmin.) Töitä kuulemma riittää; niitä on jopa liikaa. Niin olisikin, jos kanssani samaan aikaan ei olisi rekrytoitu 39 muuta työntekijää, joille on luvattu sama määrä töitä. Tarjolla olevat työt hujahtavat hetkessä, kun 40 uutta työntekijää taistelee töistä 40:n aikaisemman kanssa. Edes surkea palkka ei vaikuta: aina on joku, jolle työ kelpaa.

Nyt minulla on periaatteessa kaksi työtä. Yritän hankkia vielä kolmannen, jossa pääsisin jopa työskentelemään, mutta minua ei valita, koska en pysty olemaan tarpeeksi poissa opinnoistani täyttääkseni työvuorolistoja, joista toiset opiskelijat ovat jo valinneet itselleen sopivat vuorot. (En aina edes halua olla opinnoistani poissa: satun pitämään opiskelusta ja suhtaudun siihen häpeällisen vakavasti.)

Ainoa tapani ilmaista katkeruutta huijatuksi tulemisesta on kieltäytyä niistä harvoista töistä, joita minulle vuokratyöfirmasta tarjotaan ja toivoa, että se aiheuttaisi firmalle jotain haittaa. Mutta ei se aiheuta, koska aina löytyy joku, joka on valmis tekemään työt. Kuten juuri työttömäksi jäänyt keski-ikäinen, tunnollinen henkilö, jolle töiden tekeminen on itsestäänselvyys, ja joka ei ole vielä huomannut, ettei vuokratyöfirma tule koskaan arvostamaan hänen tunnollisuuttaan.

Eikä vastarintaani edes huomattaisi, koska kukaan firmassa ei tunne minua: varaan työni sovelluksen kautta, ja kun joskus joudun soittamaan yritykseen, puhun joka kerta eri ihmisen kanssa. Ja vaikka kieltäytyisin töistä, olisin edelleen luku reservissä, jota vuokratyöfirma yrityksille myy.

***

Tämä on itsestäänselvyys, mutta sanon silti: vuokratyöfirmojen kannattavuus pohjautuu siihen, että työntekijöiden aiheuttamat kulut on minimoitu. Ainoat kulut ovat työvuoron palkka, palkanmaksun käsittely ja rekrytointi. (Sovellusten myötä edes työntekijöiden kanssa viestittelyyn ei kulu työaikaa.)

Kun vuokratyöfirmat mainostavat työaikoja ”joustavina”, tarkoittavat ne käytännössä sitä, että kaikissa epäsymmetrian tilanteissa työntekijä kärsii. Jos työntekijä ei pysty tekemään tarjottua työtä (”saat valita itse työaikasi!”), hän jää ilman rahaa. Vuokratyöfirmalla ei ole mitään velvollisuutta, ei työsopimukseen kirjattua tai moraalista, tarjota työntekijälle tarpeeksi töitä, että hän saisi toimeentulon. Työntekijä voi joko tehdä kerran viikossa tarjotun nelituntisen työvuoron tai pysyä sitäkin köyhempänä.

Kun yritys ostaa vuokratyöfirmalta ikuisen minimipalkan työväkeä, se säästyy kuluilta, joita vakituisista työntekijöistä aiheutuu. Haluaisin kuitenkin tietää, kuluvatko kaikki nämä säästöt vuokratyöfirman palkkioihin. Helpottaako vuokratyöfirman käyttäminen yrityksen arkea niin paljon, että sitä kannattaa käyttää sen sijaan, että palkkaisi omia työntekijöitä, vaikka molempien kulut olisivat täsmälleen samat?

***

Työntekijänä on vaikea olla katkeroitumatta. On vaikea olla huomaamatta, kuinka iso osa työn kustannuksista on siirretty minulle, ja kuinka sujuvasti minulla tienataan samalla kun en itse tienaa senttiäkään.

