Vuokratyöfirmoista

Haluaisin kuulla opiskelijoista, jotka ovat tyytyväisiä kokemaansa kohteluun vuokratyöfirmoissa. Ymmärtääkseni heitä on. Olisi kiinnostava tietää, miten heidän kokemuksensa eroavat omistani, jotka ovat olleet seuraavanlaisia.

Haen työtä, jonka tarjoajaksi paljastuu vasta haastattelua sopiessa vuokratyöfirma. Työtä on kuulemma paljon tarjolla, vaikkei vielä voida kertoa missä ja milloin. Haastattelija ei kysy juuri mitään, vaan alkaa esitellä työn käytännön asioita, kuten vuorojen varaamiseen tarkoitettua sovellusta. Silloin epäilykseni heräävät, sillä olen ilmeisesti kesken haastattelun jo saanut työpaikan. Laitan sen kuitenkin CV:ni ja huolellisen hakemuskirjeen piikkiin. Haastattelija sanoo ilmoittavansa, kun työ on selvillä. Ilmoitan puolisolle saaneeni töitä.

Menee viikkoja, kuukausia, ja saan välillä muutaman tuurausvuoron. Lopulta ymmärrän, ettei työtä ole oikeasti tarjolla luvatussa määrin, vaan kohtaloni on sama kuin aikaisemmassa vuokratyöfirmassa, jossa työskentelin: olen ollut osa laajaa rekrytointiaaltoa, jolla vuokratyöfirma on hankkinut itselleen lyhyitä tuurauksia tekevää työntekijäreserviä, jolle ei olla tarjoamassa mitään pitkäkestoisempaa. Vuokratyöfirman bisnestä on tämän liki ilmaisen työntekijäreservin myyminen yrityksille. Yritykset ostavat lupauksen tuuraajien reservistä, joka on niin laaja, ettei yksikään vuoro jää tekemättä.

Kun vielä odotan minulle luvattuja töitä, saan edellisestä vuokratyöfirmastani tekstiviestin, jossa kysytään, olenko kiinnostunut jostain työtehtävästä. Vastaan kyllä tietyllä englanninkielisellä fraasilla, jotta kiinnostukseni rekisteröityy tietokonejärjestelmään. Sen jälkeen en kuule työstä mitään. (Robotiksi pakottautuminen on nöyryytyksistäni pienin.)

Kun olen vihdoin sisäistänyt, ettei töitä ole tiedossa tarpeeksi, hankin toisen työn, joka on etätyö. (Niistä olen kirjoittanut jo aiemmin.) Töitä kuulemma riittää; niitä on jopa liikaa. Niin olisikin, jos kanssani samaan aikaan ei olisi rekrytoitu 39 muuta työntekijää, joille on luvattu sama määrä töitä. Tarjolla olevat työt hujahtavat hetkessä, kun 40 uutta työntekijää taistelee töistä 40:n aikaisemman kanssa. Edes surkea palkka ei vaikuta: aina on joku, jolle työ kelpaa.

Nyt minulla on periaatteessa kaksi työtä. Yritän hankkia vielä kolmannen, jossa pääsisin jopa työskentelemään, mutta minua ei valita, koska en pysty olemaan tarpeeksi poissa opinnoistani täyttääkseni työvuorolistoja, joista toiset opiskelijat ovat jo valinneet itselleen sopivat vuorot. (En aina edes halua olla opinnoistani poissa: satun pitämään opiskelusta ja suhtaudun siihen häpeällisen vakavasti.)

Ainoa tapani ilmaista katkeruutta huijatuksi tulemisesta on kieltäytyä niistä harvoista töistä, joita minulle vuokratyöfirmasta tarjotaan ja toivoa, että se aiheuttaisi firmalle jotain haittaa. Mutta ei se aiheuta, koska aina löytyy joku, joka on valmis tekemään työt. Kuten juuri työttömäksi jäänyt keski-ikäinen, tunnollinen henkilö, jolle töiden tekeminen on itsestäänselvyys, ja joka ei ole vielä huomannut, ettei vuokratyöfirma tule koskaan arvostamaan hänen tunnollisuuttaan.

Eikä vastarintaani edes huomattaisi, koska kukaan firmassa ei tunne minua: varaan työni sovelluksen kautta, ja kun joskus joudun soittamaan yritykseen, puhun joka kerta eri ihmisen kanssa. Ja vaikka kieltäytyisin töistä, olisin edelleen luku reservissä, jota vuokratyöfirma yrityksille myy.

***

Tämä on itsestäänselvyys, mutta sanon silti: vuokratyöfirmojen kannattavuus pohjautuu siihen, että työntekijöiden aiheuttamat kulut on minimoitu. Ainoat kulut ovat työvuoron palkka, palkanmaksun käsittely ja rekrytointi. (Sovellusten myötä edes työntekijöiden kanssa viestittelyyn ei kulu työaikaa.)

Kun vuokratyöfirmat mainostavat työaikoja ”joustavina”, tarkoittavat ne käytännössä sitä, että kaikissa epäsymmetrian tilanteissa työntekijä kärsii. Jos työntekijä ei pysty tekemään tarjottua työtä (”saat valita itse työaikasi!”), hän jää ilman rahaa. Vuokratyöfirmalla ei ole mitään velvollisuutta, ei työsopimukseen kirjattua tai moraalista, tarjota työntekijälle tarpeeksi töitä, että hän saisi toimeentulon. Työntekijä voi joko tehdä kerran viikossa tarjotun nelituntisen työvuoron tai pysyä sitäkin köyhempänä.

Kun yritys ostaa vuokratyöfirmalta ikuisen minimipalkan työväkeä, se säästyy kuluilta, joita vakituisista työntekijöistä aiheutuu. Haluaisin kuitenkin tietää, kuluvatko kaikki nämä säästöt vuokratyöfirman palkkioihin. Helpottaako vuokratyöfirman käyttäminen yrityksen arkea niin paljon, että sitä kannattaa käyttää sen sijaan, että palkkaisi omia työntekijöitä, vaikka molempien kulut olisivat täsmälleen samat?

***

Työntekijänä on vaikea olla katkeroitumatta. On vaikea olla huomaamatta, kuinka iso osa työn kustannuksista on siirretty minulle, ja kuinka sujuvasti minulla tienataan samalla kun en itse tienaa senttiäkään.

Nämä kokemukseni eivät saa minua julistamaan työmarkkinoita täysin rikkinäisiksi (ainakaan vielä) tai ryhtymään työstäkieltäytyjäksi, mitä pidän eettisesti kestämättömänä kantana. Ne ovat kuitenkin saaneet huomaamaan, kuinka työstä kaavitaan kekseliäillä järjestelmillä pois työntekijän ja työnantajan välinen vastavuoroisuus ja yhteinen sitoutuminen.

