Kriitikko toimittajana

Kriitikot tykkäävät puhua kritiikin kriisistä. Kriisi on seurausta mediaympäristön muutoksesta. Internetin myötä median ansaintalogiikka on muuttunut, ja jokaisella jutulla täytyy tavoitella suurinta mahdollista lukijamassaa. Kritiikki ei kiinnosta riittävän suurta yleisöä.

Kriitikoiden asemaan vaikuttaa myös kulttuurin demokratisoituminen. Ihmiset löytävät taiteen pariin itse. Taiteilijatkaan eivät tarvitse kriitikon tukea, sillä tuki ei vaikuta taloudelliseen menestykseen. Siksi kriitikoiden on täytynyt hahmottaa työnsä uudella tavalla.

Uusi hahmotustapa on kritiikin journalistisen ulottuvuuden korostaminen. Kritiikki nähdään keinona käydä yhteiskunnallista keskustelua.

Oskari Onninen kuvaa uutta kriitikkoparadigmaa Nuoren Voiman esseessään:

”Jossain välissä opin sanallistamaan koko dogman, jonka pohjalta lähestyn kriitikkouttani: teosta oleellisempaa ovat usein asiat, jotka ovat teoksen ympärillä.”

Onninen kirjoittaa nettiajan tulosvaatimuksista, joiden kouriin kriitikot ovat joutuneet. Statistiikka paljastaa, ettei kukaan kuuntele kriitikon rakastamaa indie-artistia. Kriitikko on menettänyt asemansa maun auktoriteettina, eikä hän voi enää vain teilata populaareja taiteilijoita ja kehua marginaalisuosikkeja. Kriitikon täytyy kirjoittaa suosituista taiteilijoista, jotka kiinnostavat lukijoita.

Miten kriitikko perustelee suosituista taiteilijoista kirjoittamisen, jos marginaalitaiteilijat kuitenkin edustavat paremmin hänen makuaan?

Yksi perustelu on taiteilijoiden ”relevanssiin” tai ”tärkeyteen” eikä laatuun keskittyminen.

Laadusta puhuminen on avoimen subjektiivista ja herättää monessa huvittuneisuutta tai ärtymystä, sillä kriitikon maku ei useinkaan vastaa lukijan makua. Tärkeydestä puhuminen kuulostaa etäisesti neutraalimmalta. Ilmaisu on epämääräinen ja taipuisa, mutta yleensä sillä tarkoitetaan jotakuinkin, että taide ”kertoo jotain tästä ajasta”. Ilmaisua käytetään ilman tahoa, jolle taide on tärkeää.[1] Kriitikko omaksuu harrastelijasosiologin roolin selittäessään, miksi taiteilija on suosittu ja mitä suosio kertoo ympäröivästä yhteiskunnasta. Kriitikko hahmottaa teoksen kulttuurisen keskustelun ainesosana.

Tällaista ajattelua edustavat esimerkiksi kirjallisuuskritiikit, joissa adjektiivia ”ajankohtainen” käytetään kehuna eikä neutraalina kuvauksena. Vuonna 2016 Rumbassa ei valittu vuoden parhaita vaan vuoden ”tärkeimmät” levyt. Lehdessä ei perusteltu kenelle tai millä perusteilla levyt olivat tärkeitä.

Elokuvakriitikko Richard Brodyn mielestä yhdysvaltalaiskriitikot ovat viime vuosina innostuneet televisiosarjoista, koska he pystyvät vaivattomasti kirjoittamaan niistä poliittisia ja aikaansa peilaavia esseitä. Yksilön kokemuksella taide-elokuvasta ei ole keskusteluille yleensä mitään annettavaa; puhtaan kauneuden kokemus pikemminkin saa vaikenemaan.

Kulttuurissa on kyse vallasta, taiteessa kauneudesta, Brody kiteyttää. Vallan jakaminen koskettaa kaikkia, mutta kauneuden kokemus on sisäistä ja subjektiivista. Siksi taiteesta on vaikea kirjoittaa vetävää kulttuurijournalismia, jos teosta katsoo taidekritiikin tyypillisistä näkökulmista.

Kulttuurinen näkökulma on yleistynyt kritiikeissä nopeasti. Kritiikin Uutisissa Sinin Mononen tarkastelee kulttuurijournalistien kirjoittamaa Jotkut taas väittävät -antologiaa. Antologian edustama kulttuurijournalismi ”on upottautunut syvälle kulttuurin syliin ja häivyttänyt taiteen lähes kokonaan taka-alalle”. Formalistinen eli teoksen muotoa ja piirteitä käsittelevä kritiikki on jäänyt kulttuurisen jalkoihin.

Joskus tuntuu, että kritiikkiin lajityyppinä suhtaudutaan jopa häpeilevästi. Lukija pitää houkutella mukaan yhteiskunnallisella analyysilla, ja vasta myöhemmin saatetaan paljastaa, että kyseessä on taidekritiikki.

***

On selvää, että kontekstiin keskittyminen muuttaa kritiikin luonnetta. Kun kriitikko keskittyy vain kontekstiin, hän ei katso teosta sellaisenaan. Teoksen näkeminen sellaisenaan on reilun taidekritiikin edellytys. Lähinnä kontekstista kiinnostunut kritiikki ei voi olla uskottavasti arvottavaa. (Sama kääntäen: ajattele jotain äänilevyä monesta näkökulmasta käsittelevää, pohdiskelevaa kulttuuriesseetä, jonka lopussa on arvosana 7,2.)

Onninen sen sijaan väittää, että kontekstiin keskittyminen tekee kritiikistä objektiivisempaa. Kriitikko pystyy hylkäämään makunsa, kun hän keskittyy kontekstiin ja taideteoksen kulttuuriseen relevanssiin. Kriitikosta tulee silloin toimittaja, joka pyrkii taustoittamaan ja selittämään ilmiöitä:

”Oli aiheena levy tai eläkekiista, journalistin tehtävä on hahmottaa asia ja kertoa, mikä siinä on tärkeää ja oleellista ja hoksaamisen arvoista. Tällöin toimittaja toimii asiantuntijana, ”vahtikoirana” ja tarvittaessa jopa kampittajana. Hän on itsenäinen ja riippumaton ja siksi luotettava.” (Lihavoinnit minun.)

On hyvä muistaa, että Onnisen mukaan kriitikko joutuu keskittymään kontekstiin taloudellisten realiteettien takia. Popkriitikot joutuvat kirjoittamaan suosituimmista artisteista, koska suurin massa ei halua lukea muista.

On ristiriitaista väittää, että kriitikko voi pyrkiä objektiivisuuteen ja olla ”itsenäinen ja riippumaton” samalla kun toimii täysin taloudellisten realiteettien ehdoilla. Onninen kuvaa poptimisminkin (eli ajatuksen suurista pop-tähdistä aliarvostettuina taiteilijoina) aatteena, joka ”päästi” kriitikot analysoimaan suurimpia pop-tähtiä – ihan sattumalta samaan aikaan, kun indie-kritiikkitalous romahti.

Onnisen käsitys kritiikistä johtaa kehämäiseen ajatteluun, jossa vain suosituimmat taiteilijat ovat tärkeitä, ja koska tärkeys on myös keskeisin laatumittari teokselle, voi kriitikko kehua vain suosituimpia teoksia.

***

Kriitikko ei sovi toimittajien joukkoon. Jos kriitikko pystyy kirjoittamaan vain valmiiksi suosituista teoksista, kriitikko on tehnyt itsensä turhaksi. Massat pitävät suosikeistaan joka tapauksessa. Kritiikkiin kuuluu oman maun käyttäminen ja rehellinen, ei kaupallinen arvottaminen.

Siksi Onnisen edustama näkökulma ei ole ratkaisu kritiikin kriisiin. Näkökulma palvelee lähinnä asemaansa puolustavia kulttuuritoimittajia ja menestyviä taiteilijoita.


[1] Kriitikko voi myös sanoa taiteen olevan tärkeää tietylle sosiaaliselle aatteelle, kuten marginaaliryhmän vapautumiselle. Joidenkin mielestä tämä on vielä parempi perustelu, sillä kriitikko on tällöin pystynyt osoittamaan teoksen olevan hyödyllinen useille ihmisille ja lisäävän sosiaalista tasa-arvoa. Kehu on ”objektiivinen” verrattuna siihen, että teos vain edustaa kriitikon käsitystä hyvästä taiteesta ja herättää hänessä positiivisia tuntemuksia.

Oskari Onnisen essee Nuoressa Voimassa.

Richard Brodyn kirjoitus The New Yorkerissa.

Sini Monosen kirjoitus Kritiikin Uutisissa.

