Ihminen on herkkä eläin (2018)

Rafael Donnerin (s. 1990) esseekirjasta Ihminen on herkkä eläin (2018, Teos) kirjoitettaessa on keskitytty hänen isäänsä, Jörn Donneriin. Jörn osallistui kirjan mainostamiseen antamalla provosoivan haastattelun Helsingin Sanomille. Kun lehdessä myöhemmin julkaistiin kirjasta kritiikki, yli puolet siitä käsitteli Jörniä koskevia osioita.

Rafael tietää isänsä kiinnostavan yleisöä, ja kirja alkaakin Jörniä koskevalla esseellä. Siinä hän miettii ohimennen isänsä uraa kirjailijana. Kun isä oli 27-vuotias, hän oli julkaissut jo seitsemän kirjaa. Viimeisin niistä, Terveenä sairaalassa, käsitteli Jörnin kokemuksia sairaalassa työskennellessä. Viittauksena tähän Rafael avaa oman kirjailijanuransa 27-vuotiaana esseellä, joka kertoo hänen isänsä leikkauksesta.

Kun luin kirjaa pidemmälle ja huomasin sen olevan ponneton ja kliseinen kokoelma lukiomaisia esseitä omasta elämästä, tunteista ja yhteiskunnasta, aloin miettiä, miksi kirja on kirjoitettu. Ihminen on herkkä eläin tuntuu kirjalta, joka on kirjoitettu, koska on voitu; koska on saatu kustannussopimus nimen avulla; koska ihmisiä kiinnostaa, mitä Jörn Donnerin poika sanoo isästään. Koska isäkin kirjoitti kirjoja nuorena.

Rafael Donnerilla ei ole varsinaisesti mitään omaperäistä sanottavaa, joten kun hän on halunnut kirjoittaa kirjan, hän on kirjoittanut omista tunteistaan. Nykykulttuurissa niillä on lähtökohtaisesti aina arvoa. Kun sanoo yrittävänsä puhua vain omista tunteistaan eikä ympäröivästä maailmasta, voi sillä suojautua mahdolliselta kritiikiltä, kuten Donner tekee esipuheessa:

”Tämä kirja ei yritä kertoa mitään muuta totuutta kuin omani. Se ei käsittele tunteita vaan minun tunteitani. – – Se ei ole sinun todellisuutesi, vaan sinä kyseenalaistat sen, puhkot reikiä sen logiikkaan ja ehkä jopa pilkkaat sitä”

Donner viittaa itseensä usein väheksyen – hän sanoo olevansa ”nuori, tyhmä ja naiivi”, mutta toivovansa, ”että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi vaan ne nähtäisiin pohjalastina tai vastapainona vanhuuden viisaalle mutta ehkä ambivalentimmalle, varovaisemmalle ja joskus myös vanhentuneelle kirjallisuudelle”. Hän epäröi, voiko sanoa nuoruutensa takia mitään maailmasta, mutta samanaikaisesti kokee, että nuoren perspektiivi ja elämänkokemus ovat hänen keskeiset antinsa kirjailijana.

Onkin selvää, että Donneria ei rasita aito kiinnostus maailmaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Hän ei keskustele muun kirjallisuuden kanssa (ainoat paria lausetta pidemmät kirjallisuusviittaukset ovat Daniel Kahnemanin ja Richard Dawkinsin kirjoihin). Hän ei yritä päästä kenenkään toisen ihmisen – paitsi isänsä – pään sisään. Donner kertoo maailmasta niin kuin hän sen hahmottaa, ja hänen hahmottamistapansa on häkellyttävän lattea. Hän esittää sellaisia väitteitä kuin että yksinäisyys on ikävä asia, vapaus on hyvä asia mutta vastuullekin on paikkansa, häpeä on ikävä tunne mutta se pitää kohdata, totuus on vaikea asia, miehiltä itkemisen kieltäminen on ikävää, feminismi on hyvä aate ja niin edelleen. Jokaisen esseen viesti voidaan tiivistää kaikkien tuntemaksi itsestäänselvyydeksi. Donner pääsee näihin oivalluksiin kuvaamalla omaa elämäänsä, joka on varsin tyypillinen nuoren aikuisen elämä.

Donner heijastaa kirjassaan maailmalle takaisin tismalleen sen saman tunnekulttuurin, jossa hän on kasvanut. Kun Donner kirjoittaa vapaudesta tunteena, hän kuvaa sen tilanteella, joka on kuin suoraan amerikkalaisesta nuortenelokuvasta[1]:

”Istun muutaman humalaisen toimistotyöntekijän kanssa vaahtokylvyssä japanilaisen kapselihotellin ylimmässä kerroksessa, kello on viisi aamulla, ja kaupunki, joka ei koskaan nuku, on ainakin käynyt levolle. Olen humalassa, väsynyt mutta onnellinen, sillä nyt olen vapaa.”