Olen myös huomannut, kuinka paljon yritykset haluavat käyttää näitä järjestelmiä, joissa työntekijän asema on mitätön. Kun puhutaan yhteiskunnallisen luottamuksen ja yhteishengen rapautumisesta, pitäisi puhua enemmän vuokratyöfirmoista, sillä ne tiivistävät kehityksen.

Mainokset

Kysymyksiä mediasta 3

Mitä eroa on kyselyikäisellä lapsella ja radio- tai televisiotoimittajalla, joka keskeyttää haastateltavan jokaisen vastauksen kysymällä ”miksi” tai ”miten niin”?

Vastaus: Lapsi kartuttaa ymmärrystä maailmasta, kun taas toimittaja pyrkii ilmentämään kriittistä asennetta. Toimittaja yrittää peitellä ymmärryksen puutettaan kyseenalaistamalla, kysymällä perusteluita, joita ei kuitenkaan ymmärrä, ja joita ei myöskään kuuntele loppuun ennen toiseen aiheeseen siirtymistä.

Toimittajan tietämys on pinnallista, minkä takia hän tunnistaa vain ajatusten näennäiset ristiriidat. Jos kaksi haastateltavaa puhuu samasta asiasta eri kielillä yhteensopimattomista lähtökohdista, toimittaja ei tunnista sitä, vaan luulee, että kyse on ohipuhumisen sijaan keskustelusta, ja jatkaa tiukkojen kysymysten esittämistä. Hän haastaa haastateltavat, ja jos haastateltava kiemurtelee, kun toimittajan älyvapaa kysymys vaatisi pitkän vastauksen ja kysymykseen sisältyvien oletusten kyseenalaistamista, toimittaja siirtää vastausvuoron toiselle haastateltavalle.

Kun haastateltava ymmärtää, että hänen pitää olla valmiiden, vain etäisesti ajatuksilta vaikuttavien repliikkien suoltaja, hän selviää toimittajan kanssa. Toimittaja on silloin häneen tyytyväinen, koska toimittaja on saanut vahvistuksen sille, että maailma toimii juuri niin kuin hän haluaa: asioista voi puhua ”asioina”, tiukassa rytmissä, vastakkaisia näkökulmia napakasti esitellen ilman turhaa jaarittelua. Toimittaja on saanut pakotettua älykkään ihmisen omalle tasolleen, mikä on typerälle ihmiselle suurin voitto.

Kriitikko toimittajana

Kriitikot tykkäävät puhua kritiikin kriisistä. Kriisi on seurausta mediaympäristön muutoksesta. Internetin myötä median ansaintalogiikka on muuttunut, ja jokaisella jutulla täytyy tavoitella suurinta mahdollista lukijamassaa. Kritiikki ei kiinnosta riittävän suurta yleisöä.

Kriitikoiden asemaan vaikuttaa myös kulttuurin demokratisoituminen. Ihmiset löytävät taiteen pariin itse. Taiteilijatkaan eivät tarvitse kriitikon tukea, sillä tuki ei vaikuta taloudelliseen menestykseen. Siksi kriitikoiden on täytynyt hahmottaa työnsä uudella tavalla.

Uusi hahmotustapa on kritiikin journalistisen ulottuvuuden korostaminen. Kritiikki nähdään keinona käydä yhteiskunnallista keskustelua.

Oskari Onninen kuvaa uutta kriitikkoparadigmaa Nuoren Voiman esseessään:

”Jossain välissä opin sanallistamaan koko dogman, jonka pohjalta lähestyn kriitikkouttani: teosta oleellisempaa ovat usein asiat, jotka ovat teoksen ympärillä.”

Onninen kirjoittaa nettiajan tulosvaatimuksista, joiden kouriin kriitikot ovat joutuneet. Statistiikka paljastaa, ettei kukaan kuuntele kriitikon rakastamaa indie-artistia. Kriitikko on menettänyt asemansa maun auktoriteettina, eikä hän voi enää vain teilata populaareja taiteilijoita ja kehua marginaalisuosikkeja. Kriitikon täytyy kirjoittaa suosituista taiteilijoista, jotka kiinnostavat lukijoita.

Miten kriitikko perustelee suosituista taiteilijoista kirjoittamisen, jos marginaalitaiteilijat kuitenkin edustavat paremmin hänen makuaan?

Yksi perustelu on taiteilijoiden ”relevanssiin” tai ”tärkeyteen” eikä laatuun keskittyminen.

Laadusta puhuminen on avoimen subjektiivista ja herättää monessa huvittuneisuutta tai ärtymystä, sillä kriitikon maku ei useinkaan vastaa lukijan makua. Tärkeydestä puhuminen kuulostaa etäisesti neutraalimmalta. Ilmaisu on epämääräinen ja taipuisa, mutta yleensä sillä tarkoitetaan jotakuinkin, että taide ”kertoo jotain tästä ajasta”. Ilmaisua käytetään ilman tahoa, jolle taide on tärkeää.[1] Kriitikko omaksuu harrastelijasosiologin roolin selittäessään, miksi taiteilija on suosittu ja mitä suosio kertoo ympäröivästä yhteiskunnasta. Kriitikko hahmottaa teoksen kulttuurisen keskustelun ainesosana.

Tällaista ajattelua edustavat esimerkiksi kirjallisuuskritiikit, joissa adjektiivia ”ajankohtainen” käytetään kehuna eikä neutraalina kuvauksena. Vuonna 2016 Rumbassa ei valittu vuoden parhaita vaan vuoden ”tärkeimmät” levyt. Lehdessä ei perusteltu kenelle tai millä perusteilla levyt olivat tärkeitä.

Elokuvakriitikko Richard Brodyn mielestä yhdysvaltalaiskriitikot ovat viime vuosina kyllästyneet elokuviin ja innostuneet televisiosarjoista, koska he pystyvät vaivattomasti kirjoittamaan niistä poliittisia ja aikaansa peilaavia esseitä. Yksilön kokemuksella taide-elokuvasta ei ole keskusteluille yleensä mitään annettavaa; puhtaan kauneuden kokemus pikemminkin saa vaikenemaan.

Kulttuurissa on kyse vallasta, taiteessa kauneudesta, Brody kiteyttää. Vallan jakaminen koskettaa kaikkia, mutta kauneuden kokemus on sisäistä ja subjektiivista. Siksi taiteesta on vaikea kirjoittaa vetävää kulttuurijournalismia, jos teosta katsoo taidekritiikin tyypillisistä näkökulmista.

Kulttuurinen näkökulma on yleistynyt kritiikeissä nopeasti. Kritiikin Uutisissa Sinin Mononen tarkastelee kulttuurijournalistien kirjoittamaa Jotkut taas väittävät -antologiaa. Antologian edustama kulttuurijournalismi ”on upottautunut syvälle kulttuurin syliin ja häivyttänyt taiteen lähes kokonaan taka-alalle”. Formalistinen eli teoksen muotoa ja piirteitä käsittelevä kritiikki on jäänyt kulttuurisen jalkoihin.