Mainokset

Hajamiete mielenrauhasta

Kuinka moni kaipaa informaatiotulvaa edeltänyttä aikaa? Aikaa, jolloin maailma ei kertonut itsestään maanisessa tahdissa nettiuutisilla, sosiaalisella medialla, podcasteilla. Joskus ihmiset, jotka ehtivät elää tulvaa edeltäneessä maailmassa sanovat kaipaavansa sitä, mutta kuinka moni tosiasiassa pitää sitä parempana kuin nykymaailmaa? Nykyään tylsistymisen riski on huomattavasti pienempi. Monella on kenties mielikuva siitä, kuinka maailman hajamielinen ja tunnelmallinen tarkkaileminen ja ajoittainen pitkästyminen elähdytti, mutta kuinka moni tosiasiassa haluaa vaihtaa virikkeensä siihen?

Onko kyse vain siitä, että paluuseen ei pystytä, vai siitä, että uusi oleminen on sittenkin miellyttävämpää? Tämän hetken yhteiskunnallisista ilmiöistä ja kohuista perillä oleminen on huumaavaa. Aina on jotain uutta, josta pöyristyä ja jota pohtia. Aina on jotain, minkä sisimmässään tietää ala-arvoiseksi kohkaamiseksi, ja jonka seuraaminen tuottaa lähinnä itseinhoa, mutta silti ei malta katsoa muualle.

Jos kohuista ja kohujen kommentaareista pääsee hetkeksi eroon ja löytää hiljaisuuden, muistaa kuinka erilaista vanha oleminen oli. Oma mieli tuntuu taas omalta.

Mutta mieli ei unohda helppoja virikkeitä vaan hakeutuu lopulta, kun pitkästyneisyys hiipii päälle, takaisin niiden pariin.

Kun kohuja katsoo hiljaisuuden keskeltä, ne näyttävät ensin sijoiltaan menneen maailman viimeiseltä kiepunnalta. Kun katsoo tarpeeksi kauan, niihin tempautuu mukaan ja niitä alkaa taas ajatella vapaaehtoisesti. Silloin varmasti keksii perustelun, miksi on tärkeämpi katsoa niitä kohti kuin poispäin: ilmiöt ovat ajankuvia, analyysin arvoisia, yhteiskunnallisesti tärkeitä kaikessa alhaisuudessaankin.

Onko katsominen mielenrauhasta luopumisen arvoista? Tuskin. Mutta onko mielenrauha vaalimisen arvoista, jos se edellyttää miltei kaiken ympärillä tapahtuvan aktiivista välttelyä?

Miten kauheasta maailmasta hurmaannutaan

Kirjoitin pari vuotta sitten Okkervil Riverin uudesta levystä Away. Olin yllättynyt, kun näppärästä indierockista tutuksi tullut yhtye julkaisikin elähdyttävää, hengellisesti hapuilevaa musiikkia. Monipuolinen ja jazzahtava äänimaailma oli iso muutos edellislevyihin, jotka olivat tyypillistä indierockia, eli silmäniskumusiikkia muille popmusiikin menneisyyttä liikaa kaivelleille indiehenkilöille.

Tyylin muutos ei ollut menestys: yhtyeen keskiverto maine kutistui silminnähden, kun yhtyettä ennen kehuneet indiesivustot joko jättivät levyn huomiotta tai suhtautuivat siihen välinpitämättömästi. Seurasin musiikkivideoiden katselukertoja ja Spotifyn streamauslukuja harmistuneena siitä, etteivät muut rakastaneet levyä yhtä paljon kuin minä. Kesti jonkin aikaa ennen kuin sain irrottauduttua menestyslogiikasta ja ymmärsin, ettei hengellisesti etsiskelevällä hämymusiikilla koskaan ollut mahdollisuuksia netin musiikkibisneksessä. Olin uskonut, että indiemediat sentään vastustaisivat kehitystä ja arvostaisivat keskittymistä vaativaa musiikkia, ainakin jos se tulee vanhalta suosikilta. Sitten näin sadannen otsikon Ariana Granden uudesta singlestä ja ymmärsin, että joko olin ollut koko ajan väärässä tai jokin oli muuttunut.

Ilmestymisen aikaan antamissaan haastatteluissa laulaja-lauluntekijä Will Sheff, joka on yhtyeen ainoa pysyvä jäsen, osoitti minua parempaa välinpitämättömyyttä musiikkimaailman julmanpinnallisia realiteetteja kohtaan ja kertoi, kuinka vapauttavalta levyn tekeminen tuntui. Sheff ei enää yrittänyt toteuttaa Okkervil Riverille muodostuneita odotuksia. Uusi tyyli pelasi kaikkia hänen musiikillisia vahvuuksiaan vastaan, mikä oli uskalias valinta epävarmassa musiikkimaailmassa. Yhtye ei kuulostanut enää Okkervil Riveriltä, mutta niille, joiden sydämessä oli paikka kauniille ja syvälle levylle, kyseessä oli odottamaton lahja.

***

Jos Away oli iso yllätys, vielä suurempi oli In the Rainbow Rain, joka ilmestyi keväällä. Musiikillisesti levy on silkkaa aikuisrockia täynnä lämminsointisia syntikkamelodioita, gospel-kuoroja, saksofonisooloja ja rumpukoneita.

Teksteissä on tapahtunut yhtä iso muutos. Sheff on siirtynyt Awayn hienosyisestä hengellisestä etsimisestä suorasukaiseen Jumalan rakkaudesta laulamiseen. Levyllä tunnetaan lämpimiä tuntemuksia ”veljiä ja siskoja” ja koko luomakuntaa kohtaan. Levyllä lauletaan paljon empatian ja epäitsekkyyden vaikeuksista ja tärkeydestä. ”Love Somebodyn” kertosäkeessä lauletaan seinätekstimäisesti, kuinka If you’re going to love somebody, you’ve got to lose some pride.

Teksteistä löytyy ensi kertaa suoria viittauksia Jumalaan. Awayllä viittaukset Jumalaan olivat vielä varovaisia: kappaleissa puhuttiin esimerkiksi ”taivasukosta” tai ”arkkitehdista”, joka pysyy näkymättömissä. Eräässä laulussa puhuja istuu kirkossa, haistelee suitsukkeita ja on pyörällä päästään. In the Rainbow Rainilla hengellisyydestä on karissut hapuilu, ja tilalla on evankelinen asenne.

Tuntuu hämmentävältä, miltei koettelevalta, kun lyyrisestä tarkkuudesta ja kekseliäisyydestä tunnetuksi tullut yhtye alkaakin laulaa huoneentaulumaisia totuuksia kornin musiikin päälle.

Puhun totuuksista, koska tekstit ovat kuitenkin täynnä eettisiä totuuksia.

Kun eettisiä totuuksia toistetaan taiteessa sellaisinaan, kyse on vain harvoin kunnianhimoisesta ja kekseliäästä taiteesta, sillä totuudet ovat kliseitä. Taiteessa on tärkeää sanoa mahdollisimman hyvin paikkansa pitäviä asioita maailmasta uusilla ja tuoreilla tavoilla. Toki on ihmisiä, joiden mielestä taiteen pitäisi vain kuvata maailmaa sellaisena kuin se on, ja että kuvaamalla maailman monimuotoisuutta neutraalisti taide jopa pystyy osoittamaan, ettei yleisiä totuuksia hyvästä ole olemassa. Tällainen taiteen eettisen puolen väheksyminen on minusta falskia. Paras taide on aina jollain tasolla moraalista.

Kun laulaa suoria totuuksia, ei saa vieteltyä ihmisiä, jotka odottavat taiteelta hienostuneisuutta. Sillä saa korkeintaan vieteltyä ihmisiä, joiden taiteellinen maku ei ole niin kehittynyt ja niitä, jotka jo valmiiksi uskovat kyseisiin totuuksiin ja kaipaavat uskoaan vahvistavaa taidetta. Eli evankeliointia.

Näppäränä kirjoittajana Sheff tiedostaa latteuden, joka liittyy eettisten totuuksien laulamiseen. Kappaleessa ”How It Is” puhuja sanoo säkeistöissä, kuinka ei sovi olla itsekäs, kuinka veljet pitää päästä kylmästä sisään ja siskojen ongelmat pitää ottaa omiksi. Ei pidä muuttua kylmäkiskoiseksi ihmiseksi. Kertosäkeessä puhuja sanoo, kuinka you know that’s how it is now.

Now on täytesana, sillä asia on ollut niin aina. Kyseiset eettiset totuudet ovat aina voimassa. Ne löytyvät jossain muodossa kaikista uskonnoista ja moraalifilosofioista. Niitä voi korkeintaan tarkentaa, ei kiistää.

***

Miten Will Sheffistä sitten tuli latteanpuoleinen moralisti? Awayn ilmestymisen jälkeen Sheff alkoi käydä kveekarien kokouksissa, nauttia mikroannoksia psykedeelejä ja muutti pois New Yorkin Brooklynista. Sheffistä tuli naiivi uskonnollinen hippi.

Hippiys ja uskonnollisuus ovat kyyniselle brooklynilaiselle latteimpia mahdollisia olemisen muotoja, joten on helppo ymmärtää, miksi Sheff pakeni.