Hän oli päässyt Tokioon matkustettuaan sinne Venäjän kautta. Kolme päivää ennen lähtöään hän oli joutunut Espoossa juoppoputkaan. Donner alkoi raivota, painella hätäsummeria ja sanoi isänsä soittavan presidentille ja hoitavan vartijan ongelmiin, jos häntä ei heti päästetä ulos. Tätä tilaansa Donner kuvaa hulluutena, mutta aavistaa liioittelevansa:

”En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa, että olin tosiaan hullu siellä sellissä. Joku psykoterapeutti luultavasti väittäisi, että olin ehkä pikemminkin hysteerinen. Mutta mihin raja vedetään, ja kuka sen vetää? Olisi liian yksinkertaista todeta, että jotkut ihmiset ovat hulluja ja jotkut eivät, sillä se jättää paljon sanomisen varaa kategorioiden rajavyöhykkeistä. Eikö ihminen voi olla melko hullu, vai onko hulluus aina kuin lamppu, joka voi olla vain päällä tai pois päältä eikä mitään siltä väliltä? En halua väittää tietäväni sellaisesta mitään vaan pitäydyn ainoassa hulluuden muodossa, jonka itse tunnen: omassa hulluudessani, jossa ovat pelissä omat tunteeni.”

Raja on olemassa jossain, mutta Donner ei etsi sitä. Donner etsii tuntemuksilleen ja kokemuksilleen karsinoita, joihin asettaa ne niin, että ne vaikuttavat suurilta. Tavallaan on ihailtavaa, kuinka Donner pystyy näkemään tuntemuksensa hulluutena tilanteessa, jossa hän on juonut itsensä sikahumalaan, joutunut putkaan ja käyttäytyy siellä laskuhumalassa kuin kakara. Tilanteessa olisi mahdollisuuksia muunkinlaiselle reflektoinnille. Kaiken kruunaa tämä toive Tokion vapaudessa:

”Toivon että Espoon poliisilaitoksen vartija näkisi minut nyt, näkisi miltä vapaus näyttää, näkisi mitä hän riisti, mitä hän oikein teki. Ei niin että kantaisin enää kaunaa – ei, kyse ei ole siitä, vaan toivon että hän näkisi minut ja ehkä olisi minusta yhtä ylpeä kuin itse olen juuri nyt.”

Vähän kuin amerikkalaisen nuorisoelokuvan itseriittoinen douchebag-bro esiintyisi sorrettuna sankarina.

Donnerin tietoisuus oman elämänsä helppoudesta leimaa esseitä. Hän huomioi usein monilla olleen vaikeampi elämä. Donner puhuu yksinäisyydestä, vaikka hänen yksinäisyystarinansa koostuu lähinnä siitä, että hän oli lukiolaisena vaihdossa hetken yksinäinen, minkä jälkeen hän yksinkertaisesti lopetti sen ja alkoi olla sosiaalinen.

Elämän yksi vaikeus on ollut nimi. ”Donnerin poikana” esitellyksi tuleminen on ollut vaikeaa. Myös alkuperäinen nimi Rudolf on aiheuttanut kipua, sillä ruotsiksi ja englanniksi ”Petteri punakuono” -joululaulussa lauletaan Rudolfista. Myös Donner on yksi joulupukin poroista. Donner päätyy vertaamaan kokemustaan lihavien ihmisten kokemuksiin:

”Ei ole helppoa kantaa heikkouksiaan niin näkyvillä. En tietenkään ole ainoa, jolla on heikko itsetunto, enkä oikeastaan usko, että itsetuntoni on keskimääräistä huonompi. Monet muut kärsivät enemmän kuin minä. En tiedä, millaista on olla ylipainoinen, mutta voin kuvitella, että sen täytyy olla vaikea; tässä minä olen, lihavana ja epäonnistuneena, lihavuus sanoo, ja vaatii rohkeutta olla välittämättä siitä. Lihavien ihmisten ei tarvitse kuunnella joululauluja, mutta kipeää tekevät katseet, eivät sanat.”

Donner on myös itsetietoinen etuoikeuksistaan kuuluisan isän poikana ja valkoisena heteromiehenä. Hän potee syyllisyyttä siitä, että pystyy ottamaan itselleen tilaa ja saa äänensä helpommin kuuluviin. Sama kaava toistuu: Donner puhuu omista tunteistaan, kyseenalaistaa oikeutensa puhua, ja puhuu silti loppuun.

Etuoikeuksien tiedostaminen on modernia. Modernia on sekin, että tiedostaminen ei johda mihinkään. Eettinen ankaruus ei sovi aikaan, jolloin jokainen potee syyllisyyttä omista etuoikeuksistaan ja tietää, että oma hyvinvointi rakentuu aina huonompiosaisten kurjuuden päälle.

***

On Donnerilla kirjassa älyllisiäkin pyrintöjä. Mainitussa vapautta käsitelleessä esseessä hän esimerkiksi päätyy kritisoimaan kapitalismia siitä, että vapautta arvostetaan nykyään niin paljon:

”Kapitalismi painottaa yksilön vapautta ja itsenäisyyttä, mikä on ehkä tuonut mukanaan tämän perverssin vapauden palvonnan. Mutta yksilö ei ole saari, emme ole niin vahvoja, että pystyisimme elämään ilman muita, vaan tarvitsemme elämällemme kontekstin, jotta ymmärrämme sen merkityksen ja arvon.”