Joskus tuntuu, että kritiikkiin lajityyppinä suhtaudutaan jopa häpeilevästi. Lukija pitää houkutella mukaan yhteiskunnallisella analyysilla, ja vasta myöhemmin saatetaan paljastaa, että kyseessä on taidekritiikki.

***

On selvää, että kontekstiin keskittyminen muuttaa kritiikin luonnetta. Kun kriitikko keskittyy vain kontekstiin, hän ei katso teosta sellaisenaan. Teoksen näkeminen sellaisenaan on reilun taidekritiikin edellytys. Lähinnä kontekstista kiinnostunut kritiikki ei voi olla uskottavasti arvottavaa. (Sama kääntäen: ajattele jotain äänilevyä monesta näkökulmasta käsittelevää, pohdiskelevaa kulttuuriesseetä, jonka lopussa on arvosana 7,2.)

Onninen sen sijaan väittää, että kontekstiin keskittyminen tekee kritiikistä objektiivisempaa. Kriitikko pystyy hylkäämään makunsa, kun hän keskittyy kontekstiin ja taideteoksen kulttuuriseen relevanssiin. Kriitikosta tulee silloin toimittaja, joka pyrkii taustoittamaan ja selittämään ilmiöitä:

”Oli aiheena levy tai eläkekiista, journalistin tehtävä on hahmottaa asia ja kertoa, mikä siinä on tärkeää ja oleellista ja hoksaamisen arvoista. Tällöin toimittaja toimii asiantuntijana, ”vahtikoirana” ja tarvittaessa jopa kampittajana. Hän on itsenäinen ja riippumaton ja siksi luotettava.” (Lihavoinnit minun.)

On hyvä muistaa, että Onnisen mukaan kriitikko joutuu keskittymään kontekstiin taloudellisten realiteettien takia. Popkriitikot joutuvat kirjoittamaan suosituimmista artisteista, koska suurin massa ei halua lukea muista.

On ristiriitaista väittää, että kriitikko voi pyrkiä objektiivisuuteen ja olla ”itsenäinen ja riippumaton” samalla kun toimii täysin taloudellisten realiteettien ehdoilla. Onninen kuvaa poptimisminkin (eli ajatuksen suurista pop-tähdistä aliarvostettuina taiteilijoina) aatteena, joka ”päästi” kriitikot analysoimaan suurimpia pop-tähtiä – ihan sattumalta samaan aikaan, kun indie-kritiikkitalous romahti.

Onnisen käsitys kritiikistä johtaa kehämäiseen ajatteluun, jossa vain suosituimmat taiteilijat ovat tärkeitä, ja koska tärkeys on myös keskeisin laatumittari teokselle, voi kriitikko kehua vain suosituimpia teoksia.

***

Kriitikko ei sovi toimittajien joukkoon. Jos kriitikko pystyy kirjoittamaan vain valmiiksi suosituista teoksista, kriitikko on tehnyt itsensä turhaksi. Massat pitävät suosikeistaan joka tapauksessa. Kritiikkiin kuuluu oman maun käyttäminen ja rehellinen, ei kaupallinen arvottaminen.

Siksi Onnisen edustama näkökulma ei ole ratkaisu kritiikin kriisiin. Näkökulma palvelee lähinnä asemaansa puolustavia kulttuuritoimittajia ja menestyviä taiteilijoita.


[1] Kriitikko voi myös sanoa taiteen olevan tärkeää tietylle sosiaaliselle aatteelle, kuten marginaaliryhmän vapautumiselle. Joidenkin mielestä tämä on vielä parempi perustelu, sillä kriitikko on tällöin pystynyt osoittamaan teoksen olevan hyödyllinen useille ihmisille ja lisäävän sosiaalista tasa-arvoa. Kehu on ”objektiivinen” verrattuna siihen, että teos vain edustaa kriitikon käsitystä hyvästä taiteesta ja herättää hänessä positiivisia tuntemuksia.

Oskari Onnisen essee Nuoressa Voimassa.

Richard Brodyn kirjoitus The New Yorkerissa.

Sini Monosen kirjoitus Kritiikin Uutisissa.

Hajamiete mielenrauhasta

Kuinka moni kaipaa informaatiotulvaa edeltänyttä aikaa? Aikaa, jolloin maailma ei kertonut itsestään maanisessa tahdissa nettiuutisilla, sosiaalisella medialla, podcasteilla. Joskus ihmiset, jotka ehtivät elää tulvaa edeltäneessä maailmassa sanovat kaipaavansa sitä, mutta kuinka moni tosiasiassa pitää sitä parempana kuin nykymaailmaa? Nykyään tylsistymisen riski on huomattavasti pienempi. Monella on kenties mielikuva siitä, kuinka maailman hajamielinen ja tunnelmallinen tarkkaileminen ja ajoittainen pitkästyminen elähdytti, mutta kuinka moni tosiasiassa haluaa vaihtaa virikkeensä siihen?

Onko kyse vain siitä, että paluuseen ei pystytä, vai siitä, että uusi oleminen on sittenkin miellyttävämpää? Tämän hetken yhteiskunnallisista ilmiöistä ja kohuista perillä oleminen on huumaavaa. Aina on jotain uutta, josta pöyristyä ja jota pohtia. Aina on jotain, minkä sisimmässään tietää ala-arvoiseksi kohkaamiseksi, ja jonka seuraaminen tuottaa lähinnä itseinhoa, mutta silti ei malta katsoa muualle.

Jos kohuista ja kohujen kommentaareista pääsee hetkeksi eroon ja löytää hiljaisuuden, muistaa kuinka erilaista vanha oleminen oli. Oma mieli tuntuu taas omalta.

Mutta mieli ei unohda helppoja virikkeitä vaan hakeutuu lopulta, kun pitkästyneisyys hiipii päälle, takaisin niiden pariin.

Kun kohuja katsoo hiljaisuuden keskeltä, ne näyttävät ensin sijoiltaan menneen maailman viimeiseltä kiepunnalta. Kun katsoo tarpeeksi kauan, niihin tempautuu mukaan ja niitä alkaa taas ajatella vapaaehtoisesti. Silloin varmasti keksii perustelun, miksi on tärkeämpi katsoa niitä kohti kuin poispäin: ilmiöt ovat ajankuvia, analyysin arvoisia, yhteiskunnallisesti tärkeitä kaikessa alhaisuudessaankin.

Onko katsominen mielenrauhasta luopumisen arvoista? Tuskin. Mutta onko mielenrauha vaalimisen arvoista, jos se edellyttää miltei kaiken ympärillä tapahtuvan aktiivista välttelyä?

Miten kauheasta maailmasta hurmaannutaan

Kirjoitin pari vuotta sitten Okkervil Riverin uudesta levystä Away. Olin yllättynyt, kun näppärästä indierockista tutuksi tullut yhtye julkaisikin elähdyttävää, hengellisesti hapuilevaa musiikkia. Monipuolinen ja jazzahtava äänimaailma oli iso muutos edellislevyihin, jotka olivat tyypillistä indierockia, eli silmäniskumusiikkia muille popmusiikin menneisyyttä liikaa kaivelleille indiefaneille.