Sheff käsittelee suurkaupunkikriittisyyttään kappaleessa ”Don’t Move Back to L.A.”, joka svengaa 70-lukuisen laiskasti kuin vinyylin tahtiin sormiaan napsutteleva setä. Kappaleessa Sheff kehottaa ystäviään olemaan muuttamatta Los Angelesiin, vaikka kaupunki houkuttelisikin. Heidän pitäisi pysytellä kotiseuduillaan laulamassa niistä alueista kertovia lauluja. Suurkaupunkeihin pakkautuminen näivettää – niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa – syrjäseudut ja tekee kaupunkeihin muuttavista nuorista aikuisista homogeenistä sakkia, puhumattakaan kylmästä ja itsekeskeisestä.

Tuollaisten asioiden sanominen luultavasti provosoi isoa osaa kaupungissa asuvista ihmisistä, jotka kokevat olevansa mukavia ihmisiä. Täsmennän siksi, että se koskee ainakin itseäni. Isot kaupungit tekevät minusta kylmemmän ja itsekeskeisemmän melullaan, ihmispaljoudellaan ja levottomuudellaan. En näe ihmisiä ihmisinä vaan ärsykkeinä, joilta haluan suojautua.

Sattumalta muutin Awayn ja In the Rainbow Rainin ilmestymisten välissä isosta kaupungista nukkumalähiöön, mikä saattoi hyvinkin pelastaa mielenrauhani rippeet. Away lohdutti parhaansa mukaan, kun yritin sietää Pasilaa, katutöitä ja raitiovaunuja, mutta aloin tuntea itseni levolliseksi vasta kun näin peltoja ja ajoittaisen peuran metsälenkillä. Sheff asuu tätä nykyä New Yorkin osavaltiossa Woodstockissa. Hänkin sai pienen palansa rauhaa ja etäisyyttä tympääntyneeseen kaupunkieloon.

***

Keskeisin synnyttäjä levylle on ollut Yhdysvaltojen poliittinen jakautuneisuus ja nykyinen presidentti. Valinta herätti ihmiset huomaamaan, kuinka paljon inhoa ja katkeruutta kaupunkilaiset ja maalaiset tuntevat toisiaan kohtaan. Myös Sheff heräsi vastakkainasetteluun ja reagoi siihen taiteessaan.

Kappaleessa ”The Dream and the Light” Sheff laulaa Yhdysvaltojen nykytilanteesta. Tekstissä kuvataan limusiininsa kätköistä ympäristöään tarkkailevaa pohattaa ja ihmisten itsekeskeisyyttä ja pelokkuutta. Yhteiset unelmat ovat kuolleet. Puhuja nousee limusiiniin, missä kyseinen ”aikakauslehtikuningas” kehottaa olemaan hangoittelematta, kun kyynisyys ja ahneus normalisoituvat. Kaiken lisäksi lehtikuningas naljailee puhujalle siitä, välittääkö hän tosiasiassa toisten kurjuudesta:

”There are screams in the street
Though it seems you can sleep through the night”

Yhteinen unelma on kuollut, despootti vallassa. Mikä avuksi? Paavalimaisin sanankääntein puhuja suree surkeaa ruumistaan; mitä käyttöä sille tässä maailmassa on? Vastaus on optimistinen: oma ruumis tulee työntää ”johonkin eturintamaan”. Pitää hylätä itsekeskeisyys ja alkaa taistella hyvien asioiden puolesta.

Kappale päättyy suorasanaisesti:

Maker of light
You are made of light
Oh, maker of love
You are made of love

Ihmiset luovat rakkautta ja valoa. Ihmiset on tehty rakkaudesta ja valosta. Korvia punottaa kirjoittaa noin.

Hetki on monelta osin suunnattoman lattea. Akustinen kitara renkuttaa neljää sointua, marakasseja heilutellaan. Päälle vielä nuo säkeet.

Ja silti tyypillinen reaktioni on liikuttua tai saada kylmiä väreitä hetkestä. Sanoissa on latteaa totuutta, ja musiikki on siihen sopivan latteaa mutta tehokasta pop-musiikkia. Uskon kyseisiin säkeisiin ainakin hetken verran täysin. Tunnen, kuinka henkeäni nostatetaan. Samoin tunnen kun luen Uutta testamenttia. Maailma alkaa tuntua lempeämmältä ja toiveikkaammalta paikalta kuin se luultavasti on.

Huomaan hurmaantuvani, ja juuri kyseistä tuntemusta Sheff yrittää levittää levyllä. Sheff yrittää aktiivisesti nähdä ihmiset kauniina olioina ja tuntea ihmetystä maailman äärellä.

Maailmasta hurmaantuminen on suunnattoman hankalaa. Tyypillinen masentunut ihminen näkee maailman tuttuna, suppeana ja tylsämielisenä. Jo pelkkä ikääntyminen näivettää tunne-elämää. Mikään ei enää tunnu miltään ja ihminen lamaantuu.

Siksi jotkut, kuten Sheff, kääntyvät psykedeelisten huumeiden ja uskonnollisten kokemusten pariin. Psykedeelit luovat ihmisen aivoihin uusia hermoratoja ja saavat kokemaan ihmetystä maailman äärellä. Uskonnolliset kokemukset toimivat hieman samoin. Uskonnollisissa tilaisuuksissa vaalitaan yhdessä rakkauden tunnetta koko luomakuntaa kohtaan. Tunnetta pitää vaalia, koska se haihtuu herkästi. Vaaliminen edellyttää jatkuvaa työtä ja itsensä käännyttämistä, varsinkin jos on kyynisyyteen taipuvainen ihminen, jolle mihinkään uskominen on hankalaa.

Hurmaantuneisuudesta kiinni pitäminen on vaikeaa suurelle osalle ihmisistä, joko tiedollisista tai aivokemiallisista syistä. Sheff kuitenkin tietää, ettei vaihtoehtoja ole. Pitää tunnistaa olevansa ”valosta tehty” ja ”valon luoja”. (Korvia punottaa edelleen.) Tunnistamisesta ei luultavasti saa palkintoja; In the Rainbow Rainin vastaanotto on ollut yhtä välinpitämätön kuin Awayn. Mutta maailmassa eläminen saattaa olla aavistuksen verran helpompaa.

Huomaan vaikeuden itsekin, kun kuuntelen levyä. Jos olen avoimella päällä, levy on upea ja herkistävä. Jos olen nyrpeä, levy on korni ja ärsyttävä. (Jälkimmäistä vaikutelmaa vahvistaa kappalemateriaalin epätasaisuus.) Evankelisen taiteen ongelma on, että se toimii vain jos on virittynyt sitä varten. Muulloin se ärsyttää. Virityksen tavoittelu on kuitenkin sen arvoista.


Kirjoitukseni Awaysta.

Hannu Linkolan mainio pikkuarvio levystä Soundissa.

Iron Maiden ja vapaus

Kävin katsomassa Iron Maidenia Hartwall-areenalla. Sain liput puolisolta joululahjaksi. Kyseessä oli hauska ja yllättävä lahja, mutta ei ironinen: yhtyeellä on tärkeä paikka sydämeni ala-asteelle jääneessä osassa. En ole kuitenkaan ikinä ollut intohimoinen fani. Nautin muutamasta albumista ja kokoelmalevystä silloin tällöin, varsinkin illanistujaisissa.

Tällaisena satunnaiskuuntelijana tunsin itseni keikalla ulkopuoliseksi. Melkein koko yleisö oli verhoutunut bändipaitoihin ja suhtautui yhtyeeseen fanaattisella innolla. Hevifanien paras piirre on uskollisuus yhtyeitä kohtaan: siinä on iso kontrasti Flow’ssa vierailevaan kaupunkilaiseen, jolle keikan näkeminen toimii jonkinlaisena tapana kuitata yhtye (”Näin sen Flow’ssa 2010, oli se ihan hyvä, mutta en ole sen jälkeen kuunnellut…”). Hevifanit ovat sitoutuneita eivätkä piittaa trendeistä, mitä on helppo arvostaa. Tosin juuri se saa satunnaiskuuntelijan tuntemaan olonsa teeskentelijäksi, tai mikä nyt sitoutuneen fanin vastakohta onkaan.

Paikkamme olivat järkyttävän korkealla: vietin ensimmäiset viisitoista minuuttia hartiat jäykkinä peläten horjahtavani alapuolella istuvien niskaan. Paikka myös lisäsi ulkopuolisuuden tunnetta: pystyin tarkkailemaan lavan edustalla nyrkkejään takovaa massaa nimenomaan massana. Näin, kuinka massa venyi, kun keikan alkaessa pahimmat törpöt yrittivät työntyä eturiviin. Massa antoi jonkin verran periksi, kunnes pysähtyi ja alkoi työntyä takaisinpäin. Näin myös esiintymisalueen taakse, minne Bruce Dickinson välillä juoksi hengähtämään, ja missä teknikot rullailivat piuhoja ja kantoivat kitaroita.

En aluksi päässyt tunnelmaan kolmesta syystä: korkeanpaikankammon takia, koska en ollut ehtinyt juoda riittävästi alkoholia, jotta olisin osannut olla rennosti jättimäisessä ihmismassassa, ja koska vanhojen suosikkien keikat eivät koskaan tunnu niin hyvältä kuin toivoisin.