Samanlaista pohdintaa voi löytää Johannes Ekholmin romaanista Rakkaus niinku (2016, WSOY), jossa kapitalismi ja ympäröivä yhteiskunta käännetään joka tilanteessa hahmojen oman henkisen tyhjyyden ja itsekeskeisyyden perimmäiseksi syylliseksi. Ekholm kritisoi hipsterikulttuuria haluttomana irrottautumaan siitä – kuin ainoa vaihtoehto elämässä olisi asua Helsingissä, poseerata kavereiden kanssa ja marista siitä.

Donnerin kirjan yhteiskunnallisissa pohdinnoissa ei ole mitään, mitä ei lukiolaisten kirjoituksista löytyisi: itsevarmoja julistuksia rahasta, nationalismista, informaatioyhteiskunnasta ja länsimaisen sieluajattelun yhteydestä ilmastokatastrofiin. Kaikista teemoista voisi – ja pitäisi – kirjoittaa pidemmin ja kunnolla paneutuen, mutta Donner hypähtelee teemasta toiseen nopeasti.

Yhtenä kliseenä Donner toistelee romantiikasta tuttua vastakkainasettelua tunteiden ja järjen välillä. Hän sanoo olleensa indoktrinoitunut ”ajatteluun, jolle on ominaista rationaalinen, humanistinen maailmankuva, jossa vain objektiivisella tiedolla on arvoa”. Siinä ajattelussa ei uskota tunteisiin.

Donner ei kuitenkaan osoita kirjassa aitoa tiedollista intressiä, tai viittaa edes aikaan, jolloin olisi osoittanut. Hän on ytimiään myöten romantiikan jälkeläinen siinä mielessä, että hän näkee asioita ainoastaan läpeensä emotionaalisesta näkökulmasta. Hänelle tunteet ovat hyökyviä luonnonvoimia:

”Ihmisen todellisuus ei ole fyysinen vaan emotionaalinen. Tulkitsemme maailmaa tunteidemme kautta. Sielunvaellus, tarkoituksen metsästys, ihmisen halu uskoa johonkin ovat siksi emotionaalista toimintaa, joka ei perustu siihen, millainen maailma on, vaan siihen, miten itse kukin sen kokee.”

”Siksi ajatukset elämän tarkoituksesta ovat usein niin turhia – yritämme löytää jotain yleispätevää sanottavaa aiheesta, joka on äärimmäisen yksilöllinen. Yritämme sanoja käyttämällä puhua kieltä, jossa on kyse tunteista.”

Toisaalla Donner kuitenkin kritisoi poliitikkoja tunteiden ja narratiivien tarkoitushakuisesta käyttämisestä. Yhteiskunnallisella tasolla tunnevetoisuus on väärin. Esimerkiksi nationalismi on vääränlaista ylpeyttä, kun taas yksilön pitää saada tuntea ylpeyttä:

”Kansallinen ylpeys saattaa olla nykypäivän maailmassa tuhoava voima, mutta olisi väärin torjua kaikki ylpeyden muodot. Nationalismi osoittaa, että ylpeys voi olla turmiollista, mutta minun on silti vaikea nähdä, että ylpeydessä voisi henkilökohtaisella tasolla olla jotain väärää. Ei siinä olekaan, sillä pohjimmiltaan ylpeys on tunne. Se ei ole sosiaalinen konstruktio vaan jotain aitoa, jota ihminen tuntee vaistomaisesti ja jolta hän ei siksi voi välttyä.”

***

Laiskan itsetietoinen, omiin tunteisiinsa rakastunut ja päivälehtiviisauksilla varustettu Ihminen on herkkä eläin on tarkka kuva aikansa kulttuurista. Mitään uutta sillä ei ole tarjota. Lähinnä se vain tuo ryminällä uuden ihmisen julkisuuteen. Sellaisen, joka taitaa olla vakuuttunut siitä, että hän kuuluu sinne.


[1] Kirjan seepiansävyinen kansikuva, jossa Donner istuu järven yllä tukin päällä karhupuvussa, voisi olla infantiilin amerikkalaisen indie-elokuvan promokuva.

Mainokset

Vuosi herrasmiehenä (2017)

Kirjoitin tiedekuntalehteen arvostelun Joonas Konstigin kirjasta Vuosi herrasmiehenä. Teksti löytyy alapuolelta.


Joonas Konstigin (s. 1977) kirjoituksista on jäänyt kuva jäykästä ajattelijasta, joka hypähtelee eri identiteettien välillä, ja kirjoittaa vanhoja vastaan tulisieluisen käännynnäisen vakaumuksella. Esimerkiksi ruokaa koskevissa kolumneissaan Konstig puhui yhtä paljon lihakulinaristin identiteettinsä puolesta kuin omaa teinipunkkarivegaanikauttaan vastaan. Teksteissä Konstig haki käännynnäisyydestään voimaa sapekkaalle kasvissyöntivastaisuudelleen: olin itse ennen samanlainen kuin te, mutta sitten viisastuin!

Konstigin tuore kirja Vuosi herrasmiehenä (WSOY, 2017) tuntuu taas uudelta kääntymiseltä. Kirjassa Konstig kuvaa nimenmukaisesti yrityksiään oppia vuodessa käyttäytymään ja pukeutumaan herrasmiehen ihanteen mukaisesti. (Alaotsikkoon on saatu taas kerran mahdutettua teinimenneisyys: Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä.)