Tyylin muutos ei ollut menestys: yhtyeen keskiverto maine kutistui silminnähden, kun yhtyettä ennen kehuneet indiesivustot joko jättivät levyn huomiotta tai suhtautuivat siihen välinpitämättömästi. Seurasin musiikkivideoiden katselukertoja ja Spotifyn streamauslukuja harmistuneena siitä, etteivät muut rakastaneet levyä yhtä paljon kuin minä. Kesti jonkin aikaa ennen kuin sain irrottauduttua menestyslogiikasta ja ymmärsin, ettei hengellisesti etsiskelevällä hämymusiikilla koskaan ollut mahdollisuuksia netin musiikkibisneksessä. Olin uskonut, että indiemediat sentään vastustaisivat kehitystä ja arvostaisivat keskittymistä vaativaa musiikkia, ainakin jos se tulee vanhalta suosikilta. Sitten näin sadannen otsikon Ariana Granden uudesta singlestä ja ymmärsin, että joko olin ollut koko ajan väärässä tai jokin oli muuttunut.

Ilmestymisen aikaan antamissaan haastatteluissa laulaja-lauluntekijä Will Sheff, joka on yhtyeen ainoa pysyvä jäsen, osoitti minua parempaa välinpitämättömyyttä musiikkimaailman julmanpinnallisia realiteetteja kohtaan ja kertoi, kuinka vapauttavalta levyn tekeminen tuntui. Sheff ei enää yrittänyt toteuttaa Okkervil Riverille muodostuneita odotuksia. Uusi tyyli pelasi kaikkia hänen musiikillisia vahvuuksiaan vastaan, mikä oli uskalias valinta epävarmassa musiikkimaailmassa. Yhtye ei kuulostanut enää Okkervil Riveriltä, mutta niille, joiden sydämessä oli paikka kauniille ja syvälle levylle, kyseessä oli odottamaton lahja.

***

Jos Away oli iso yllätys, vielä suurempi oli In the Rainbow Rain, joka ilmestyi keväällä. Musiikillisesti levy on silkkaa aikuisrockia täynnä lämminsointisia syntikkamelodioita, gospel-kuoroja, saksofonisooloja ja rumpukoneita.

Teksteissä on tapahtunut yhtä iso muutos. Sheff on siirtynyt Awayn hienosyisestä hengellisestä etsimisestä suorasukaiseen Jumalan rakkaudesta laulamiseen. Levyllä tunnetaan lämpimiä tuntemuksia ”veljiä ja siskoja” ja koko luomakuntaa kohtaan. Levyllä lauletaan paljon empatian ja epäitsekkyyden vaikeuksista ja tärkeydestä. ”Love Somebodyn” kertosäkeessä lauletaan seinätekstimäisesti, kuinka If you’re going to love somebody, you’ve got to lose some pride.

Teksteistä löytyy ensi kertaa suoria viittauksia Jumalaan. Awayllä viittaukset olivat vielä varovaisia: kappaleissa puhuttiin esimerkiksi ”taivasukosta” tai ”arkkitehdista”, joka pysyy näkymättömissä. Eräässä laulussa puhuja istuu kirkossa, haistelee suitsukkeita ja on pyörällä päästään. In the Rainbow Rainilla hengellisyydestä on karissut hapuilu, ja tilalla on evankelinen asenne.

Tuntuu hämmentävältä, miltei koettelevalta, kun lyyrisestä tarkkuudesta ja kekseliäisyydestä tunnetuksi tullut yhtye alkaakin laulaa huoneentaulumaisia totuuksia kornin musiikin päälle.

Puhun totuuksista, koska tekstit ovat kuitenkin täynnä eettisiä totuuksia.

Kun eettisiä totuuksia toistetaan taiteessa sellaisinaan, kyse on vain harvoin kunnianhimoisesta ja kekseliäästä taiteesta, sillä totuudet ovat kliseitä. Taiteessa on tärkeää sanoa mahdollisimman hyvin paikkansa pitäviä asioita maailmasta uusilla ja tuoreilla tavoilla. (Toki on ihmisiä, joiden mielestä taiteen pitäisi vain kuvata maailmaa sellaisena kuin se on, ja että kuvaamalla maailman monimuotoisuutta neutraalisti taide jopa pystyy osoittamaan, ettei yleisiä totuuksia hyvästä ole olemassa. Tällainen taiteen eettisen puolen väheksyminen on minusta falskia. Paras taide on aina jollain tasolla moraalista.)

Kun laulaa suoria totuuksia, ei saa vieteltyä ihmisiä, jotka odottavat taiteelta hienostuneisuutta. Sillä saa korkeintaan vieteltyä ihmisiä, joiden taiteellinen maku ei ole niin kehittynyt, ja niitä, jotka jo valmiiksi uskovat kyseisiin totuuksiin ja kaipaavat uskoaan vahvistavaa taidetta. Eli evankeliointia.

Näppäränä kirjoittajana Sheff tiedostaa latteuden, joka liittyy eettisten totuuksien laulamiseen. Kappaleessa ”How It Is” puhuja sanoo säkeistöissä, kuinka ei sovi olla itsekäs, kuinka veljet pitää päästä kylmästä sisään ja siskojen ongelmat pitää ottaa omiksi. Ei pidä muuttua kylmäkiskoiseksi ihmiseksi. Kertosäkeessä puhuja sanoo, kuinka you know that’s how it is now.

Now on täytesana, sillä asia on ollut niin aina. Kyseiset eettiset totuudet ovat aina voimassa. Ne löytyvät jossain muodossa kaikista uskonnoista ja moraalifilosofioista. Niitä voi korkeintaan tarkentaa, ei kiistää.

***

Miten Will Sheffistä sitten tuli latteanpuoleinen moralisti? Awayn ilmestymisen jälkeen Sheff alkoi käydä kveekarien kokouksissa, nauttia mikroannoksia psykedeelejä ja muutti pois New Yorkin Brooklynista. Sheffistä tuli naiivi uskonnollinen hippi.

Hippiys ja uskonnollisuus ovat kyyniselle brooklynilaiselle latteimpia mahdollisia olemisen muotoja, joten on helppo ymmärtää, miksi Sheff pakeni.

Sheff käsittelee suurkaupunkikriittisyyttään kappaleessa ”Don’t Move Back to L.A.”, joka svengaa 70-lukuisen laiskasti kuin vinyylin tahtiin sormiaan napsutteleva setä. Kappaleessa Sheff kehottaa ystäviään olemaan muuttamatta Los Angelesiin, vaikka kaupunki kuinka houkuttelisi. Heidän pitäisi pysytellä kotiseuduillaan laulamassa niistä alueista kertovia lauluja. Suurkaupunkeihin pakkautuminen näivettää – niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa – syrjäseudut ja tekee kaupunkeihin muuttavista nuorista aikuisista homogeenistä sakkia, puhumattakaan kylmästä ja itsekeskeisestä.