Tunnelmani muuttui, kun edessäni istunut lippalakkiin ja farkkuasuun pukeutunut nuori mies intoutui seisomaan ”Two Minutes to Midnightin” alkaessa. Oletin, että mies kyllä istuu alas, enkä sanonut mitään; yritin olla armollinen (mikä vain sattui menemään päällekkäin pelkurina olemisen kanssa). Mies ei kuitenkaan istuutunut seuraavan eikä sitä seuraavan kappaleen aikana. Aloin jo suunnitella miehen puhuttelemista ja valmistautua henkisesti, kun takanani istunut henkilö esitti minulle toiveen, että kehottaisin miestä istumaan, sillä mies blokkasi ylärivinkin näkymän. Sain siitä rohkaisun, sillä projektini muuttui oman ja puolisoni edun ajamisesta laajemmaksi. Taputin miehen olkaa ja sanoin, etteivät takana olevat näe.

Mies katsoi minua lapsenkasvoillaan ja istui alas sanaakaan sanomatta. Näin asennossa alistuneisuutta ja nyrkintakomisinto lakkasi. Se siirtyi minulle: tunsin oloni voimakkaaksi, sillä olin oikeassa, ja hän myönsi sen noudattamalla tahtoani. Jalkani alkoi liikkua musiikin tahdissa ja hartiat rentoutuivat. Astuin voimakkaiden ihmisten piiriin.

***

Keikka alkoi jommankumman maailmansodan lentäjiä kuvaavalla videomateriaalilla, ja Bruce Dickinsonilla oli lentäjänlasit päässä ”Aces High’ta” laulaessa. ”The Trooperin” aikana lavalle ilmestyi jättimäinen Eddie, jonka kanssa Dickinson miekkaili slapstick-henkisesti. Hymyilin leveästi: yhtye ei ole niin ryppyotsainen kuin miltä joskus vaikuttaa.

Keikan toisen osan teemana oli kirkko, ja Dickinson piti puheen, jossa kertoi vihaavansa uskontoja, koska ne kytkeytyvät niin voimakkaasti sotaan.

On paksua sanoa, että yhtye vihaisi ainakaan kristinuskoa, sillä mitä yhtye olisi ilman sitä? Sillä ei olisi ”Hallowed Be Thy Namen” tai ”Number of the Beastin” kaltaisia kappaleita, eikä lavan taustalle heijastettaisi kirkollisia lasimaalauksia. Yhtye vihaa kristinuskoa yhtä vähän kuin sotaa, josta suuri osa sen kappaleista kertoo. Yhtye hyödyntää sodalle ja uskonnolle keskeisiä tuntemuksia, tapahtumia ja kuvastoa. Se kuitenkin vaihtaa sisällöksi rockille keskeisen viestin: vapauden; auktoriteeteista vapautumisen ja oman kohtalon käsiin ottamisen.

Uskonnot ovat olemassa maailmassa, jossa toimiessa likaantuu (etenkin jos on ollut olemassa vuosituhansien ajan), mutta Iron Maiden tarjoaa lauluissaan rock-fantasian, jossa historia on vain joukko kihelmöivän jänniä taisteluita, joilta olisi säästytty, jos olisi ollut vähemmän uskontoja ja enemmän vapautta ja individualismia. Iron Maidenin kuunteleminen itsessään ei lisää ihmisen vapautta elämässä (toisin kuin uskonnon piirissä toiminen parhaimmillaan tekee), vaan se pikemminkin antaa keinon esittää vapauden tunnetta vaarattomin mekanismein: nyrkkiä takomalla, huutamalla, miettimällä Simo Häyhää ampumassa venäläisiä lumihangessa.

Iron Maiden vihaa uskontoja korkeintaan siinä mielessä, että se haluaa (muiden rock-yhtyeiden lailla) niiden tilalle. Se halua omia kuvaston, tarinat ja pyhyyden, mutta niin, ettei kuulijalta odoteta kuuliaisuutta millekään muulle kuin Iron Maidenin kuuntelemiselle.

Mietin ylläolevan vastalauseeni Dickinsonille, tunsin oloni tyytyväiseksi, menin hallin käytävään juomaan siiderin ja palasin kuulemaan ”Fear of the Darkin”, joka on yhtyeen ylivoimaisesti hienoin kappale. Siinä on dynamiikan tajua, mitä monelta hevibändiltä, myös Iron Maidenilta, usein puuttuu. (Eniten sitä puuttuu Slayerilta.) Laulumelodia on jylhän upea, eikä kappaleen aaltoilevaan rakenteeseen kyllästy ikinä. Siinä missä yhtyeen monessa kappaleessa paahdetaan alusta loppuun samalla intensiteetillä ja korkeintaan progeillaan jossain kohtaa tylsästi, ”Fear of the Darkissa” kaikki on täydellisessä järjestyksessä.

Puolisoni jäi loppukeikan ajaksi käytävään potemaan univelan tuottamaa vieraantuneisuutta. Itse kuuntelin hittiputkea ja mietin, menevätkö mitkään muut hevibiisit kuin ”Run to the Hills” ja ”Number of the Beast” duurissa. Mietin myös, kuinka Iron Maidenin näkeminen ei ollut lainkaan niin iso pettymys kuin Guns N’ Rosesin, joka Hämeenlinnassa ylsi vanhaan suuruutensa vain lyhyinä hetkinä kerrallaan ja silloinkin vaivaalloisesti. Sielläkin oli tukalaa eikä alkoholia saanut. Keikka oli myös niin pitkä, että ehdin ajatella kaksin verroin enemmän nihkeitä ajatuksia. Iron Maiden soitti sopivan mittaisen setin, etten ehtinyt miettiä tätä kirjoitusta enempää ajatuksia.

Pieni elämä (2017)

Hanya Yanagiharan Pienestä elämästä (Otava, 2017, alkuperäinen 2015) kirjoittaminen on osoittautunut haastavaksi. Kokemukseni kirjasta oli negatiivinen, mutta syiden paikantaminen on osoittautunut tavanomaista työläämmäksi. Kirjasta on kirjoitettu joitakin perusteellisia kritiikkejä, joissa käsitellään keskeisimpiä ongelmia hyvin, mutta jotain painotuksia on mielestäni jäänyt puuttumaan.

Pieni elämä kertoo neljästä New Yorkissa asuvasta miesystävyksestä: tahdittomasta kuvataiteilija JB:stä, hyväntahtoisesta ja komeasta näyttelijä Willemistä, vauraasta perheestä olevasta arkkitehti Malcolmista ja piinaavan lapsuuden kokeneesta asianajaja Judesta. Alun esittelyjen jälkeen kirja hiljalleen tarkentaa Juden elämään. Judea hyväksikäytettiin lapsuudesta teini-ikään asti rajusti – viidentoista vuoden ikään mennessä hänet on raiskannut iso joukko miehiä ja häntä on pahoinpidelty julmasti aina selkärangan vammautumiseen asti. Vasta teininä hän tapaa elämänsä ensimmäiset ystävälliset ihmiset. Lapsuuden kokemuksista jää hänelle niin iso trauma, että vaikka hän saa osakseen paljon pyyteetöntä rakkautta, pysyy hän itseinhon vallassa koko aikuiselämänsä ajan, eikä suostu puhumaan menneisyydestään edes läheisilleen.

Iso osa kirjasta koostuu Juden viiltelyn, itseinhossa vellomisen ja menneen hyväksikäytön kuvaamisesta. Toiseksi eniten kuvataan nelikon ilmiömäistä nousua eri eliitteihin. Jokaisesta tulee mestari omalla alallaan, ja kukin pääsee nauttimaan rikkauksista ja rakkaudesta. Judea elintason hulppea nousu ja ympäröivä hyvyys ei kuitenkaan pelasta, vaan vanhat vaikeudet seuraavat, ja uusiakin tulee.

Negatiivisissa kritiikeissä onkin kiinnitetty paljon huomiota kirjan jyrkkään dualismiin: joko ihmiset ovat tunteettomia raiskaajia tai pyyteettömiä ja kärsivällisiä enkelisieluja; elämä on joko julmaa kidutusta tai fantasioiden toteutumista. Tätä jakoa hämmästellään myös kirjan sivuilla:

”Hänen [Juden] elämästään tuli vuosi vuodelta uskomattomampaa. Joka vuosi hänen onnensa moninkertaistui ja voimistui, ja hän hämmästyi yhä uudelleen kaikista niistä asioista ja ystävällisyyksistä, joita hänen elämäänsä tulevat ihmiset tuliaisina toivat, ihmiset, jotka erosivat niin tyystin hänen aikaisemmin tuntemistaan, että tuntuivat olevan suorastaan eri lajia: Miten tohtori Trayloria ja Willemiä loppujen lopuksi voi sanoa samanlaisiksi olennoiksi? Tai isä Gabrielia ja Andya? Tai veli Lukea ja Haroldia? Oliko sitä, mitä oli ensimmäisessä ryhmässä, olemassa myös toisessa ryhmässä, ja jos oli, miten toinen ryhmä oli valinnut toisin, miten he olivat valinneet sen, mitä heistä tulisi? Asiat eivät olleet ainoastaan korjautuneet, ne olivat kääntyneet omiksi vastakohdikseen lähes absurdissa mitassa. Hän oli siirtynyt tyhjyydestä nolostuttavaan yltäkylläisyyteen. Hän muisti nyt Haroldin väitteen siitä, että elämä hyvittää menetykset, ja oivalsi miten totta se oli, vaikka elämä toisinaan tuntuikin ei ainoastaan hyvittävän vaan menevän jopa liiallisuuksiin, ikään kuin se kasaisi rikkauksia hänen eteensä, hukuttaisi hänet kaikkeen kauniiseen ja ihanaan ja toivottuun, ettei hän olisi sille katkera, että hän antaisi sille luvan kantaa häntä eteenpäin.”