Tällä kertaa Konstig kuitenkin itse tiedostaa tapansa vaihtaa identiteettiä. Hän on etsinyt itseään kaikkialta: hän on ollut futispoika, nörtti, hippi, punkkari, hevari, hiphoppari, brittipoppari, vegaani, lihaintoilija, thainyrkkeilijä. ”Minua ei ole maadotettu, joten olen vain kokeillut elämässä erilaisia rooleja toisensa perään, eikä mikään niistä ole ollut ’aito minä'”, Konstig kirjoittaa.

Konstig on noudattanut modernia autenttisen minuuden ihannetta, joka pohjaa Rousseaun ajatukseen, että ihminen löytää luonnon äänen ja moraalin itsestään. Vasta yhteiskunta turmelee yksilön. Tästä muotoutui romantiikan myötävaikutuksella moderni ”autenttisuuden etiikka”, kuten filosofi Charles Taylor nykyistä yksilökäsitystä nimittää. Siinä jokaisella ihmisellä nähdään olevan oma yksilöllinen tapansa elää. Pitää kuunnella itseään ja noudattaa mieltymyksiään spontaanisti. ”Estyneisyys”, mitä esimerkiksi vanhat pukeutumis- ja tapasäädökset edustavat, on pahasta.

Tämän eetoksen mukaisesti myös Konstig on elänyt. Ainoa arvo pitkälle aikuisuuteen asti on ollut olemassaolevia arvoja vastaan kapinoiminen. Konstig kuvaa itseään ”käveleväksi keskisormeksi”, joka on niellyt vasemmistoradikaalien filosofien ajatukset sopimattomasta käytöksestä porvarillisen yhteiskunnan vastustamisena ja kulttuurirelativismin.

Konstigin minuus, jota hän on kuunnellut, on hänen kertomansa mukaan ollut ikävä: hän on ylimielinen, sarkastinen ihminen, jolla on kamala temperamentti ja joka huokailee alentuvasti.

Myönnän, että on pikkumaisen tyydyttävää lukea toisen tekemää oman luonteensa analyysiä, kun huomiot ovat samoja, joita olen itse lukijana hänestä tehnyt. Alun itsereflektiivisyys kuitenkin on välttämätön pohja uskottavalle herrasmieheksi muuttumiselle.[1]

***

Teoksessa on laaja kirjallisuuskatsaus, joka sisältää esimerkiksi lordi Chesterfieldin pojalleen herrasmiehenä olemisesta kirjoittamat kirjeet, Erasmus Rotterdamilaisen käytösoppaan, antiikin filosofiaa ja Benjamin Franklinin hyveoppia. Konstig referoi lukemaansa turhankin tarkasti, mikä vaikuttaa osaltaan kirjan turvonneeseen 474 sivun mittaan. Kirjallisuuden kautta avautuu kuitenkin hyvin herrasmiehen ideaalin syntyprosessi ja hioutuminen.

Taustalla on keskiaikainen ritariromantiikka, jossa ritarit alkoivat arvostaa myös romanttisen rakkauden ja lempeyden hyveitä. Miehen tuli paloitella vihollisensa taistelussa, mutta kotona haikailla kyynelsilmin rakkaansa perään. Naisen rakkaudesta tuli ritarin elämäntehtävä. ”Ritariromantiikka muutti yläluokan suhtautumisen naisiin ja sitä kautta koko länsimaisen yhteiskunnan”, Konstig kirjoittaa. Miehen piti todistaa olevansa naisen rakkauden arvoinen, mikä pakotti miehen osoittamaan parhaita puoliaan.

Herrasmiehen ihanteessa keskeistä on myös fyysinen elinvoimaisuus. Tommi Melenderin vinkistä Konstig aloittaa rugbyn. Rugbyotteluiden kuvaukset ovat kirjan eläväisimpiä. Konstig on poikamaisen innoissaan laittaessaan ruumiinsa likoon raakojen miesten rinnalla yhteisessä rugbyrintamassa. Vähemmän eläväisiä ovat hevos- ja miekkailutuntien referoinnit. Ratsastamisen alkeiden oppimisesta Konstig yrittää venyttää opetuksen siitä, kuinka hän opetteli kesyttämään villin ja arvaamattoman luonnon hevosen muodossa.

Luonnon kesyttäminen toistuukin pitkin kirjaa herrasmieheyden tiivistyksenä. Herrasmies ymmärtää olevansa luontojaan karkea otus, jonka pitää oppia tavoille. Kohtelias elämä vaatii jatkuvaa työtä. Luonnon tie on helppo, mutta luonnon voittaminen, ”hyveen tie”, sen sijaan on ”kapea, jyrkkä ylämäki”.

***

Luonnon voittaminen on ihanne myös klassisessa miestenpukeutumisessa. Puku on kankea ja persoonaton, mutta myös pitkälti immuuni muodin heittelyille. Konstig referoi taidehistorioitsija Anne Hollanderia, jonka mukaan ”nykyaikainen miestenpuku kuvastaa modernin ajan ihannetta. Modernissa puvussa mies edisti modernin ajan arvoja kuten ajattelua, tiedettä ja kaupankäyntiä. Puku hylkäsi romantiikan ajan arvot kuten kiinnostuksen kaikenlaisiin turhuuksiin. Puku ei ollut kaunis ja runsas kuin luonto on, se oli järkevä kuin moderni ihminen.”