Nämä kokemukseni eivät saa minua julistamaan työmarkkinoita täysin rikkinäisiksi (ainakaan vielä) tai ryhtymään työstäkieltäytyjäksi, mitä pidän eettisesti kestämättömänä kantana. Ne ovat kuitenkin saaneet huomaamaan, kuinka työstä kaavitaan kekseliäillä järjestelmillä pois työntekijän ja työnantajan välinen vastavuoroisuus ja yhteinen sitoutuminen.

Olen myös huomannut, kuinka paljon yritykset haluavat käyttää näitä järjestelmiä, joissa työntekijän asema on mitätön. Kun puhutaan yhteiskunnallisen luottamuksen ja yhteishengen rapautumisesta, pitäisi puhua enemmän vuokratyöfirmoista, sillä ne tiivistävät kehityksen.

Kysymyksiä mediasta 3

Mitä eroa on kyselyikäisellä lapsella ja radio- tai televisiotoimittajalla, joka keskeyttää haastateltavan jokaisen vastauksen kysymällä ”miksi” tai ”miten niin”?

Vastaus: Lapsi kartuttaa ymmärrystä maailmasta, kun taas toimittaja pyrkii ilmentämään kriittistä asennetta. Toimittaja yrittää peitellä ymmärryksen puutettaan kyseenalaistamalla, kysymällä perusteluita, joita ei kuitenkaan ymmärrä, ja joita ei myöskään kuuntele loppuun ennen toiseen aiheeseen siirtymistä.

Toimittajan tietämys on pinnallista, minkä takia hän tunnistaa vain ajatusten näennäiset ristiriidat. Jos kaksi haastateltavaa puhuu samasta asiasta eri kielillä yhteensopimattomista lähtökohdista, toimittaja ei tunnista sitä, vaan luulee, että kyse on ohipuhumisen sijaan keskustelusta, ja jatkaa tiukkojen kysymysten esittämistä. Hän haastaa haastateltavat, ja jos haastateltava kiemurtelee, kun toimittajan älyvapaa kysymys vaatisi pitkän vastauksen ja kysymykseen sisältyvien oletusten kyseenalaistamista, toimittaja siirtää vastausvuoron toiselle haastateltavalle.

Kun haastateltava ymmärtää, että hänen pitää olla valmiiden, vain etäisesti ajatuksilta vaikuttavien repliikkien suoltaja, hän selviää toimittajan kanssa. Toimittaja on silloin häneen tyytyväinen, koska toimittaja on saanut vahvistuksen sille, että maailma toimii juuri niin kuin hän haluaa: asioista voi puhua ”asioina”, tiukassa rytmissä, vastakkaisia näkökulmia napakasti esitellen ilman turhaa jaarittelua. Toimittaja on saanut pakotettua älykkään ihmisen omalle tasolleen, mikä on typerälle ihmiselle suurin voitto.

Kriitikko toimittajana

Kriitikot tapaavat puhua kritiikin kriisistä, joka on seurausta mediaympäristön muutoksesta. Internetin myötä median ansaintalogiikka on muuttunut, ja jokaisella jutulla täytyy tavoitella suurinta mahdollista lukijamassaa. Kritiikki jää jalkoihin, koska se ei kiinnosta juuri ketään.

Kriitikoiden asemaan vaikuttaa myös kulttuurin demokratisoituminen. Ihmiset löytävät taiteen pariin itse jos ovat löytääkseen. Taiteilijatkaan eivät tarvitse kriitikon tukea, sillä tuki ei vaikuta taloudelliseen menestykseen. Siksi kriitikoiden on täytynyt hahmottaa työnsä uudella tavalla.

Uusi hahmotustapa on kritiikin journalistisen ulottuvuuden korostaminen. Kritiikki nähdään keinona käydä yhteiskunnallista keskustelua.

Oskari Onninen kuvaa uutta kriitikkoparadigmaa Nuoren Voiman esseessään:

”Jossain välissä opin sanallistamaan koko dogman, jonka pohjalta lähestyn kriitikkouttani: teosta oleellisempaa ovat usein asiat, jotka ovat teoksen ympärillä.”