Tuollaisten asioiden sanominen luultavasti provosoi isoa osaa kaupungissa asuvista ihmisistä, jotka kokevat olevansa mukavia ihmisiä. Täsmennän siksi, että se koskee ainakin itseäni. Isot kaupungit tekevät minusta kylmemmän ja itsekeskeisemmän melullaan, ihmispaljoudellaan ja levottomuudellaan. En näe ihmisiä ihmisinä vaan ärsykkeinä, joilta haluan suojautua.

Sattumalta muutin Awayn ja In the Rainbow Rainin ilmestymisten välissä isosta kaupungista nukkumalähiöön, mikä saattoi hyvinkin pelastaa mielenrauhani rippeet. Away lohdutti parhaansa mukaan, kun yritin sietää Pasilaa, katutöitä ja raitiovaunuja, mutta aloin tuntea itseni levolliseksi vasta kun näin peltoja ja ajoittaisen peuran metsälenkillä. Sheff asuu tätä nykyä New Yorkin osavaltiossa Woodstockissa. Hänkin sai pienen palansa rauhaa ja etäisyyttä tympääntyneeseen kaupunkieloon.

***

Keskeisin synnyttäjä levylle on ollut Yhdysvaltojen poliittinen jakautuneisuus ja nykyinen presidentti. Valinta herätti ihmiset huomaamaan, kuinka paljon inhoa ja katkeruutta kaupunkilaiset ja maalaiset tuntevat toisiaan kohtaan. Myös Sheff heräsi vastakkainasetteluun ja reagoi siihen taiteessaan.

Kappaleessa ”The Dream and the Light” Sheff laulaa Yhdysvaltojen nykytilanteesta. Tekstissä kuvataan limusiininsa kätköistä ympäristöään tarkkailevaa pohattaa ja ihmisten itsekeskeisyyttä ja pelokkuutta. Yhteiset unelmat ovat kuolleet. Puhuja nousee limusiiniin, missä kyseinen ”aikakauslehtikuningas” kehottaa olemaan hangoittelematta, kun kyynisyys ja ahneus normalisoituvat. Kaiken lisäksi lehtikuningas naljailee puhujalle hänen yhteiskunnallisen toiminnan puutteesta:

”There are screams in the street
Though it seems you can sleep through the night”

Yhteinen unelma on kuollut, despootti vallassa. Mikä avuksi? Paavalimaisin sanankääntein puhuja suree surkeaa ruumistaan; mitä käyttöä sille tässä maailmassa on? Vastaus on optimistinen: oma ruumis tulee työntää ”johonkin eturintamaan”. Pitää hylätä itsekeskeisyys ja alkaa taistella hyvien asioiden puolesta.

Kappale päättyy suorasanaisesti:

Maker of light
You are made of light
Oh, maker of love
You are made of love

Ihmiset luovat rakkautta ja valoa. Ihmiset on tehty rakkaudesta ja valosta. Korvia punottaa kirjoittaa noin.

Hetki on monelta osin suunnattoman lattea. Akustinen kitara renkuttaa neljää sointua, marakasseja heilutellaan. Päälle vielä nuo säkeet.

Ja silti tyypillinen reaktioni on liikuttua tai saada kylmiä väreitä hetkestä. Sanoissa on latteaa totuutta, ja musiikki on siihen sopivan latteaa mutta tehokasta pop-musiikkia. Uskon kyseisiin säkeisiin ainakin hetken verran täysin. Tunnen, kuinka henkeäni nostatetaan. Samoin tunnen kun luen Uutta testamenttia. Maailma alkaa tuntua lempeämmältä ja toiveikkaammalta paikalta kuin se luultavasti on.

Huomaan hurmaantuvani, ja juuri kyseistä tuntemusta Sheff yrittää levittää levyllä. Sheff yrittää aktiivisesti nähdä ihmiset kauniina olioina ja tuntea ihmetystä maailman äärellä.

Maailmasta hurmaantuminen on suunnattoman hankalaa. Tyypillinen masentunut ihminen näkee maailman tuttuna, suppeana ja tylsämielisenä. Jo pelkkä ikääntyminen näivettää tunne-elämää. Mikään ei enää tunnu miltään.

Siksi jotkut, kuten Sheff, kääntyvät psykedeelisten huumeiden ja uskonnollisten kokemusten pariin. Psykedeelit luovat ihmisen aivoihin uusia hermoratoja ja saavat kokemaan ihmetystä maailman äärellä. Uskonnolliset kokemukset toimivat hieman samoin. Uskonnollisissa tilaisuuksissa vaalitaan yhdessä rakkauden tunnetta koko luomakuntaa kohtaan. Tunnetta pitää vaalia, koska se haihtuu herkästi. Vaaliminen edellyttää jatkuvaa työtä ja itsensä käännyttämistä, varsinkin jos on kyynisyyteen taipuvainen ihminen, jolle mihinkään uskominen on hankalaa.

Hurmaantuneisuudesta kiinni pitäminen on vaikeaa suurelle osalle ihmisistä, joko tiedollisista tai aivokemiallisista syistä. Sheff kuitenkin tietää, ettei vaihtoehtoja ole. Pitää tunnistaa olevansa ”valosta tehty” ja ”valon luoja”. (Korvia punottaa edelleen.) Tunnistamisesta ei luultavasti saa palkintoja; In the Rainbow Rainin vastaanotto on ollut yhtä välinpitämätön kuin Awayn. Mutta maailmassa eläminen saattaa olla aavistuksen verran helpompaa.

Huomaan vaikeuden itsekin, kun kuuntelen levyä. Jos olen avoimella päällä, levy on upea ja herkistävä. Jos olen nyrpeä, levy on korni ja ärsyttävä. (Jälkimmäistä vaikutelmaa vahvistaa kappalemateriaalin epätasaisuus.) Evankelisen taiteen ongelma on, että se toimii vain jos on virittynyt sitä varten. Muulloin se ärsyttää. Mutta parhaimmillaan palkinnot ovat niin suuria, että virittäytyminen kannattaa.


Kirjoitukseni Awaysta.

Hannu Linkolan mainio pikkuarvio levystä Soundissa.

Iron Maiden ja vapaus

Kävin katsomassa Iron Maidenia Hartwall-areenalla. Sain liput puolisolta joululahjaksi. Kyseessä oli hauska ja yllättävä lahja, mutta ei ironinen: yhtyeellä on tärkeä paikka sydämeni ala-asteelle jääneessä osassa. En ole kuitenkaan ikinä ollut intohimoinen fani. Nautin muutamasta albumista ja kokoelmalevystä silloin tällöin, varsinkin illanistujaisissa.