***

Sitaatti sisältää ainoan kirjassa havaitsemani kohdan, jossa pohdittiin pahuutta. Juurikin se, ettei pahantekijöistä sanota mitään, eikä äärimmäisen pahuuden läsnäolo herätä muissa hahmoissa pahemmin kysymyksiä, oli kirjassa oudointa. Jokainen pahantekijä on  läpeensä paholaismainen karikatyyri, jota ohjaa ilmeisesti vain seksuaalinen halu Judea kohtaan.

Sen, että Juden ensimmäisiä hyväksikäyttäjiä ja pahoinpitelijöitä ovat fransiskaaniluostarin munkit, joiden hoteissa Jude kasvoi, voi lukea jonkinlaiseksi kommentiksi hyvästä ja pahasta. Yksikään munkki ei osoita empatiaa ja lämpöä Judea kohtaan. Fransiskaanien sääntökunta pohjaa Franciscus Assisilaisen ajatteluun. Franciscus tunnetaan parhaiten luomakuntaa tervehtivästä Aurinkolaulustaan ja luonnonsuojelun ja eläinten suojelupyhimyksenä. Ilmeisesti Yanagihara viittaa katolisen kirkon pedofiliaskandaaliin ja kokee, että hyvyyttä ja armoa ei löydy edes niiden joukosta, joilta sitä voisi eniten odottaa.

Yanagiharan tavat selittää pahuus ylimalkaisesti seksuaalisella halulla ja osoittaa mielenkiintoa ainoastaan uhrin yksilöpsykologiaa kohtaan tuntuvat varsin nykyaikaisilta. Ne on helppo lukea osoituksiksi modernin kulttuurin läpipsykologisoitumisesta.

Sosiologian parissa on tavattu puhua psykokulttuurista, jolla tarkoitetaan psykologisen sanaston ja hahmotustavan valumista arkeen. Psykokulttuurissa yksilöpsykologinen näkökulma korvaa yhä useammin esimerkiksi eettisen. Asioita tarkastellaan sen mukaan, miten ne palautuvat yksilön psyykkiseen hyvinvointiin. Ilmeinen esimerkki kehityksestä ovat sanomalehtien henkilöjutut, joissa ihmiset puhuvat avioeroista ainoastaan siitä näkökulmasta, miten heidän henkinen hyvinvointinsa edellytti eron ottamista.

Psykokulttuurissa näkyy 1900-luvun alkupuolella muodissa olleen psykoanalyyttisen tieteen vaikutus. Psykoanalyysi popularisoi ajatuksen siitä, kuinka psykologiset motiivit ovat ”objektiivisempia” kuin älyllisesti perustellut, sillä ihmisiä ohjaavat pikemminkin vietit kuin järki. Vahvimpana jäi elämään ajatus seksuaalisesta halusta keskeisenä ihmistä ohjaavana motiivina. Pienessä elämässä halu onkin itsestäänselvä syy pahalle. Sitä ei tarvitse perustella, sillä kaikkihan tietävät, että halun nimissä ihmiset (tai siis miehet) tekevät mitä vain.

***

Pieni elämä on melko puhdas osoitus psykologisoituneesta kulttuurista siinäkin mielessä, ettei kirja juurikaan piittaa ympäröivästä yhteiskunnasta. Carol Anshaw huomautti kritiikissään, kuinka kirja tuntuu suorastaan allegoriselta, koska se on niin ajasta irrallaan.

Yanagiharan mielenkiinto kohdistuu lähinnä Juden tuskaan, ja ydinteemaksi muovautuu Juden uhrius. Koska Jude on itse niin pyhimysmäisen hyvä, pyyteetön monitaituri, joka kohtelee muita ylenpalttisen hyvin, herättää hänen kokemansa julmuus lukijassa kihelmöivän tuntemuksen, jota kiistattoman vääryyden todistaminen herättää. Vääryyden kohteena oleminen on koukuttavaa, koska silloin maailma näyttäytyy mustavalkoisena; voi kellahtaa Juden kanssa selälleen uhrina ja sanoa aivan syystä, että maailma on liian raskas. Voi keskittyä omaan kokemukseen maailmasta hyvällä omatunnolla.

Kritiikissään Daniel Mendelsohn kytkee kirjan osaksi uhriuden kulttuurin kehitystä. Hänen mukaansa monen (etenkin nuoren) elämää leimaa nykyään ahdistus ja avuttomuuden tunne. Ihmiset hahmottavat itsensä pikemminkin toiminnan kohteina kuin toimijoina. Yhä suurempi joukko asioita aiheuttaa psykologista tuskaa, koska oma psyykkinen tasapaino on tärkein näkökulma asioiden tarkasteluun.

***

Juden uhriudella revittely alkoi tuntua kirjan edetessä yhä itsetarkoituksellisemmalta. Kun Jude kerta toisensa jälkeen viilteli itseään ja tuli pahoinpidellyksi, aloin tietoisesti suhtautua kirjaan etäännytetysti. Se ei ollut vaikeaa tapahtumien absurdiuden takia, mutta graafiset kuvaukset kyllä möyrivät mahanpohjassani ja liikutuin usein. Kirja oli voimakas tunne-elämys – mutta likainen, vähän samalla tavalla kuin julman kauhun katsominen on. Jälkikäteen en muista kirjan herättäneen minussa mitään oivalluksia; muistan ainoastaan sisäelimien puristuksen.

Monet kokivat kirjan syvästi vaikuttavana. Aamulehden Noora Vaarala kirjoitti: ”Ja kun suljen kirjan kannet viimeistä kertaa, olen poissa tolaltani mutta samalla vaikuttunut perspektiivistä, jonka teos on antanut. – – Lähetän sentimentaalisia viestejä ystäville ja harkitsen elämänmuutoksia: ottaisinko sijaislapsen, vaihtaisinko suuntaa urallani.”

Kirjailija Helmi Kokkonen kirjoitti blogissaan: ”Lukijana olen poissa tolaltani, sillä tavalla että kun nyt viikko kirjan lukemisen jälkeen luen siitä muutaman arvion minä itken taas, kuvat tulevat jälleen, tuo pieni poika jolle koko maailma kerran käänsi selkänsä, jätti yksin syvimpään pimeään. En unohda häntä koskaan.”

Positiivisissa arvioissa tuntuu toistuvan jonkinlainen vavahduttelun ajatus: kirja ravisteli ja näytti jotain, mitä ei haluta nähdä. Mutta mitä kirja opetti? On väärin olla julma toisia kohtaan? Jotkut ovat julmia, toiset eivät ole? Ei kannata tulla raiskatuksi ja pahoinpidellyksi lapsena, koska muuten tekee itsemurhan?

Opus vei -blogissa kirjan saama suitsutus koettiin ongelmalliseksi, koska se ”tuntuu edustavan aikamme lapsellista halukkuutta (ja enemmissä määrin kyvykkyyttä) vastaanottaa ja tulkita vain räikeimpiä, äärimmäisimpiä viestejä”.

Mistä se kertoo, jos lukijat tarvitsevat liki tuhat sivua viiltelyä ja lapsenraiskauksia oivaltaakseen, että julmuus toisia kohtaan on ikävä asia?

***

Pieni elämä tuntuu syntyneen, koska moderni länsimainen elämä on aika tylsää. Ei ole kauheasti kurjuutta ja väkivaltaa, vaan elo on pääosin aika tasaista, vaikka psyykkistä pahoinvointia riittääkin. Luulen, että Hanya Yanagihara on elänyt varsin mukavan elämän. Hänestä kuitenkin tuntuu epämääräisen pahalta, niin kuin monista muistakin. Koska Yanagihara ei pysty paikantamaan pahoinvointiaan, joka myös tuntuu liian pieneltä, on houkuttelevaa kirjoittaa kirja, jossa sille voi antaa selkeän, dramaattisen muodon. Samalla kirja voi sanoa, että pahuus vain on, ilman että siihen voi vaikuttaa; ainoastaan siihen voi vaikuttaa, miten siitä selviää.