Onninen kirjoittaa nettiajan tulosvaatimuksista, joiden kouriin kriitikot ovat joutuneet. Statistiikka paljastaa, ettei kukaan kuuntele kriitikon rakastamaa indie-artistia. Kriitikko on menettänyt asemansa maun auktoriteettina, eikä hän voi enää vain teilata populaareja taiteilijoita ja kehua marginaalisuosikkeja. Kriitikon täytyy kirjoittaa suosituista taiteilijoista, jotka kiinnostavat lukijoita.

Miten kriitikko perustelee suosituista taiteilijoista kirjoittamisen, jos marginaalitaiteilijat kuitenkin edustavat paremmin hänen makuaan?

Yksi perustelu on taiteilijoiden ”relevanssiin” tai ”tärkeyteen” eikä laatuun keskittyminen.

Laadusta puhuminen on avoimen subjektiivista ja herättää monessa huvittuneisuutta tai ärtymystä, sillä kriitikon maku ei useinkaan vastaa lukijan makua. Tärkeydestä puhuminen kuulostaa etäisesti neutraalimmalta. Ilmaisu on epämääräinen ja taipuisa, mutta yleensä sillä tarkoitetaan jotakuinkin, että taide ”kertoo jotain tästä ajasta”. Ilmaisua käytetään ilman tahoa, jolle taide on tärkeää.[1] Kriitikko omaksuu harrastelijasosiologin roolin selittäessään, miksi taiteilija on suosittu ja mitä suosio kertoo ympäröivästä yhteiskunnasta. Kriitikko hahmottaa teoksen ensisijaisesti kulttuurisen keskustelun ainesosana.

Tällaista ajattelua edustavat esimerkiksi kirjallisuuskritiikit, joissa adjektiivia ”ajankohtainen” käytetään kehuna eikä neutraalina kuvauksena. Kuin myös se, että vuonna 2016 Rumbassa ei valittu vuoden parhaita vaan vuoden ”tärkeimmät” levyt. Lehdessä ei perusteltu kenelle tai millä perusteilla levyt olivat tärkeitä.

Elokuvakriitikko Richard Brodyn mielestä yhdysvaltalaiskriitikot ovat viime vuosina kyllästyneet elokuviin ja innostuneet televisiosarjoista, koska he pystyvät vaivattomasti kirjoittamaan niistä poliittisia ja aikaansa peilaavia esseitä. Jos kriitikko näkee kauniin taide-elokuvan, hänen voi olla hankala kirjoittaa siitä aikaan kytkeytyvää tekstiä; puhtaan kauneuden kokemus pikemminkin saa vaikenemaan, tai kirjoittamaan haurasta ja pohdiskelevaa proosaa, jolla ei nousta luetuimpien juttujen kärkeen.

Kulttuurissa on kyse vallasta, taiteessa kauneudesta, Brody kiteyttää. Vallan jakaminen koskettaa kaikkia, mutta kauneuden kokemus on sisäistä ja subjektiivista. Siksi taiteesta on vaikea kirjoittaa vetävää kulttuurijournalismia, jos teosta katsoo taidekritiikin tyypillisistä näkökulmista.

Kulttuurinen näkökulma on yleistynyt kritiikeissä nopeasti. Kritiikin Uutisissa Sinin Mononen tarkastelee kulttuurijournalistien kirjoittamaa Jotkut taas väittävät -antologiaa. Antologian edustama kulttuurijournalismi ”on upottautunut syvälle kulttuurin syliin ja häivyttänyt taiteen lähes kokonaan taka-alalle”. Formalistinen eli teoksen muotoa ja piirteitä käsittelevä kritiikki on jäänyt kulttuurisen jalkoihin.

Joskus tuntuu, että kritiikkiin lajityyppinä suhtaudutaan jopa häpeilevästi. Lukija pitää houkutella mukaan yhteiskunnallisella analyysilla ja antaa ymmärtää, että tässä nyt pohdiskellaan jotain kaikkien tuntemaa ilmiötä, ja vasta myöhemmin saatetaan paljastaa, että kyseessä on oikeasti taidekritiikki.