Tällaisena satunnaiskuuntelijana tunsin itseni keikalla ulkopuoliseksi. Melkein koko yleisö oli verhoutunut bändipaitoihin ja suhtautui yhtyeeseen fanaattisella innolla. Hevifanien paras piirre on uskollisuus yhtyeitä kohtaan: siinä on iso kontrasti Flow’ssa vierailevaan kaupunkilaiseen, jolle keikan näkeminen toimii jonkinlaisena tapana kuitata yhtye (”Näin sen Flow’ssa 2010, oli se ihan hyvä, mutta en ole sen jälkeen kuunnellut…”). Hevifanit ovat sitoutuneita eivätkä piittaa trendeistä, mitä on helppo arvostaa. Tosin juuri se saa satunnaiskuuntelijan tuntemaan olonsa teeskentelijäksi, tai mikä nyt sitoutuneen fanin vastakohta onkaan.

Paikkamme olivat järkyttävän korkealla: vietin ensimmäiset viisitoista minuuttia hartiat jäykkinä peläten horjahtavani alapuolella istuvien niskaan. Paikka myös lisäsi ulkopuolisuuden tunnetta: pystyin tarkkailemaan lavan edustalla nyrkkejään takovaa massaa nimenomaan massana. Näin, kuinka massa venyi, kun keikan alkaessa pahimmat törpöt yrittivät työntyä eturiviin. Massa antoi jonkin verran periksi, kunnes pysähtyi ja alkoi työntyä takaisinpäin. Näin myös esiintymisalueen taakse, minne Bruce Dickinson välillä juoksi hengähtämään, ja missä teknikot rullailivat piuhoja ja kantoivat kitaroita.

En aluksi päässyt tunnelmaan kolmesta syystä: korkeanpaikankammon takia, koska en ollut ehtinyt juoda riittävästi alkoholia, jotta olisin osannut olla rennosti jättimäisessä ihmismassassa, ja koska vanhojen suosikkien keikat eivät koskaan tunnu niin hyvältä kuin toivoisin.

Tunnelmani muuttui, kun edessäni istunut lippalakkiin ja farkkuasuun pukeutunut nuori mies intoutui seisomaan ”Two Minutes to Midnightin” alkaessa. Oletin, että mies kyllä istuu alas, enkä sanonut mitään; yritin olla armollinen (mikä vain sattui menemään päällekkäin pelkurina olemisen kanssa). Mies ei kuitenkaan istuutunut seuraavan eikä sitä seuraavan kappaleen aikana. Aloin jo suunnitella miehen puhuttelemista ja valmistautua henkisesti, kun takanani istunut henkilö esitti minulle toiveen, että kehottaisin miestä istumaan, sillä mies blokkasi ylärivinkin näkymän. Sain siitä rohkaisun, sillä projektini muuttui oman ja puolisoni edun ajamisesta laajemmaksi. Taputin miehen olkaa ja sanoin, etteivät takana olevat näe.

Mies katsoi minua lapsenkasvoillaan ja istui alas sanaakaan sanomatta. Näin asennossa alistuneisuutta ja nyrkintakomisinto lakkasi. Se siirtyi minulle: tunsin oloni voimakkaaksi, sillä olin ollut oikeassa, ja hän myönsi sen noudattamalla tahtoani. Jalkani alkoi liikkua musiikin tahdissa ja hartiat rentoutuivat. Astuin voimakkaiden ihmisten piiriin.

***

Keikka alkoi jommankumman maailmansodan lentäjiä kuvaavalla videomateriaalilla, ja Bruce Dickinsonilla oli lentäjänlasit päässä ”Aces High’ta” laulaessa. ”The Trooperin” aikana lavalle ilmestyi jättimäinen Eddie, jonka kanssa Dickinson miekkaili slapstick-henkisesti. Hymyilin leveästi: yhtye ei ole niin ryppyotsainen kuin miltä joskus vaikuttaa.

Keikan toisen osan teemana oli kirkko, ja Dickinson piti puheen, jossa kertoi vihaavansa uskontoja, koska ne kytkeytyvät niin voimakkaasti sotaan.

On paksua sanoa, että yhtye vihaisi ainakaan kristinuskoa, sillä mitä yhtye olisi ilman sitä? Sillä ei olisi ”Hallowed Be Thy Namen” tai ”Number of the Beastin” kaltaisia kappaleita, eikä lavan taustalle heijastettaisi kirkollisia lasimaalauksia. Yhtye vihaa kristinuskoa yhtä vähän kuin sotaa, josta suuri osa sen kappaleista kertoo. Yhtye hyödyntää sodalle ja uskonnolle keskeisiä tuntemuksia, tapahtumia ja kuvastoa. Se kuitenkin vaihtaa sisällöksi rockille keskeisen viestin: vapauden; auktoriteeteista vapautumisen ja oman kohtalon käsiin ottamisen.

Uskonnot ovat olemassa maailmassa, jossa toimiessa likaantuu (etenkin jos on ollut olemassa vuosituhansien ajan), mutta Iron Maiden tarjoaa lauluissaan rock-fantasian, jossa historia on vain joukko kihelmöivän jänniä taisteluita, joilta olisi säästytty, jos olisi ollut vähemmän uskontoja ja enemmän vapautta ja individualismia. Iron Maidenin kuunteleminen itsessään ei lisää ihmisen vapautta elämässä (toisin kuin uskonnon piirissä toiminen parhaimmillaan tekee), vaan se pikemminkin antaa keinon esittää vapauden tunnetta vaarattomin mekanismein: nyrkkiä takomalla, huutamalla, miettimällä Simo Häyhää ampumassa venäläisiä lumihangessa.

Iron Maiden vihaa uskontoja korkeintaan siinä mielessä, että se haluaa (muiden rock-yhtyeiden lailla) niiden tilalle. Se halua omia kuvaston, tarinat ja pyhyyden, mutta niin, ettei kuulijalta odoteta kuuliaisuutta millekään muulle kuin Iron Maidenin kuuntelemiselle.

Mietin ylläolevan vastalauseeni Dickinsonille, tunsin oloni tyytyväiseksi, menin hallin käytävään juomaan siiderin ja palasin kuulemaan ”Fear of the Darkin”, joka on yhtyeen ylivoimaisesti hienoin kappale. Siinä on dynamiikan tajua, mitä monelta hevibändiltä, myös Iron Maidenilta, usein puuttuu. (Eniten sitä puuttuu Slayerilta.) Laulumelodia on jylhän upea, eikä kappaleen aaltoilevaan rakenteeseen kyllästy ikinä. Siinä missä yhtyeen monessa kappaleessa paahdetaan alusta loppuun samalla intensiteetillä ja korkeintaan progeillaan jossain kohtaa tylsästi, ”Fear of the Darkissa” kaikki on täydellisessä järjestyksessä.