Hollander myös huomioi, että nykyään aikuisten miesten ja kouluikäisten lasten pukeutuminen on usein identtistä: samat farkut ja hupparit, oli tilanne mikä tahansa. Aikuisen ei enää tarvitse viestiä aikuisuutta tai arvokkuutta vaatetuksellaan.

Tästä esimerkkinä toimii ekonomisti Heikki Pursiainen, 43, joka mainosti Paska Suomi -kirjaansa Helsingin Sanomien haastattelussa räikeäkuvioisissa shortseissa, lippalakissa ja lyhythihaisessa hupparissa. ”Räväkkää” ja ”nuorekasta” se oli, mutta niin on kaikki ollut jo niin monta vuosikymmentä, ettei mikään enää ole.

***

Ehkä vapautumisen ja yksilöllistymisen väistämätön seuraus on se, että pinnalle putkahtaa vastakkaisia näkemyksiä ja haikailua menneeseen. Tällainen reaktio on nähty esimerkiksi Taylorin ja Alasdair MacIntyren edustamassa kommunitaristisessa filosofiassa, jossa nykyajan yltiöindividualismiin ja vieraantuneisuuteen yritetään vastata korostamalla epämääräisesti kadotettuja yhteisöllisyyden hyveitä.

Polvihousuiset taloustieteilijät ovat kuitenkin yksi (vaikkakin groteski) osa positiivista vapautumisen kierrettä, josta keskeisimpänä voidaan pitää naisten vapautumista. Konstig muistuttaa tästä kirjassa ohimennen.

Kirjoittamisen aikaan Konstigilla on kahden nuoren tytön lisäksi parivuotias poika. Poika on Konstigin lailla kovatahtoinen ja altis raivokohtauksiin. Poika vierastaa isäänsä, minkä takia hoitaminen jää pääasiassa vaimon vastuulle. Kun perhe on lomamatkalla, vaimo viettää sen hankalan pojan kanssa, kun Konstig lueskelee altaalla Matti Klingeä. Ravintolassa Konstig suuttuu vaimolle, joka on uupunut pojan hoitamisesta. Konstig kirjoittaa, kuinka samalla kun ”olen tullut tietoiseksi omista puutteista ja virheistäni, olen myös alkanut huomata vaimoni erheet. Pitäisikö hänen aina käyttäytyä kuin kuningatar, jotta voin kohdella häntä kuin kuningatarta?”

Yksi kirjan läpinäkyvästi toteutettu juonikuvio onkin se, että Konstig lopulta huomaa olleensa epäreilu vaimolleen, joka ei työnjaon takia ole voinut samalla tavalla keskittyä hyveellisyyteensä. Konstig esimerkiksi järjestää tytöille suloisen juhlapäivällisen, kun taas vaimolle jää pojan hoitaminen ja tiskit.

Sokeus tuntuu puhuttelevalta. Onko miesten aikoinaan ollut helppo ylpeillä herrasmiehen tavoillaan, kun kotityöt ovat jääneet naisten kontolle?

***

Siihen nähden, että ennakkoasenteeni kirjaa kohtaan oli nihkeä, nautin sen lukemisesta yllättävän paljon. Se oli turhan pitkä, ja Konstigin kielessä ja tyylissä on jotain vaikeasti kuvailtavan ärsyttävää.[2] Se tarjosi kuitenkin oivan läpileikkauksen herrasmiehen historiasta, ja Konstig kuvaa ihailtavan avoimesti pyrkimyksiään ja epäonnistumisiaan olla parempi. Kiinnitin lukemisen jälkeen enemmän huomiota käytökseeni.

Kirja on kuitenkin lopulta hyvin ennalta-arvattava oivallustensa suhteen. Konstig päätyy omaksumaan kaikki klassisen miesihanteen opit niitä sen enempää ajattelematta tai kontekstualisoimatta. Kirja julkaistiin pian herrasmiesvuoden päättymisen jälkeen. Realityohjelmien ”vuotta myöhemmin” -osio olisi voinut olla kiinnostava. Kenties siinä ajassa Konstig olisi ehtinyt miettiä enemmän niitä ristiriitoja joita syntyy, kun yritetään sovittaa vanhoja ihanteita sellaisinaan aikaan, jolta omat ihanteet alkavat loppua.


[1] Itsereflektiivisyyden puute oli keskeinen ongelma Timo Hännikäisen Kunnia-esseekokoelmassa (Savukeidas, 2015), joka oli osin samankaltainen miehisten hyveiden etsimisen teos. (Tosin sillä erolla, että Hännikäinen etsi pikemminkin esimodernia miehen ideaalia Nietzschen sivilisaatiokritiikin hengessä, kun taas Konstig jäljittää modernia, kohteliasta herrasmiestä.) Hännikäinen kirjoitti kadonneista miehisistä hyveistä, mutta teoreettisella tasolla ilman omakohtaisuutta. Vielä kun Hännikäinen kirjan julkaisun aikaan tuli tunnetuksi kaunaisesta nettikäytöksestä, asettui kirjan miesfantasia erityisen epäuskottavaan valoon.