Juuri tämä on keskeinen ongelma psykologisoituneessa kulttuurissa: siinä keskitytään yksilön selviämiseen, kun pitäisi katsoa yhteiskuntaa ja sanoa, miten se aiheuttaa pahoinvointia. Pieni elämä ei kyseenalaista maailmaa vaan kokee vain sen aiheuttaman tuskan.


Kirjoitukset, joihin tekstissä viitataan:

Opus vei -blogin kirjoitus. (Paras suomenkielinen kirjoitus kirjasta.)

Daniel Mendelsohnin kritiikki New York Review of Booksissa.

Noora Vaaralan kritiikki Aamulehdessä.

Helmi Kekkosen blogikirjoitus.

Carol Anshawin kritiikki New York Times Book Review’ssa.

Muuta luettavaa kirjasta:

Christian Lorentzenin kritiikki London Review of Booksissa.

Alex Prestonin kritiikki The Guardianissa.

Elif Batumanin kirjoitus New Yorkerissa.

Ihminen on herkkä eläin (2018)

Rafael Donnerin (s. 1990) esseekirjasta Ihminen on herkkä eläin (2018, Teos) kirjoitettaessa on keskitytty hänen isäänsä, Jörn Donneriin. Jörn osallistui kirjan mainostamiseen antamalla provosoivan haastattelun Helsingin Sanomille. Kun lehdessä myöhemmin julkaistiin kirjasta kritiikki, yli puolet siitä käsitteli Jörniä koskevia osioita.

Rafael tietää isänsä kiinnostavan yleisöä, ja kirja alkaakin Jörniä koskevalla esseellä. Siinä hän miettii ohimennen isänsä uraa kirjailijana. Kun isä oli 27-vuotias, hän oli julkaissut jo seitsemän kirjaa. Viimeisin niistä, Terveenä sairaalassa, käsitteli Jörnin kokemuksia sairaalassa työskennellessä. Viittauksena tähän Rafael avaa oman kirjailijanuransa 27-vuotiaana esseellä, joka kertoo hänen isänsä leikkauksesta.

Kun luin kirjaa pidemmälle ja huomasin sen olevan ponneton ja kliseinen kokoelma lukiomaisia esseitä omasta elämästä, tunteista ja yhteiskunnasta, aloin miettiä, miksi kirja on kirjoitettu. Ihminen on herkkä eläin tuntuu kirjalta, joka on kirjoitettu, koska on voitu; koska on saatu kustannussopimus nimen avulla; koska ihmisiä kiinnostaa, mitä Jörn Donnerin poika sanoo isästään. Koska isäkin kirjoitti kirjoja nuorena.

Rafael Donnerilla ei ole varsinaisesti mitään omaperäistä sanottavaa, joten kun hän on halunnut kirjoittaa kirjan, hän on kirjoittanut omista tunteistaan. Nykykulttuurissa niillä on lähtökohtaisesti aina arvoa. Kun sanoo yrittävänsä puhua vain omista tunteistaan eikä ympäröivästä maailmasta, voi sillä suojautua mahdolliselta kritiikiltä, kuten Donner tekee esipuheessa:

”Tämä kirja ei yritä kertoa mitään muuta totuutta kuin omani. Se ei käsittele tunteita vaan minun tunteitani. – – Se ei ole sinun todellisuutesi, vaan sinä kyseenalaistat sen, puhkot reikiä sen logiikkaan ja ehkä jopa pilkkaat sitä”

Donner viittaa itseensä usein väheksyen – hän sanoo olevansa ”nuori, tyhmä ja naiivi”, mutta toivovansa, ”että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi vaan ne nähtäisiin pohjalastina tai vastapainona vanhuuden viisaalle mutta ehkä ambivalentimmalle, varovaisemmalle ja joskus myös vanhentuneelle kirjallisuudelle”. Hän epäröi, voiko sanoa nuoruutensa takia mitään maailmasta, mutta samanaikaisesti kokee, että nuoren perspektiivi ja elämänkokemus ovat hänen keskeiset antinsa kirjailijana.

Onkin selvää, että Donneria ei rasita aito kiinnostus maailmaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Hän ei keskustele muun kirjallisuuden kanssa (ainoat paria lausetta pidemmät kirjallisuusviittaukset ovat Daniel Kahnemanin ja Richard Dawkinsin kirjoihin). Hän ei yritä päästä kenenkään toisen ihmisen – paitsi isänsä – pään sisään. Donner kertoo maailmasta niin kuin hän sen hahmottaa, ja hänen hahmottamistapansa on häkellyttävän lattea. Hän esittää sellaisia väitteitä kuin että yksinäisyys on ikävä asia, vapaus on hyvä asia mutta vastuullekin on paikkansa, häpeä on ikävä tunne mutta se pitää kohdata, totuus on vaikea asia, miehiltä itkemisen kieltäminen on ikävää, feminismi on hyvä aate ja niin edelleen. Jokaisen esseen viesti voidaan tiivistää kaikkien tuntemaksi itsestäänselvyydeksi. Donner pääsee näihin oivalluksiin kuvaamalla omaa elämäänsä, joka on varsin tyypillinen nuoren aikuisen elämä.

Donner heijastaa kirjassaan maailmalle takaisin tismalleen sen saman tunnekulttuurin, jossa hän on kasvanut. Kun Donner kirjoittaa vapaudesta tunteena, hän kuvaa sen tilanteella, joka on kuin suoraan amerikkalaisesta nuortenelokuvasta[1]:

”Istun muutaman humalaisen toimistotyöntekijän kanssa vaahtokylvyssä japanilaisen kapselihotellin ylimmässä kerroksessa, kello on viisi aamulla, ja kaupunki, joka ei koskaan nuku, on ainakin käynyt levolle. Olen humalassa, väsynyt mutta onnellinen, sillä nyt olen vapaa.”

Hän oli päässyt Tokioon matkustettuaan sinne Venäjän kautta. Kolme päivää ennen lähtöään hän oli joutunut Espoossa juoppoputkaan. Donner alkoi raivota, painella hätäsummeria ja sanoi isänsä soittavan presidentille ja hoitavan vartijan ongelmiin, jos häntä ei heti päästetä ulos. Tätä tilaansa Donner kuvaa hulluutena, mutta aavistaa liioittelevansa:

”En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa, että olin tosiaan hullu siellä sellissä. Joku psykoterapeutti luultavasti väittäisi, että olin ehkä pikemminkin hysteerinen. Mutta mihin raja vedetään, ja kuka sen vetää? Olisi liian yksinkertaista todeta, että jotkut ihmiset ovat hulluja ja jotkut eivät, sillä se jättää paljon sanomisen varaa kategorioiden rajavyöhykkeistä. Eikö ihminen voi olla melko hullu, vai onko hulluus aina kuin lamppu, joka voi olla vain päällä tai pois päältä eikä mitään siltä väliltä? En halua väittää tietäväni sellaisesta mitään vaan pitäydyn ainoassa hulluuden muodossa, jonka itse tunnen: omassa hulluudessani, jossa ovat pelissä omat tunteeni.”

Raja on olemassa jossain, mutta Donner ei etsi sitä. Donner etsii tuntemuksilleen ja kokemuksilleen karsinoita, joihin asettaa ne niin, että ne vaikuttavat suurilta. Tavallaan on ihailtavaa, kuinka Donner pystyy näkemään tuntemuksensa hulluutena tilanteessa, jossa hän on juonut itsensä sikahumalaan, joutunut putkaan ja käyttäytyy siellä laskuhumalassa kuin kakara. Tilanteessa olisi mahdollisuuksia muunkinlaiselle reflektoinnille. Kaiken kruunaa tämä toive Tokion vapaudessa:

”Toivon että Espoon poliisilaitoksen vartija näkisi minut nyt, näkisi miltä vapaus näyttää, näkisi mitä hän riisti, mitä hän oikein teki. Ei niin että kantaisin enää kaunaa – ei, kyse ei ole siitä, vaan toivon että hän näkisi minut ja ehkä olisi minusta yhtä ylpeä kuin itse olen juuri nyt.”

Vähän kuin amerikkalaisen nuorisoelokuvan itseriittoinen douchebag-bro esiintyisi sorrettuna sankarina.

Donnerin tietoisuus oman elämänsä helppoudesta leimaa esseitä. Hän huomioi usein monilla olleen vaikeampi elämä. Donner puhuu yksinäisyydestä, vaikka hänen yksinäisyystarinansa koostuu lähinnä siitä, että hän oli lukiolaisena vaihdossa hetken yksinäinen, minkä jälkeen hän yksinkertaisesti lopetti sen ja alkoi olla sosiaalinen.