Puolisoni jäi loppukeikan ajaksi käytävään potemaan univelan tuottamaa vieraantuneisuutta. Itse kuuntelin hittiputkea ja mietin, menevätkö mitkään muut hevibiisit kuin ”Run to the Hills” ja ”Number of the Beast” duurissa. Mietin myös, kuinka Iron Maidenin näkeminen ei ollut lainkaan niin iso pettymys kuin Guns N’ Rosesin, joka Hämeenlinnassa ylsi vanhaan suuruutensa vain lyhyinä hetkinä kerrallaan ja silloinkin vaivaalloisesti. Sielläkin oli tukalaa eikä alkoholia saanut. Keikka oli myös niin pitkä, että ehdin ajatella kaksin verroin enemmän nihkeitä ajatuksia. Iron Maiden soitti sopivan mittaisen setin, enkä ehtinyt miettiä tätä kirjoitusta enempää.

Pieni elämä (2017)

Hanya Yanagiharan Pienestä elämästä (Otava, 2017, alkuperäinen 2015) kirjoittaminen on osoittautunut haastavaksi. Kokemukseni kirjasta oli negatiivinen, mutta syiden paikantaminen on osoittautunut tavanomaista työläämmäksi. Kirjasta on kirjoitettu joitakin perusteellisia kritiikkejä, joissa käsitellään keskeisimpiä ongelmia hyvin, mutta jotain painotuksia on mielestäni jäänyt puuttumaan.

Pieni elämä kertoo neljästä New Yorkissa asuvasta miesystävyksestä: tahdittomasta kuvataiteilija JB:stä, hyväntahtoisesta ja komeasta näyttelijä Willemistä, vauraasta perheestä olevasta arkkitehti Malcolmista ja piinaavan lapsuuden kokeneesta asianajaja Judesta. Alun esittelyjen jälkeen kirja hiljalleen tarkentaa Juden elämään. Judea hyväksikäytettiin lapsuudesta teini-ikään asti rajusti – viidentoista vuoden ikään mennessä hänet on raiskannut iso joukko miehiä ja häntä on pahoinpidelty julmasti aina selkärangan vammautumiseen asti. Vasta teininä hän tapaa elämänsä ensimmäiset ystävälliset ihmiset. Lapsuuden kokemuksista jää hänelle niin iso trauma, että vaikka hän saa osakseen paljon pyyteetöntä rakkautta, pysyy hän itseinhon vallassa koko aikuiselämänsä ajan, eikä suostu puhumaan menneisyydestään edes läheisilleen.

Iso osa kirjasta koostuu Juden viiltelyn, itseinhossa vellomisen ja menneen hyväksikäytön kuvaamisesta. Toiseksi eniten kuvataan nelikon ilmiömäistä nousua eri eliitteihin. Jokaisesta tulee mestari omalla alallaan, ja kukin pääsee nauttimaan rikkauksista ja rakkaudesta. Judea elintason hulppea nousu ja ympäröivä hyvyys ei kuitenkaan pelasta, vaan vanhat vaikeudet seuraavat, ja uusiakin tulee.

Negatiivisissa kritiikeissä onkin kiinnitetty paljon huomiota kirjan jyrkkään dualismiin: joko ihmiset ovat tunteettomia raiskaajia tai pyyteettömiä ja kärsivällisiä enkelisieluja; elämä on joko julmaa kidutusta tai fantasioiden toteutumista. Tätä jakoa hämmästellään myös kirjan sivuilla:

”Hänen [Juden] elämästään tuli vuosi vuodelta uskomattomampaa. Joka vuosi hänen onnensa moninkertaistui ja voimistui, ja hän hämmästyi yhä uudelleen kaikista niistä asioista ja ystävällisyyksistä, joita hänen elämäänsä tulevat ihmiset tuliaisina toivat, ihmiset, jotka erosivat niin tyystin hänen aikaisemmin tuntemistaan, että tuntuivat olevan suorastaan eri lajia: Miten tohtori Trayloria ja Willemiä loppujen lopuksi voi sanoa samanlaisiksi olennoiksi? Tai isä Gabrielia ja Andya? Tai veli Lukea ja Haroldia? Oliko sitä, mitä oli ensimmäisessä ryhmässä, olemassa myös toisessa ryhmässä, ja jos oli, miten toinen ryhmä oli valinnut toisin, miten he olivat valinneet sen, mitä heistä tulisi? Asiat eivät olleet ainoastaan korjautuneet, ne olivat kääntyneet omiksi vastakohdikseen lähes absurdissa mitassa. Hän oli siirtynyt tyhjyydestä nolostuttavaan yltäkylläisyyteen. Hän muisti nyt Haroldin väitteen siitä, että elämä hyvittää menetykset, ja oivalsi miten totta se oli, vaikka elämä toisinaan tuntuikin ei ainoastaan hyvittävän vaan menevän jopa liiallisuuksiin, ikään kuin se kasaisi rikkauksia hänen eteensä, hukuttaisi hänet kaikkeen kauniiseen ja ihanaan ja toivottuun, ettei hän olisi sille katkera, että hän antaisi sille luvan kantaa häntä eteenpäin.”

***

Sitaatti sisältää ainoan kirjassa havaitsemani kohdan, jossa pohdittiin pahuutta. Juurikin se, ettei pahantekijöistä sanota mitään, eikä äärimmäisen pahuuden läsnäolo herätä muissa hahmoissa pahemmin kysymyksiä, oli kirjassa oudointa. Jokainen pahantekijä on  läpeensä paholaismainen karikatyyri, jota ohjaa ilmeisesti vain seksuaalinen halu Judea kohtaan.

Sen, että Juden ensimmäisiä hyväksikäyttäjiä ja pahoinpitelijöitä ovat fransiskaaniluostarin munkit, joiden hoteissa Jude kasvoi, voi lukea jonkinlaiseksi kommentiksi hyvästä ja pahasta. Yksikään munkki ei osoita empatiaa ja lämpöä Judea kohtaan. Fransiskaanien sääntökunta pohjaa Franciscus Assisilaisen ajatteluun. Franciscus tunnetaan parhaiten luomakuntaa tervehtivästä Aurinkolaulustaan ja luonnonsuojelun ja eläinten suojelupyhimyksenä. Ilmeisesti Yanagihara viittaa katolisen kirkon pedofiliaskandaaliin ja kokee, että hyvyyttä ja armoa ei löydy edes niiden joukosta, joilta sitä voisi eniten odottaa.

Yanagiharan tavat selittää pahuus ylimalkaisesti seksuaalisella halulla ja osoittaa mielenkiintoa ainoastaan uhrin yksilöpsykologiaa kohtaan tuntuvat varsin nykyaikaisilta. Ne on helppo lukea osoituksiksi modernin kulttuurin läpipsykologisoitumisesta.

Sosiologian parissa on tavattu puhua psykokulttuurista, jolla tarkoitetaan psykologisen sanaston ja hahmotustavan valumista arkeen. Psykokulttuurissa yksilöpsykologinen näkökulma korvaa yhä useammin esimerkiksi eettisen. Asioita tarkastellaan sen mukaan, miten ne palautuvat yksilön psyykkiseen hyvinvointiin. Ilmeinen esimerkki kehityksestä ovat sanomalehtien henkilöjutut, joissa ihmiset puhuvat avioeroista ainoastaan siitä näkökulmasta, miten heidän henkinen hyvinvointinsa edellytti eron ottamista.