[2] Ärsyttävyyksiä näin lyhyesti referoidakseni: puhekielinen dialogi, jokaisen englanninkielisen katkelman lainaaminen alkuperäiskielellä ja heti perään suomentaminen, itsensä ”maadottamisesta” (sic?) puhuminen ja niin edelleen.

Kysymyksiä mediasta 2

Miksi Helsingin Sanomat julkaisi ”kulissiavioliitosta” kertovan jutun, joka oikeasti kertoi miehestä, jolla ei ole omaa tahtoa, ja joka syyttää siitä ympäristöään?

Miksi miehen nimi oli muutettu?

Uskoiko toimittaja vilpittömästi kirjoittavansa tärkeää juttua ”kulissiavioliitoista”? Vai tiesikö toimittaja kirjoittavansa kyynistä juttua, joka keräisi suuttuneita reaktioita (eli paljon klikkauksia)? Vai ovatko toimittajan mielessä kyynisyys ja vilpittömyys erottamattomasti yhteenkietoutuneita?

Miksi Helsingin Sanomat julkaisee provosoivia mielipidekirjoituksia nimettöminä?

Mitä eroa on mielipidepalstalle nimettömänä kirjoittavalla provosoijalla ja keskustelupalstan trollilla?

Onko toimittajan kyynisyyden ja vilpittömyyden yhdistävässä mielessä kaikki ”yhteiskunnallinen keskustelu” samanarvoista, jos se vain tuottaa medialle klikkauksia?

Kuinka paljon mediat kehtaavat hyödyntää ihmisten tarvetta kertoa kärkeviä mielipiteitään (nimettömänä) ennen kuin niiltä häviää vähäkin uskottavuus? Onko uskottavuus vanhan mediamaailman ylellisyys?

Kumpi on suurempi uhka yhteiskunnalle: valeuutiset vai oikeat uutiset, jotka keskittyvät herättämään tunteita ja keskustelua keinolla millä hyvänsä?

Kysymyksiä mediasta

Miksi Helsingin Sanomissa on sivun kokoisia mainoksia toimittajista?

Miksi Sanomatalon kyljessä pyörii jättimäinen video, jossa kirjeenvaihtaja kehuu itseään?

Miksi ”tulevaisuuskirjeenvaihtajasta” kirjoitettiin aukeaman mainosjuttu?

Miksi ”tulevaisuuskirjeenvaihtaja” matkusti ensimmäisessä tekstissään vuoteen 2007 ja luki Mustan joutsenen?

Miksi toimittajat tarvitsevat suunnattomasti huomiota siitä, että tekevät työnsä ihan tavallisesti?

Miksi toimittajat eivät tee työtään niin hyvin, että saavat ansaittua huomiota?

Miten kukaan pystyy lukemaan mitään medioita?

Kierrätyksen raskaudesta

Olen pitänyt jokaisesta Rian Johnsonin elokuvasta. Tai pikemminkin arvostanut jokaista. Jokainen on suvereeni omassa genressään: Brick (2005) neo-noir; The Brothers Bloom (2008) veijarikomedia; Looper (2012) scifiä.

The Last Jedi on Rian Johnsonin yhtä suvereeni Tähtien sota -elokuva. Se on helposti sarjan paras sitten alkuperäistrilogian. Siinä on toimintaa, ajatusta, tunnetta. Aivan kuten jokainen Johnsonin elokuva, se on elokuvallisesti tavattoman sivistynyt (tosin ennen kaikkea Tähtien sota -sivistynyt, eli sekä sarjan aiemmat elokuvat että innoittajat tunteva), teemoiltaan harkittu (ainakin Tähtien sota -elokuvaksi) ja kerronnaltaan vaivaton. Elokuvan hyvät puolet on kerrottu kaikissa positiivissa arvioissa. Se kertoi jostain ja se oli toteutettu hyvin, toisin kuin sarjan edelliset elokuvat.

Elokuva kuitenkin tuntui anonyymiltä, miltä myös muut Johnsonin elokuvat ovat jossain määrin tuntuneet. Ne ovat tavallaan täydellisiä, mutta niistä puuttuu se jokin elämä ja näkökulma, joka saa elokuvan tuntumaan elävältä ja tärkeältä. Ne eivät tunnu siltä kuin yrittäisivät välittää jotain välttämätöntä ajatusta maailmasta. En osaa sanoa mitään Johnsonista tekijänä elokuvien perusteella. En tiedä, mitkä asiat oikeasti kiinnostavat häntä – hyvien elokuvien tekemisen lisäksi. Mikä häntä innostaa? Mitä hän vihaa? Mihin hän suhtautuu pakkomielteisesti?

Tuon piirteen takia Johnson oli täydellinen valinta Tähtien sota -ohjaajaksi; tavoitteena kun on noudatella George Lucasin monta vuosikymmentä vuotta vanhaa visiota ja lisäillä siihen vain vähän jotain uutta.