***

On selvää, että kontekstiin keskittyminen muuttaa kritiikin luonnetta. Kun kriitikko keskittyy vain kontekstiin, hän ei katso teosta sellaisenaan. Teoksen näkeminen sellaisenaan on tyypillisesti ollut reilun taidekritiikin edellytys. Lähinnä kontekstista kiinnostunut kritiikki ei voi olla uskottavasti arvottavaa. (Sama kääntäen: ajattele jotain äänilevyä monesta näkökulmasta käsittelevää, pohdiskelevaa kulttuuriesseetä, jonka lopussa on arvosana 7,2.)

Onninen sen sijaan väittää, että kontekstiin keskittyminen tekee kritiikistä objektiivisempaa. Kriitikko pystyy hylkäämään makunsa, kun hän keskittyy kontekstiin ja taideteoksen kulttuuriseen relevanssiin. Kriitikosta tulee silloin toimittaja, joka pyrkii taustoittamaan ja selittämään ilmiöitä:

”Oli aiheena levy tai eläkekiista, journalistin tehtävä on hahmottaa asia ja kertoa, mikä siinä on tärkeää ja oleellista ja hoksaamisen arvoista. Tällöin toimittaja toimii asiantuntijana, ”vahtikoirana” ja tarvittaessa jopa kampittajana. Hän on itsenäinen ja riippumaton ja siksi luotettava.” (Lihavoinnit minun.)

On hyvä muistaa, että Onnisen mukaan kriitikko joutuu keskittymään kontekstiin taloudellisten realiteettien takia. Popkriitikot joutuvat kirjoittamaan suosituimmista artisteista, koska kaikista suurin massa ei halua lukea muista.

On hieman ristiriitaista väittää, että kriitikko voi pyrkiä objektiivisuuteen ja olla ”itsenäinen ja riippumaton” samalla kun toimii täysin taloudellisten realiteettien ehdoilla. Onninen kuvaa poptimisminkin (eli ajatuksen suurista pop-tähdistä aliarvostettuina taiteilijoina) aatteena, joka ”päästi” kriitikot analysoimaan suurimpia pop-tähtiä – ihan sattumalta samaan aikaan, kun indie-kritiikkitalous romahti.

Onnisen käsitys kritiikistä johtaa kehämäiseen ajatteluun, jossa vain suosituimmat taiteilijat ovat tärkeitä, ja koska tärkeys on myös keskeisin laatumittari teokselle, voi kriitikko kehua vain suosituimpia teoksia.

***

Kriitikko ei sovi toimittajien joukkoon. Kaksoisajattelu, jossa voi samanaikaisesti väittää olevansa riippumaton mutta samalla toimii täysin kaupallisilla ehdoilla, sopii ainoastaan toimittajille. Jos kriitikko tekee saman, häneltä häviää uskottavuus, jonka kadottua kriitikkoon ei voi luottaa. Kritiikkiin kuuluu elimellisesti oman maun käyttäminen ja rehellinen arvottaminen. Epätoivoinen zeitgeistia kohti hapuilu on toimittajien puuhaa.

Siksi Onnisen edustama näkökulma ei ole ratkaisu kritiikin kriisiin. Näkökulma palvelee lähinnä asemaansa puolustavia kulttuuritoimittajia, jotka haluavat yhä mieltää itsensä kriitikoiksi, ja kaikista suosituimpia taiteilijoita.


[1] Kriitikko voi myös sanoa taiteen olevan tärkeää tietylle sosiaaliselle aatteelle, kuten marginaaliryhmän vapautumiselle. Joidenkin mielestä tämä on vielä parempi perustelu, sillä kriitikko on tällöin pystynyt osoittamaan teoksen olevan hyödyllinen useille ihmisille ja lisäävän sosiaalista tasa-arvoa. Kehu on ”objektiivinen” verrattuna siihen, että teos vain edustaa kriitikon käsitystä hyvästä taiteesta ja herättää hänessä positiivisia tuntemuksia.

Oskari Onnisen essee Nuoressa Voimassa.

Richard Brodyn kirjoitus The New Yorkerissa.

Sini Monosen kirjoitus Kritiikin Uutisissa.