Psykokulttuurissa näkyy 1900-luvun alkupuolella muodissa olleen psykoanalyyttisen tieteen vaikutus. Psykoanalyysi popularisoi ajatuksen siitä, kuinka psykologiset motiivit ovat ”objektiivisempia” kuin älyllisesti perustellut, sillä ihmisiä ohjaavat pikemminkin vietit kuin järki. Vahvimpana jäi elämään ajatus seksuaalisesta halusta keskeisenä ihmistä ohjaavana motiivina. Pienessä elämässä halu onkin itsestäänselvä syy pahalle. Sitä ei tarvitse perustella, sillä kaikkihan tietävät, että halun nimissä ihmiset (tai siis miehet) tekevät mitä vain.

***

Pieni elämä on melko puhdas osoitus psykologisoituneesta kulttuurista siinäkin mielessä, ettei kirja juurikaan piittaa ympäröivästä yhteiskunnasta. Carol Anshaw huomautti kritiikissään, kuinka kirja tuntuu suorastaan allegoriselta, koska se on niin ajasta irrallaan.

Yanagiharan mielenkiinto kohdistuu lähinnä Juden tuskaan, ja ydinteemaksi muovautuu Juden uhrius. Koska Jude on itse niin pyhimysmäisen hyvä, pyyteetön monitaituri, joka kohtelee muita ylenpalttisen hyvin, herättää hänen kokemansa julmuus lukijassa kihelmöivän tuntemuksen, jota kiistattoman vääryyden todistaminen herättää. Vääryyden kohteena oleminen on koukuttavaa, koska silloin maailma näyttäytyy mustavalkoisena; voi kellahtaa Juden kanssa selälleen uhrina ja sanoa aivan syystä, että maailma on liian raskas. Voi keskittyä omaan kokemukseen maailmasta hyvällä omatunnolla.

Kritiikissään Daniel Mendelsohn kytkee kirjan osaksi uhriuden kulttuurin kehitystä. Hänen mukaansa monen (etenkin nuoren) elämää leimaa nykyään ahdistus ja avuttomuuden tunne. Ihmiset hahmottavat itsensä pikemminkin toiminnan kohteina kuin toimijoina. Yhä suurempi joukko asioita aiheuttaa psykologista tuskaa, koska oma psyykkinen tasapaino on tärkein näkökulma asioiden tarkasteluun.

***

Juden uhriudella revittely alkoi tuntua kirjan edetessä yhä itsetarkoituksellisemmalta. Kun Jude kerta toisensa jälkeen viilteli itseään ja tuli pahoinpidellyksi, aloin tietoisesti suhtautua kirjaan etäännytetysti. Se ei ollut vaikeaa tapahtumien absurdiuden takia, mutta graafiset kuvaukset kyllä möyrivät mahanpohjassani ja liikutuin usein. Kirja oli voimakas tunne-elämys – mutta likainen, vähän samalla tavalla kuin julman kauhun katsominen on. Jälkikäteen en muista kirjan herättäneen minussa mitään oivalluksia; muistan ainoastaan sisäelimien puristuksen.

Monet kokivat kirjan syvästi vaikuttavana. Aamulehden Noora Vaarala kirjoitti: ”Ja kun suljen kirjan kannet viimeistä kertaa, olen poissa tolaltani mutta samalla vaikuttunut perspektiivistä, jonka teos on antanut. – – Lähetän sentimentaalisia viestejä ystäville ja harkitsen elämänmuutoksia: ottaisinko sijaislapsen, vaihtaisinko suuntaa urallani.”

Kirjailija Helmi Kokkonen kirjoitti blogissaan: ”Lukijana olen poissa tolaltani, sillä tavalla että kun nyt viikko kirjan lukemisen jälkeen luen siitä muutaman arvion minä itken taas, kuvat tulevat jälleen, tuo pieni poika jolle koko maailma kerran käänsi selkänsä, jätti yksin syvimpään pimeään. En unohda häntä koskaan.”

Positiivisissa arvioissa tuntuu toistuvan jonkinlainen vavahduttelun ajatus: kirja ravisteli ja näytti jotain, mitä ei haluta nähdä. Mutta mitä kirja opetti? On väärin olla julma toisia kohtaan? Jotkut ovat julmia, toiset eivät ole? Ei kannata tulla raiskatuksi ja pahoinpidellyksi lapsena, koska muuten tekee itsemurhan?

Opus vei -blogissa kirjan saama suitsutus koettiin ongelmalliseksi, koska se ”tuntuu edustavan aikamme lapsellista halukkuutta (ja enemmissä määrin kyvykkyyttä) vastaanottaa ja tulkita vain räikeimpiä, äärimmäisimpiä viestejä”.

Mistä se kertoo, jos lukijat tarvitsevat liki tuhat sivua viiltelyä ja lapsenraiskauksia oivaltaakseen, että julmuus toisia kohtaan on ikävä asia?

***

Pieni elämä tuntuu syntyneen, koska moderni länsimainen elämä on aika tylsää. Ei ole kauheasti kurjuutta ja väkivaltaa, vaan elo on pääosin aika tasaista, vaikka psyykkistä pahoinvointia riittääkin. Luulen, että Hanya Yanagihara on elänyt varsin mukavan elämän. Hänestä kuitenkin tuntuu epämääräisen pahalta, niin kuin monista muistakin. Koska Yanagihara ei pysty paikantamaan pahoinvointiaan, joka myös tuntuu liian pieneltä, on houkuttelevaa kirjoittaa kirja, jossa sille voi antaa selkeän, dramaattisen muodon. Samalla kirja voi sanoa, että pahuus vain on, ilman että siihen voi vaikuttaa; ainoastaan siihen voi vaikuttaa, miten siitä selviää.

Juuri tämä on keskeinen ongelma psykologisoituneessa kulttuurissa: siinä keskitytään yksilön selviämiseen, kun pitäisi katsoa yhteiskuntaa ja sanoa, miten se aiheuttaa pahoinvointia. Pieni elämä ei kyseenalaista maailmaa vaan kokee vain sen aiheuttaman tuskan.


Kirjoitukset, joihin tekstissä viitataan:

Opus vei -blogin kirjoitus. (Paras suomenkielinen kirjoitus kirjasta.)

Daniel Mendelsohnin kritiikki New York Review of Booksissa.

Noora Vaaralan kritiikki Aamulehdessä.

Helmi Kekkosen blogikirjoitus.

Carol Anshawin kritiikki New York Times Book Review’ssa.

Muuta luettavaa kirjasta:

Christian Lorentzenin kritiikki London Review of Booksissa.

Alex Prestonin kritiikki The Guardianissa.

Elif Batumanin kirjoitus New Yorkerissa.