Olen kirjoittanut tästä jo aikaisemmin (The Force Awakens, Rogue One), mutta itselleni on jäänyt yhä väsyneempi olo elokuvien kierrätyslähestymistavasta. Elokuvissa ei ole ollut juuri mitään uutta; vanhojen ideoiden ja kuvaston kierrättämistä sitäkin enemmän. Suhtautuminen vanhaan on jotain remiksaavan ja palvovan välimaastosta.

The Last Jedi on edeltäjiään aavistuksen verran raikkaampi, vaikka pohjaa myös pitkälti alkuperäistrilogiaan: esimerkiksi teema paternalistisista epäonnistumisista on lähinnä aikaisempien jedikoulutusteemojen jatkoa; hyvästä ja pahasta puhutaan vanhaan tapaan; monet visuaaliset ideat pohjaavat taas alkuperäistrilogiaan ja niin edelleen. Vaikka samoja teemoja soitellaan, pyrkii elokuva sentään kertomaan jonkin kokonaisen ja oman tarinansa. Siitä puuttuu (pääasiassa) edeltäjiensä yliampuva vinkkailu ja miellyttämisenhalu. (Mieslapsifanien elokuvaan kohdistama raivo on jonkinlainen osoitus jälkimmäisestä, vaikka se enemmänkin kertoo fanittamisen luonteesta nykyään.)

The Last Jedi on erehtymättömästi Tähtien sota -elokuva, ja juuri se häiritsee. Jokin siinä tökkii, kun toiset ohjaajat ottavat leikkiäkseen leluilla, jotka ovat niin voimakkaasti syntyneet yhden ihmisen mieltymyksistä, haluista ja vaikutteista. Johnson osoittaa osaavansa leikkiä leluilla paremmin kuin kukaan, jopa kuin George Lucas, ja tuo mukaan vähän omiakin lelujaan, mutta leikkii silti kiltisti Lucasin säännöillä.

Uudet Tähtien sota -elokuvat eivät vain tunnu pääsevän Lucasin kädenjälkeä pakoon. Kaikki uudet elokuvat ovat jollain tavalla reagoineet hänen alkuperäistrilogiaansa, joko hyväksyen tai hyläten. The Last Jedi joutuu vieläpä reagoimaan The Force Awakensin sille perinnöksi jättämiin ongelmiin. Elokuva tuntuu pahimmillaan vuosikymmeniä vanhojen hahmojen ja ideoiden vatvomiselta vain, koska faneille halutaan tarjota jotain tuttua, jotta uudet jutut uppoaisivat paremmin. Uusiin ideoihin viihde-elokuvassa suhtaudutaan kuin lääkkeeseen, joka pitää tarjota nostalgiakarkin kanssa. Tämä menneisyyssuhteen jatkuva käsittely saa elokuvan tuntumaan kummallisen raskaalta siihen nähden, että se on vain viihdyttävä ja mukaansatempaava scifielokuva.

Nenäpäivä (2010)

Kirjan luin, kokonaan, vaikka välillä olikin melkoista römplötystä, kun piti sietää murteista väänneltyjä sööttejä uudissanoja, hankalaa se oli. Piti myös sietää maisemienkuvailua, sitäkin, Keravalta Hakaniemeen ja takaisin ja edestakaisin ja edestakaisaamista riitti ja matkalla kuvailun kohteita. Kun sitten kyllästyin lukemiseen, menin pimputtelemaan naapurin ovikelloa, naapuri avasi mutta minä vain kröhäsin ja siinä ryhdittömänä venkoilin, kun huomasin että kommunikaatio ei ole mahdollista, ei minulle, ei naapurille, ei Irmalle, voi Irmaa, surullinen hassu rouva, minä siinä ajattelin ja itku meinasi ihan päästä. Naapuri katseli kummissaan. Sitten se aloitti, Terve, Niin, Mitäs kuuluu, Tuota hnngh, Niin siis mitä, Voi voi voi, En nyt ihan ymmärrä, Voi voi voi sentään, Onko kaikki hyvin, Voi sentään tuota juu on, Ihan oikeasti soitanko ambulanssin. Niin sitä jatkettiin ja kahvit keitettiin ja lopuksi voiettätuotanoinniit vaihdettiin ja omaan taloon palasin, minäkin, kerrostalon yksiöön josta näin Töölönlahden, voi kun on kaunis. Ei siinä sitten mitään tapahtunut, ja vaikka olisikin tapahtunut, juoni, olisin sen jaarittelevalle tyylilleni alistanut ja estänyt etenemästä, katsellut vain asioita miedon empaattisesti, kuin olisin väljähtänyttä kahvia huljutellut suussa ja hymyillyt ujosti ikkunalle. Sellaista se on, empatia, vähän hymyillään ja kohdataan, mutta kommunikaatio on mahdotonta, tuliko selväksi.

Pieni huomio rock-rumpaleista

Olen usein puolustanut kulttuurikontekstiin keskittymistä musiikista kirjoitettaessa siksi, että se on usein mielenkiintoisempaa kuin pelkkä musiikin kuvailu. Musiikkiarvioiden kukkaiset adjektiivilitaniat ja lyriikoiden syväanalyysit tyypillisesti ovat pitkästyttävää luettavaa, ja siksi on parempi keskittyä kirjoittamaan jostain, mistä kirjoittaja osaa sanoa jotain.