Elämän yksi vaikeus on ollut nimi. ”Donnerin poikana” esitellyksi tuleminen on ollut vaikeaa. Myös alkuperäinen nimi Rudolf on aiheuttanut kipua, sillä ruotsiksi ja englanniksi ”Petteri punakuono” -joululaulussa lauletaan Rudolfista. Myös Donner on yksi joulupukin poroista. Donner päätyy vertaamaan kokemustaan lihavien ihmisten kokemuksiin:

”Ei ole helppoa kantaa heikkouksiaan niin näkyvillä. En tietenkään ole ainoa, jolla on heikko itsetunto, enkä oikeastaan usko, että itsetuntoni on keskimääräistä huonompi. Monet muut kärsivät enemmän kuin minä. En tiedä, millaista on olla ylipainoinen, mutta voin kuvitella, että sen täytyy olla vaikea; tässä minä olen, lihavana ja epäonnistuneena, lihavuus sanoo, ja vaatii rohkeutta olla välittämättä siitä. Lihavien ihmisten ei tarvitse kuunnella joululauluja, mutta kipeää tekevät katseet, eivät sanat.”

Donner on myös itsetietoinen etuoikeuksistaan kuuluisan isän poikana ja valkoisena heteromiehenä. Hän potee syyllisyyttä siitä, että pystyy ottamaan itselleen tilaa ja saa äänensä helpommin kuuluviin. Sama kaava toistuu: Donner puhuu omista tunteistaan, kyseenalaistaa oikeutensa puhua, ja puhuu silti loppuun.

Etuoikeuksien tiedostaminen on modernia. Modernia on sekin, että tiedostaminen ei johda mihinkään. Eettinen ankaruus ei sovi aikaan, jolloin jokainen potee syyllisyyttä omista etuoikeuksistaan ja tietää, että oma hyvinvointi rakentuu aina huonompiosaisten kurjuuden päälle.

***

On Donnerilla kirjassa älyllisiäkin pyrintöjä. Mainitussa vapautta käsitelleessä esseessä hän esimerkiksi päätyy kritisoimaan kapitalismia siitä, että vapautta arvostetaan nykyään niin paljon:

”Kapitalismi painottaa yksilön vapautta ja itsenäisyyttä, mikä on ehkä tuonut mukanaan tämän perverssin vapauden palvonnan. Mutta yksilö ei ole saari, emme ole niin vahvoja, että pystyisimme elämään ilman muita, vaan tarvitsemme elämällemme kontekstin, jotta ymmärrämme sen merkityksen ja arvon.”

Samanlaista pohdintaa voi löytää Johannes Ekholmin romaanista Rakkaus niinku (2016, WSOY), jossa kapitalismi ja ympäröivä yhteiskunta käännetään joka tilanteessa hahmojen oman henkisen tyhjyyden ja itsekeskeisyyden perimmäiseksi syylliseksi. Ekholm kritisoi hipsterikulttuuria haluttomana irrottautumaan siitä – kuin ainoa vaihtoehto elämässä olisi asua Helsingissä, poseerata kavereiden kanssa ja marista siitä.

Donnerin kirjan yhteiskunnallisissa pohdinnoissa ei ole mitään, mitä ei lukiolaisten kirjoituksista löytyisi: itsevarmoja julistuksia rahasta, nationalismista, informaatioyhteiskunnasta ja länsimaisen sieluajattelun yhteydestä ilmastokatastrofiin. Kaikista teemoista voisi – ja pitäisi – kirjoittaa pidemmin ja kunnolla paneutuen, mutta Donner hypähtelee teemasta toiseen nopeasti.

Yhtenä kliseenä Donner toistelee romantiikasta tuttua vastakkainasettelua tunteiden ja järjen välillä. Hän sanoo olleensa indoktrinoitunut ”ajatteluun, jolle on ominaista rationaalinen, humanistinen maailmankuva, jossa vain objektiivisella tiedolla on arvoa”. Siinä ajattelussa ei uskota tunteisiin.

Donner ei kuitenkaan osoita kirjassa aitoa tiedollista intressiä, tai viittaa edes aikaan, jolloin olisi osoittanut. Hän on ytimiään myöten romantiikan jälkeläinen siinä mielessä, että hän näkee asioita ainoastaan läpeensä emotionaalisesta näkökulmasta. Hänelle tunteet ovat hyökyviä luonnonvoimia:

”Ihmisen todellisuus ei ole fyysinen vaan emotionaalinen. Tulkitsemme maailmaa tunteidemme kautta. Sielunvaellus, tarkoituksen metsästys, ihmisen halu uskoa johonkin ovat siksi emotionaalista toimintaa, joka ei perustu siihen, millainen maailma on, vaan siihen, miten itse kukin sen kokee.”

”Siksi ajatukset elämän tarkoituksesta ovat usein niin turhia – yritämme löytää jotain yleispätevää sanottavaa aiheesta, joka on äärimmäisen yksilöllinen. Yritämme sanoja käyttämällä puhua kieltä, jossa on kyse tunteista.”

Toisaalla Donner kuitenkin kritisoi poliitikkoja tunteiden ja narratiivien tarkoitushakuisesta käyttämisestä. Yhteiskunnallisella tasolla tunnevetoisuus on väärin. Esimerkiksi nationalismi on vääränlaista ylpeyttä, kun taas yksilön pitää saada tuntea ylpeyttä:

”Kansallinen ylpeys saattaa olla nykypäivän maailmassa tuhoava voima, mutta olisi väärin torjua kaikki ylpeyden muodot. Nationalismi osoittaa, että ylpeys voi olla turmiollista, mutta minun on silti vaikea nähdä, että ylpeydessä voisi henkilökohtaisella tasolla olla jotain väärää. Ei siinä olekaan, sillä pohjimmiltaan ylpeys on tunne. Se ei ole sosiaalinen konstruktio vaan jotain aitoa, jota ihminen tuntee vaistomaisesti ja jolta hän ei siksi voi välttyä.”

***

Laiskan itsetietoinen, omiin tunteisiinsa rakastunut ja päivälehtiviisauksilla varustettu Ihminen on herkkä eläin on tarkka kuva aikansa kulttuurista. Mitään uutta sillä ei ole tarjota. Lähinnä se vain tuo ryminällä uuden ihmisen julkisuuteen. Sellaisen, joka taitaa olla vakuuttunut siitä, että hän kuuluu sinne.


[1] Kirjan seepiansävyinen kansikuva, jossa Donner istuu järven yllä tukin päällä karhupuvussa, voisi olla infantiilin amerikkalaisen indie-elokuvan promokuva.

Vuosi herrasmiehenä (2017)

Kirjoitin tiedekuntalehteen arvostelun Joonas Konstigin kirjasta Vuosi herrasmiehenä. Teksti löytyy alapuolelta.


Joonas Konstigin (s. 1977) kirjoituksista on jäänyt kuva jäykästä ajattelijasta, joka hypähtelee eri identiteettien välillä, ja kirjoittaa vanhoja vastaan tulisieluisen käännynnäisen vakaumuksella. Esimerkiksi ruokaa koskevissa kolumneissaan Konstig puhui yhtä paljon lihakulinaristin identiteettinsä puolesta kuin omaa teinipunkkarivegaanikauttaan vastaan. Teksteissä Konstig haki käännynnäisyydestään voimaa sapekkaalle kasvissyöntivastaisuudelleen: olin itse ennen samanlainen kuin te, mutta sitten viisastuin!

Konstigin tuore kirja Vuosi herrasmiehenä (WSOY, 2017) tuntuu taas uudelta kääntymiseltä. Kirjassa Konstig kuvaa nimenmukaisesti yrityksiään oppia vuodessa käyttäytymään ja pukeutumaan herrasmiehen ihanteen mukaisesti. (Alaotsikkoon on saatu taas kerran mahdutettua teinimenneisyys: Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä.)

Tällä kertaa Konstig kuitenkin itse tiedostaa tapansa vaihtaa identiteettiä. Hän on etsinyt itseään kaikkialta: hän on ollut futispoika, nörtti, hippi, punkkari, hevari, hiphoppari, brittipoppari, vegaani, lihaintoilija, thainyrkkeilijä. ”Minua ei ole maadotettu, joten olen vain kokeillut elämässä erilaisia rooleja toisensa perään, eikä mikään niistä ole ollut ’aito minä'”, Konstig kirjoittaa.

Konstig on noudattanut modernia autenttisen minuuden ihannetta, joka pohjaa Rousseaun ajatukseen, että ihminen löytää luonnon äänen ja moraalin itsestään. Vasta yhteiskunta turmelee yksilön. Tästä muotoutui romantiikan myötävaikutuksella moderni ”autenttisuuden etiikka”, kuten filosofi Charles Taylor nykyistä yksilökäsitystä nimittää. Siinä jokaisella ihmisellä nähdään olevan oma yksilöllinen tapansa elää. Pitää kuunnella itseään ja noudattaa mieltymyksiään spontaanisti. ”Estyneisyys”, mitä esimerkiksi vanhat pukeutumis- ja tapasäädökset edustavat, on pahasta.

Tämän eetoksen mukaisesti myös Konstig on elänyt. Ainoa arvo pitkälle aikuisuuteen asti on ollut olemassaolevia arvoja vastaan kapinoiminen. Konstig kuvaa itseään ”käveleväksi keskisormeksi”, joka on niellyt vasemmistoradikaalien filosofien ajatukset sopimattomasta käytöksestä porvarillisen yhteiskunnan vastustamisena ja kulttuurirelativismin.