Kaipaan silti usein täsmällisempää musiikkiin pureutumista, etenkin koska kirjoittajilla on niin usein ongelmia yksilöidä, miksi musiikki tuottaa juuri tietynlaisen kokemuksen. Monesti kiitetään ja syytetään asioita, joilla ei ole tosiasiallista tekemistä vaikutelmien syntymisen kanssa.

Tämä johtuu monesti siitä, että monet kirjoittajista eivät ole itse soittajia, jolloin sen vaikutuksia ei välttämättä osata tarkastella syvällisesti. En tarkoita, että tausta soittajana tekisi kriitikosta automaattisesti paremman, etenkin koska monet muusikkokriitikot ovat sietämättömän huonoja jälkimmäisessä. Mutta joissakin tilanteissa osaaminen auttaa.

Etenkin rock-musiikissa rumpalien vaikutusta huomataan todella harvoin siihen nähden, kuinka merkittävä se on. Mietin tätä, kun alkuvuodesta ilmestyi kanadalaisen indierock-yhtye The New Pornographersin seitsemäs levy Whiteout Conditions. Levy on ensimmäinen, jossa ei soita alkuperäisrumpali Kurt Dahle. Kuunnellessa ihmettelin, miksi levy kuulosti elottomalta. Ensimmäisenä mieleen tulivat pintapuoliset syyt: levyn tuotanto on elektronisempi ja sample-vetoisempi, ja toinen laulunkirjoittaja Dan Bejar puuttuu. Sitten muistin Dahlen.

Dahlen soitolle tyypillistä oli hieman takapainotteinen ote. Siinä missä punk-rumpali lietsoo bändiä soittamaan nopeammin ja terävämmin, luo Dahlen kaltainen taaksepäin nojaava, shuffle-komppeja hyödyntävä rumpali svengaavan tunnelman. Lisäksi Dahlella oli Keith Moon -henkinen taipumus mielikuvituksellisiin filleihin, mikä teki rummuista yhden kiinnostavan soittimen muiden joukossa. Tyylistä on vaikea löytää kattavaa näytettä, mutta esimerkiksi kappaleen ”Use It” säkeistöjen rento poljento ja kertosäkeen Iron Maidenia mukaileva laukkakomppi antavat jonkinlaisen peruskuvan.

Uuden levyn nimikappaleeseen verrattuna ero on merkittävä. Laulaja Carl Newman kertoi haastatteluissa hakeneensa levylle krautrock-henkisyyttä, millä tyypillisesti tarkoitetaan koneen lailla tikittävää, elotonta rytmiä. Ja siltä rummut kuulostavatkin: rummut jauhavat läpi kappaleen samaa peruskomppia vain pienin variaatioin. Se tukee kappaleen shoegazemaista junnaavuutta, mutta tekee kappaleesta rytmillisesti tylsän ja persoonattoman. Koko levy on samanlainen: yksi instrumentti puuttuu, eikä yhtye siksi kuulosta samalta.

Vain yhdessä levyn arviossa näin maininnan rumpalin vaihdoksesta. Levy on jättänyt monet laillani kylmäksi, mutta selitystä ei ole haettu tuosta, vaan tuotannosta, kappalemateriaalista ja Bejarin puuttumisesta.

Vanhempi (ja tunnetumpi) esimerkki samanlaisesta muutoksesta on Guns N’ Rosesin rumpalinvaihdos. Amatöörimainen mutta energinen Steven Adler vaihdettiin Matt Sorumiin, joka oli taidokkaampi, mutta jonka raskas ote ja mieltymys paksusointisiin tom-tomeihin söivät kappaleista punk-terän ja tekivät niistä pöhöttyneitä. Alkuperäiskitaristi Izzy Stradlin totesi yksiselitteisesti, ettei musiikki enää tuntunut samalta Adlerin lähdön jälkeen:

”[The songs] were written with Steve playing the drums and his sense of swing was the push and pull that give the songs their feel. When that was gone, it was just… unbelievable, weird. Nothing worked.”

Rumpusoundienkaan vaikutusta ei voi väheksyä. Modernissa rockissa on usein taipumus mikittää rummut tarkasti ja luoda mahdollisimman päällekäyvä soundi tilasoinnin kustannuksella. Esimerkiksi 2000-luvun alun pohjoisamerikkalaisten indieyhtyeiden, kuten mainitun The New Pornographersin, Okkervil Riverin ja Wolf Paraden varhaisilla levyillä rummut olivat ilmavat, mikä oli keskeinen osa yhtyeiden kotikutoista ja vanhahtavaa estetiikkaa.

Wolf Paraden tuoreella levyllä Cry Cry Cry soundi on vaihtunut nykyaikaisen jykevään ja päällekäyvään. Tässä tapauksessa se ei ole mielestäni ongelma, sillä sointi istuu synkempään ja hidastempoisempaan kappalemateriaaliin, mutta tyylin hallitsevuus tekee monista moderneista rock-yhtyeistä rytmillisesti tylsiä ja keskenään samanlaisia. Rummut ovat keskeinen instrumentti, eikä yksi soittotyyli ja sointi sovi kaikille.