Konstigin minuus, jota hän on kuunnellut, on hänen kertomansa mukaan ollut ikävä: hän on ylimielinen, sarkastinen ihminen, jolla on kamala temperamentti ja joka huokailee alentuvasti.

Myönnän, että on pikkumaisen tyydyttävää lukea toisen tekemää oman luonteensa analyysiä, kun huomiot ovat samoja, joita olen itse lukijana hänestä tehnyt. Alun itsereflektiivisyys kuitenkin on välttämätön pohja uskottavalle herrasmieheksi muuttumiselle.[1]

***

Teoksessa on laaja kirjallisuuskatsaus, joka sisältää esimerkiksi lordi Chesterfieldin pojalleen herrasmiehenä olemisesta kirjoittamat kirjeet, Erasmus Rotterdamilaisen käytösoppaan, antiikin filosofiaa ja Benjamin Franklinin hyveoppia. Konstig referoi lukemaansa turhankin tarkasti, mikä vaikuttaa osaltaan kirjan turvonneeseen 474 sivun mittaan. Kirjallisuuden kautta avautuu kuitenkin hyvin herrasmiehen ideaalin syntyprosessi ja hioutuminen.

Taustalla on keskiaikainen ritariromantiikka, jossa ritarit alkoivat arvostaa myös romanttisen rakkauden ja lempeyden hyveitä. Miehen tuli paloitella vihollisensa taistelussa, mutta kotona haikailla kyynelsilmin rakkaansa perään. Naisen rakkaudesta tuli ritarin elämäntehtävä. ”Ritariromantiikka muutti yläluokan suhtautumisen naisiin ja sitä kautta koko länsimaisen yhteiskunnan”, Konstig kirjoittaa. Miehen piti todistaa olevansa naisen rakkauden arvoinen, mikä pakotti miehen osoittamaan parhaita puoliaan.

Herrasmiehen ihanteessa keskeistä on myös fyysinen elinvoimaisuus. Tommi Melenderin vinkistä Konstig aloittaa rugbyn. Rugbyotteluiden kuvaukset ovat kirjan eläväisimpiä. Konstig on poikamaisen innoissaan laittaessaan ruumiinsa likoon raakojen miesten rinnalla yhteisessä rugbyrintamassa. Vähemmän eläväisiä ovat hevos- ja miekkailutuntien referoinnit. Ratsastamisen alkeiden oppimisesta Konstig yrittää venyttää opetuksen siitä, kuinka hän opetteli kesyttämään villin ja arvaamattoman luonnon hevosen muodossa.

Luonnon kesyttäminen toistuukin pitkin kirjaa herrasmieheyden tiivistyksenä. Herrasmies ymmärtää olevansa luontojaan karkea otus, jonka pitää oppia tavoille. Kohtelias elämä vaatii jatkuvaa työtä. Luonnon tie on helppo, mutta luonnon voittaminen, ”hyveen tie”, sen sijaan on ”kapea, jyrkkä ylämäki”.

***

Luonnon voittaminen on ihanne myös klassisessa miestenpukeutumisessa. Puku on kankea ja persoonaton, mutta myös pitkälti immuuni muodin heittelyille. Konstig referoi taidehistorioitsija Anne Hollanderia, jonka mukaan ”nykyaikainen miestenpuku kuvastaa modernin ajan ihannetta. Modernissa puvussa mies edisti modernin ajan arvoja kuten ajattelua, tiedettä ja kaupankäyntiä. Puku hylkäsi romantiikan ajan arvot kuten kiinnostuksen kaikenlaisiin turhuuksiin. Puku ei ollut kaunis ja runsas kuin luonto on, se oli järkevä kuin moderni ihminen.”

Hollander myös huomioi, että nykyään aikuisten miesten ja kouluikäisten lasten pukeutuminen on usein identtistä: samat farkut ja hupparit, oli tilanne mikä tahansa. Aikuisen ei enää tarvitse viestiä aikuisuutta tai arvokkuutta vaatetuksellaan.

Tästä esimerkkinä toimii ekonomisti Heikki Pursiainen, 43, joka mainosti Paska Suomi -kirjaansa Helsingin Sanomien haastattelussa räikeäkuvioisissa shortseissa, lippalakissa ja lyhythihaisessa hupparissa. ”Räväkkää” ja ”nuorekasta” se oli, mutta niin on kaikki ollut jo niin monta vuosikymmentä, ettei mikään enää ole.

***

Ehkä vapautumisen ja yksilöllistymisen väistämätön seuraus on se, että pinnalle putkahtaa vastakkaisia näkemyksiä ja haikailua menneeseen. Tällainen reaktio on nähty esimerkiksi Taylorin ja Alasdair MacIntyren edustamassa kommunitaristisessa filosofiassa, jossa nykyajan yltiöindividualismiin ja vieraantuneisuuteen yritetään vastata korostamalla epämääräisesti kadotettuja yhteisöllisyyden hyveitä.

Polvihousuiset taloustieteilijät ovat kuitenkin yksi (vaikkakin groteski) osa positiivista vapautumisen kierrettä, josta keskeisimpänä voidaan pitää naisten vapautumista. Konstig muistuttaa tästä kirjassa ohimennen.

Kirjoittamisen aikaan Konstigilla on kahden nuoren tytön lisäksi parivuotias poika. Poika on Konstigin lailla kovatahtoinen ja altis raivokohtauksiin. Poika vierastaa isäänsä, minkä takia hoitaminen jää pääasiassa vaimon vastuulle. Kun perhe on lomamatkalla, vaimo viettää sen hankalan pojan kanssa, kun Konstig lueskelee altaalla Matti Klingeä. Ravintolassa Konstig suuttuu vaimolle, joka on uupunut pojan hoitamisesta. Konstig kirjoittaa, kuinka samalla kun ”olen tullut tietoiseksi omista puutteista ja virheistäni, olen myös alkanut huomata vaimoni erheet. Pitäisikö hänen aina käyttäytyä kuin kuningatar, jotta voin kohdella häntä kuin kuningatarta?”

Yksi kirjan läpinäkyvästi toteutettu juonikuvio onkin se, että Konstig lopulta huomaa olleensa epäreilu vaimolleen, joka ei työnjaon takia ole voinut samalla tavalla keskittyä hyveellisyyteensä. Konstig esimerkiksi järjestää tytöille suloisen juhlapäivällisen, kun taas vaimolle jää pojan hoitaminen ja tiskit.

Sokeus tuntuu puhuttelevalta. Onko miesten aikoinaan ollut helppo ylpeillä herrasmiehen tavoillaan, kun kotityöt ovat jääneet naisten kontolle?

***

Siihen nähden, että ennakkoasenteeni kirjaa kohtaan oli nihkeä, nautin sen lukemisesta yllättävän paljon. Se oli turhan pitkä, ja Konstigin kielessä ja tyylissä on jotain vaikeasti kuvailtavan ärsyttävää.[2] Se tarjosi kuitenkin oivan läpileikkauksen herrasmiehen historiasta, ja Konstig kuvaa ihailtavan avoimesti pyrkimyksiään ja epäonnistumisiaan olla parempi. Kiinnitin lukemisen jälkeen enemmän huomiota käytökseeni.

Kirja on kuitenkin lopulta hyvin ennalta-arvattava oivallustensa suhteen. Konstig päätyy omaksumaan kaikki klassisen miesihanteen opit niitä sen enempää ajattelematta tai kontekstualisoimatta. Kirja julkaistiin pian herrasmiesvuoden päättymisen jälkeen. Realityohjelmien ”vuotta myöhemmin” -osio olisi voinut olla kiinnostava. Kenties siinä ajassa Konstig olisi ehtinyt miettiä enemmän niitä ristiriitoja joita syntyy, kun yritetään sovittaa vanhoja ihanteita sellaisinaan aikaan, jolta omat ihanteet alkavat loppua.


[1] Itsereflektiivisyyden puute oli keskeinen ongelma Timo Hännikäisen Kunnia-esseekokoelmassa (Savukeidas, 2015), joka oli osin samankaltainen miehisten hyveiden etsimisen teos. (Tosin sillä erolla, että Hännikäinen etsi pikemminkin esimodernia miehen ideaalia Nietzschen sivilisaatiokritiikin hengessä, kun taas Konstig jäljittää modernia, kohteliasta herrasmiestä.) Hännikäinen kirjoitti kadonneista miehisistä hyveistä, mutta teoreettisella tasolla ilman omakohtaisuutta. Vielä kun Hännikäinen kirjan julkaisun aikaan tuli tunnetuksi kaunaisesta nettikäytöksestä, asettui kirjan miesfantasia erityisen epäuskottavaan valoon.

[2] Ärsyttävyyksiä näin lyhyesti referoidakseni: puhekielinen dialogi, jokaisen englanninkielisen katkelman lainaaminen alkuperäiskielellä ja heti perään suomentaminen, itsensä ”maadottamisesta” (sic?) puhuminen ja niin edelleen.